Hän oli jo kuollut ja kuopattu
ja nukkui jo nurmen unta.
Kesä kukkinut oli hänen haudallaan
ja talvi jo satanut lunta.
Mut on kuin haudat ne aukeis taas,
elo henkisi hankia pitkin,
ja on kuin liikkuisi ristinpuu,
min alle ma impeni itkin.
Kas, ilmassa kutreja leijailee,
kas, kaukana huntuja häilyy!
Hän, hän se on itse, mun impyein,
hän kuololta, kuololta säilyy.
Minä hangelle lankean polvillein,
Minä armahan syliini suljen.
Ja katso! Kun nousen, on muuttunut maa,
ja kukkien yli ma kuljen.
23.
Sua katson vaan, sua katson vaan,
sua katselen silmät veessä.
Tää onneni on niin outo ja uus,
sen että ma vapisen eessä.
Kun sydän on auki, on kiinni suu,
mun henkeni hehkuu ja halaa.
Sua katson ja säästän ja silitän vaan
kuin kerjuri leivänpalaa.
Minä, joka en nauttinut onnestain
kuin sieltä ja täältä murun!
Tää pöytä mulleko katettu ois?
ois tullutko loppu surun?