Oi miksi, miks häntä moiti en,
kun multa hän kaikki vei —
mut kuinka jos kurja ma lienenkin,
sua kieleni kiroa ei.
Sano mulle, miks sua vihaa en,
ahonkukkani armahainen?
Mut siksikö minä sua vihaisin,
kun kaunis sa olit ja — nainen!
Miten voisin ma herjata hellintäin,
suven pääskylle pahaa suoda,
miten saattaisin mustakulmalleni
minä murheen pilviä tuoda?
Hän oli vain lintu, mi istumaan
lens mökkini ikkunalle,
hän kukkanen oli, joka tuoksahti
ahon yöllisen astujalle.
Hän lauloi illan, hän lauloi kaks,
hän tuoksui yöllisen hetken —
ja siitäkö häntä nyt vihaisin
minä loppuhun eloni retken?
Ja siitäkö häntä nyt soimaisin,
kun hetken hän kuormani kantoi? —
Ei, kaikki jos multa hän ottikin,
niin kaikki hän myöskin antoi.
Hän lauloi mun mökkini laajemmaks,
toi onnen mun ortteni alle,
hän antoi aartehet köyhälle
ja toivehet toivottomalle.
Hän sytytti suuria aatteita,
hän ventoja vesiä näytti,
ja keskellä yön sekä pimeyden
hän salaman soihtua käytti.
Hän terästi tahtohon tarmoa,
hän lietsoi lauluhun tulta —
mut kaikki jos mulle hän antoikin,
niin kaikki hän ottikin multa!