Kesä

"Linnut liitteli sanoja,

puien latvat lausehia."

Kanteletar.

Lemmen uhrit.

Veikko: "Anna, sisko, ruusu tuosta,

ruusu ihanaisin,

että viedä immelleni

illalla sen saisin!"

Sisko: "Ota ruusu! Lemmellesi

annan ruusun parhaan —

oma lempi ryösti multa

elon ruusut varhaan."

1891.

Yli metsän koitti jo päivän koi —.

Yli metsän koitti jo päivän koi,

kun nurmella neitonen kulki,

kukat kukkivat auki jo ummut loi,

jotk' eilen illalla sulki.

Ja neitonen nuori se nurmella vain

niin hiljaa, hiljaa astui,

ja kukkaset nyökkäsi kuiskuttain,

kun kasteesta helmat kastui.

1892.

Kaupunkimatka.

Poika nuori kaupunkihin

läksi myötätuulta,

purtta pientä viima vinha

saatti salmen suulta.

Alkumatkan aavan seljän

kulki joutuisasti.

Vasta illan tullen pääsi

kaupunkihin asti.

Missä viipyi poika nuori,

vaikk' on myötätuuli?

Rannalla on kullan koti,

siellä simahuuli.

1892.

Siskojen kesken.

"Niin suloinen ja hertas on

kyll' onnellinen lempi,

mut lempi vallan onneton

on vielä suloisempi.

Näät siin' on aina tenhoa

ja tuntehille uutta,

on toinen päivä toivoa

ja toinen toivotuutta."

Tään Siiri kuuli siskoltaan

ja päätti tuota koittaa.

Mut turhaan! Kaikki poiat vaan

hän vangiksensa voittaa.

1892.

Kylätiellä.

Noin poikajoukko se vallaton

kylän reuhasi raitiolla.

— "Kas, kasvitarhassa tyttö on!" —

— "Mun rauhassa suokaa olla." —

— "Älä huoli, solmia meille vaan

pari morsiusseppeleitä,

ja sitten me lähtähän tanssimaan —

kas, mistä on kyyneleitä?" —

— "Mun äitini kuollut on äskettäin,

hänet eilen hauta jo sulki,

ja hälle ma solmian seppeltäin." —

Pois poikaset hiipien kulki.

1892.

Onnen apila.

Nelilehtisen apilan tullessain

ma löysin karjatiellä,

mut toisen hukkasin rinnaltain

ja siit' olen murhemiellä.

Sen oisin ma antanut neidollein —

sinä armahin neitokulta!

Mut tuost' älä itke, impyein,

saat ainoonkin sinä multa.

Kun illan tuulonen tullevi tuo,

niin sille ma aion sen antaa,

se onneni kukkasen impeni luo

niin hiljaa, hellien kantaa.

Ja jospa se joutuis aalloillen,

kun järven poikki se lentää,

niin tottahan lahjana laineiden

se neitoni rantahan entää.

Näin kulki mun kukkani toivoen

ja kuohusta raittiiksi kastui.

Mut nähnyt ei sitä impyinen,

vaan — murskaksi onneni astui.

1892.

Syystunnelma.

Teit oikein, ystävä ainoo,

kun luotani läksit pois.

Sun rintasi nuori ja lämmin

mun rinnalla jäätynyt ois.

Kas, maantiellä kalpea kukka

lumipälvestä nostavi pään.

Mitä vuottelet kukkani vielä?

On aika jo painua pään.

Tuhat aatosta sieluni tunsi,

tuon vaan minä muistaa voin:

Oli tielläni kuihtunut kukka

ja sen peitoksi lunta ma loin.

1892.

Haaveilevalle siskolle.

Käy pois, oi sisko, sen koivun alta,

se koivu on turmion, tuskan puu!

On huolten aaltoja lahden aallot

ja kaihon tuoja on illan kuu.

Sen koivun oksilta sinulle soipi

tuo tarina kaunis ja utuinen,

mi pettänyt on niin monta, monta —

minä myös olen kuullut kerran sen.

Se kevään toivoja tarjoo sulle

ja kutsuu onnehen ikuiseen,

mut ällös lauluhun liioin luota,

ei koskaan kuulu se toteuneen.

Ken kerran kuuli sen laulun tenhon,

sen onnen kalpea kaiho vei,

hän itku silmässä illat istui

ja rinnan rauhoa saanut ei.

1893.

Kuljin kerran läpi honkaholvin —.

Kuljin kerran läpi honkaholvin,

risut, puiden oksat peitti tien,

avojalkani mun vuosi verta,

tuota tuntenutko silloin lien!

Tie se vei mun kahden kuusen alle,

kahden tumman silmän poltteesen,

siellä taivas kaksi valaa kuuli

sykkiessä kahden sydämen.

Palatessain — aamun koittaessa —

tunsin tiellä risut, oksat jo,

mut en tuntenut ma, kuinka sydän

verta vuosi, kärsi angervo.

Joutui sekin päivä, jolloin tunsin

tuskalla ma pistot sydämen,

tunsin rinnan riehut, poltot tunsin —

neitoani tuntenut ma en.

1891.

Aatekuteet, toiveniidet.

Päivä istuttu oi' alla haapain

vehreällä sammalmättähällä,

laulut liedot kertoi lemmen tulta,

naurut raikkaat rinnan puhtautta,

päämme päällä haavanlehdet helkki,

aallot leikki jalkojemme alla.

Joutui ilta, painui päivän kulta,

utuisiksi lientyi lahden rannat,

tuuli tyyntyi, talttui rannan aalto,

haapain lieto helke hienontui ja

kuiskeeks suli tuskin kuultavaksi.

Lakkas silloin liedot lempilaulut,

naurannasta raikuneet ei rannat,

äänetönnä, sanatonna siinä

istuttiin vain käsi kättä vasten —

tunteet yhtyi, aatos toistaan etsi.

Kumma kudos, tunnehuntu hieno

tuntui yhdistävän meitä silloin,

kuteet toivehista kultaisista,

niidet siinä auer-aattehista;

yö se kuteet kutoi, nitoi niidet,

metsärastas polkusia polki,

sukkulata heitti illan tuuli,

pirtaa veti rannan viime laine.

1893.

Miksi suree kummun kuusi?

Kasvoi kummulla kuusi tuores,

tuoksuten, kukkapäin,

tuulten tuudussa päivät leikki,

tuskin uinahti tyynin säin.

Kerran lehvälle kuusen lensi

illalla sirkkunen,

lauloi lauluja lemmen nuoren,

kertoi kaihoja keväimen.

Hiljaa laulua kuullen laski

kuusonen kukkapään,

hiljaa, hiljaa sen oksat painui

eikä leikkinyt lehvätkään.

Aamun tullessa laulaen sirkku

lehvältä lensikin.

Hiljaa surren kuusen oksat

jäivät huomenen huolihin.

1893.

Soita somer, helkä hiekka!

Suvi-illan suussa impi

astui virran vieremää,

kuuset kuiski, laine loiski,

tuoksui nurmi nukkapää.

Sorsat kaislikossa souti,

kalaparvet karkeloi,

tuomilehdon lentosuukot

vastarannan tuuli toi.

Ilakoiten impi kulki

vieremätä virran veen,

somer soitti, hiekka helkki

alla Annin askeleen.

Suven vienot vihkilaulut

kaikui munkin mielessäin,

kun ma virran äärtä kuljin

armas impi vierelläin.

Soita somer, helkä hiekka,

laula laine huoleton,

ilakoitse impi nuori, —

lyhyt Suomen suvi on.

1895.

Aamutunnelma.

Kuin välkähti huomenen kultainen koi

läpi haavanlehtien keväisten,

niin lensit luokseni, immyt oi,

läpi unteni lehtojen leijaillen.

Kuin lehvältä rannan raidan vain

yön kyynel läikähti kalvohon veen

suven suloja hetkisen heijastain —

niin lensi mun lempeni riemuineen.

1895.

Metsäpuro.

Kevät joutui, metsäpuro paisui,

vaahtopyörtehissä vedet kiiti,

aallot vallatonna leikki, telmi,

rannan kaarteet kaikki huuhtoellen;

kuuset katsoi kummastellen tuota,

hongat varoitteli vakavasti.

Miksi niin on tummaa vesi sulla —

mietin usein puron partahalla —

vesi tummaa, vaahto valkeata,

loiske laineiden niin kumman lieto?

Siksi niin on tummaa vesi sulla,

tulet sydänmailta, hallanmailta,

siks on vaahto sulla valkopäistä,

kevättoiveita kun kansan kannat.

Mutta mistä loiske kumman lieto?

Puron partahalla, kunnahalla

siell' on kullan koti kuusten alla,

sieltä sivumennen laulut kuulit,

laulut liedot, nuoret nuoren rinnan —

sieltä lie tuo sinivuokko myöskin,

jonka aallot tänne mulle tuovat.

1893.

Huolissaan huokaileva.

Koko metsä on laulua täynnä,

joka lehvällä lemmitään,

joka oksalla sirkut ja peipot

vain kertovat keväästään.

Mut yhtä puutapa linnut

ne karttavat kammoten —

sen alla ma onneton istun

ja huoltani huokailen.

1894

Minä metsän polkua kuljen —.

Minä metsän polkua kuljen

kesäillalla aatteissain

ja riemusta rintani paisuu

ja ma laulelen, laulelen vain.

Tuoll' lehdossa vaaran alla

oli outoa äskettäin,

niin vienoa, ihmeellistä

all' lehvien vehreäin.

Minä miekkonen vain sen tiedän,

minä vain sekä muuan muu

ja lehdon lempivä kerttu

ja tuoksuva tuomipuu!

1894

Hyljätyn valitus.

Illalla kävelin ma kangasta pitkin,

kankaalta kimpuksi kanervia kitkin.

Yö oli ihana ja tuuloset nukkui,

kukat kaikki tuoksui ja käköset ne kukkui.

Mikä minun sydämeni synkäksi saikaan?

Muistoni lensivät nuoruuden aikaan.

Katselin kädessäni kankahan kukkaa,

ajattelin impeä tuuheatukkaa.

Maahan ma kanervani kaunihit heitin —

noinpa ma ilonikin multahan peitin.

1895.

Ylioppilasmuisto.

Järven taakse tehtiin venheretki,

järven taakse talontyttölöihin,

siellä viivyimme me päivän kaiken:

aamu aholl' oltiin mansikassa,

ilta pihamaalla karkeloitiin —

yö? se maattiin aitass' impysien.

Purjepurrella kun sitten sieltä

pois me aamun tullen laskettihin,

muilla kaikill' oli muisto joku,

kellä ruusu, kellä lemmenkukka,

kellä kielokimppu rinnassansa.

Minä yksin ilman olin, eipä

kukkaa suonut impi mustakulma —

antoi oman nuoren sydämensä.

Kotirantaan päästyämme toiset

riistivät jo kukat rinnastansa,

mutta kauemmin ja hellin huolin

immen sydäntä ma säilyttelin —

heitin pois sen vasta viikon päästä.

1895.

Syyslaulu neidolleni.

Jo pilvihin taivas peittyy,

jo paljas on rannan puu,

tuul' laineita lahden nostaa,

keto kukkiva kellastuu.

Suven hertas ja hempeä aika

se kestävi hetken vaan,

mut ainaiseksi se rinnan

voi velloa aaltoamaan.

Kesän kukkaset elpyy kyllä

taas tullessa keväimen —

kun kestäis kesämme lempi

yli talven ja tuiskujen!

1895.

Rakastunut.

Raikkahasti laulaa aamun aalto,

kun se läikkyellen rantaan lyö,

hilpeä on haapalehdon helke,

sit' ei paina elon päivätyö;

yksin kerttu laulaa murheissansa

ikävöiden omaa armastansa.

Minä myöskin aamun aallon lailla

ennen lapsenmiellä laulelin,

sitten lietona kuin rannan haavat

leikin, lemmin, lauloin, tanhusin;

nytp' on riemu poissa, kerttu kulta,

saanut olen huolenvirret sulta.

1895.

Matkalla.

Matka pitkä, mieli musta, mistä lohdun saapi?

Entis-ajan auvon muistot murheet karkoittaapi.

Sinne jäi mun neitoni kuin kukka kotirannan;

venhoni ma viiman viedä aukealle annan.

Ällös kukka kotirannan katso ulapalle,

katso ennen laaksohon tai rannan kukkulalle.

Sortuvan mun aallon alle nähdä voisit siellä,

siitä ehkä kauan oisit, impi, murhemiellä.

Joskus mua muista sentään, muista immyt rukka,

ettei ensi aallon helmaan heity rannan kukka.

1895.

Ensi lumen aikoihin.

Oli tullut lunta

jo tulvaltaan

ja vaippa valkea kattoi maan

kuin neitosen, unta

mi unelmoi

sydäntoiveistaan, suvi joita toi.

Lumi puhdasna päilyi

ja impyinen

tuo latuja hiihteli hangellen.

Ja päivän ne säilyi

ja yöhyen —

kunis uus lumi peitti ne umpehen.

Oli ihana neito,

niin puhtoinen

ja nuori ja kaino ja kaunoinen.

Hänet kerran kun, keito,

ma nähdä sain,

heti leimahti lempi mun rintahain.

Kesä-yöhyet vienot

me lemmittiin,

mut syksyllä sitten me erottiin.

Vain muistomme hienot

ne säilyivät —

kunis uutehen lempehen häipyivät.

1895.

Sinipiiat.

Sinipiikojen laulu.

Soi, simapilli,

kutsuos immet

kuusikon helmasta

karkelohon!

Kuutamo kaunis,

alkava yöhyt —

kaikki ne käskevät

karkelohon,

Liehuos, liina,

huiskios, huntu,

verho sa ihanan

impeyden!

Impinä täällä

vain elon kaiken

leijaamme lehvillä

kuusosien.

Ei sinipiiat

lemmestä huoli,

aarre se vainen on

ihmisien.

Aarreko? Ei vaan

kirous, tuska,

riemun ja onnen

mi ontoksi syö.

Montapa kertaa

luoksemme tullut

illalla leikkihin

ihminen on,

tanssinut täällä,

suukkoja saanut,

kylpenyt kanssamme

virroissa myös.

Illan hän leikki,

toisen jo itki,

ett'emme lempeä

tuntea voi —

aamulla läksi

kaihoa kantain,

päivät mi nukkuu

ja valvovi yöt.

Tuostapa paljon

impyjä metsän

ihmiset syyttävät —

meidänkö syy?

Leikkihin miks ei

ihminen tyydy,

ilman ei tuskaa

tuntea voi?

Mutta kun joskus

illalla yksin

istumme lehdossa,

vierellä vuon,

lainehet virran

vienosti laulaa,

rantaman ulpuja

tuudittaen,

silloinpa meilläi

pohjasta, rinnan

nousevi huokaus

haaveilon ...

Onneksi silloin

ei ole tiennyt

luoksemme hiipiä

poikanen maan.

1894.

Pihlajan alla.

— "Miks äkkiä vaikenit, impyein,

miks silmäsi kyynelöi?

Mikä pilvi peittävi päivyein,

mikä onnesi ontoks söi?

Kas, kuinka kukkivi kaunis maa

ja laulavi leivonen

ja kuinka pihlaja tuoksuaa —

sinä vain olet murheinen!

Sa oothan umpussa nuoruuden

ja rintasi raikas on

ja elämä viittovi hymyillen —

siis olkosi huoleton!

Ja jospa huolien häivä vois

sun taivosi synkistää,

sen paistais lempeni päivä pois,

ja taas olis suukkossää."

— "Ma muistin syksyä synkeää,

kun harmaja taivas on,

kun nurmen kukkaset peittää jää

ja metsä on lauluton.

Ma elämän syksyä aattelin,

kun harmaja taivas on,

kun poiss' on poskien ruusutkin

ja ääni on soinnuton.

Ja syksyn-synkeä aatos tuo

se hiipi mun rintahain:

lie silloin jäässä jo lempes vuo

ja tuntehes tuhkaa vain.

Sa lemmit säihkyä silmien

ja ruusuja poskipään,

kun niiden näät sinä kuollehen,

kuin käynevi lempes tään?" —

— "Oi, ällös itke, mun armahain!

Suven aika on suloisen,

kukit lempeä, lauluja tuoksuttain

kuin pihlaja keväinen.

Sen tuoksuja hengin ma vallaton,

ja kukkia poimin vaan,

kun taivas siintävä, kuulas on

ja nuori on nurmi maan.

Niin, talvi saapuvi kerran kai

ja kukkaset kuolla voi,

mut pihlajassapa talvellai

taas tilhien laulu soi.

On sorja kukkiva pihlapuu,

mut sorjempi marjassaan,

kun kylmä, kuollut on luonto muu

ja poissa on marjat maan." —

1895.

Sonetti Leilalle.

Mua syytät, Leila, siitä, etten laula

kuin muutkin lempiväiset immestään,

vaikk' ennen niistä lauloin yhtenään

ja sullai silmät on ja suu ja kaula.

Ja väität, etten sua lemmikään

ja tuhkaa vain jo tuntehein on taula

ja että löyhä lie sen lemmen paula,

mi aina ihannoi vain itseään.

Ei taide taivon päivää luoda saata,

vaikk' kyllä tähden. Siks se kuvaa ain

vain päivän heijastuksia ja maata.

Ma ennen kyllä lauloin neitojain,

mut sinun eessas täytyi laulun laata

ja itseäni ilmi tuoda vain.

1896.

Sukkamieli.

Kaks istui palolla paimenta,

yks verevä, toinen vaalea.

Se verevä se soitteli torveaan,

se vaalea vaieten istui vaan.

Niin saapui kolmas ja kaukaa huusi

"Hei veikot, hei, mull' on tarina uus!

Tuoli' äsken ma Sukkamielen näin,

kun astelin aamunkoittohon päin.

Hän oli niin viehkeä varreltaan

yli kunnahan korsien kulkeissaan.

Sinikellot soi hänen silmistään,

katinkullat kuulteli päällä pään.

Ja kun hän kulki, niin aatelkaas,

hän viittas mulle ja viittas taas!"

Näin kolmas se haasteli riemuiten,

ja kaiholla kuuli se verevä sen:

"Ken miekkonen näkis hänet kerrankaan!"

Se vaalea vaieten istui vaan.

Se vaalea istui itkien.

Hän oli jo nähnyt immen sen.

1896

Tälläpä pojall' on —.

Tälläpä pojall' on kulta jo tietty

ja kulta kuin apilan kukka,

huuli joll' on kuin mansikan marja

ja silmä kuin sametin nukka.

Tälläpä pojall' on anturakengät

ja kello, mi käy ja kukkuu —.

Varrohan, tyttöni, kyllä ma joudun,

jahka sun äitisi nukkuu.

Tälläpä pojall' on välkkyvä varsa

ja karhun talja on reessä —

varrohan, varsani, kohta sa välkyt

pappilan kuistin eessä.

Tälläpä pojall' on mökki jo valmis

ja katsottu sarkaa kaksi —

sinne ma tyttöni, tyttöni noudan

lautsojen laulelijaksi.

1896.

Hatara sydän.

Voi, voi sinun sydäntäsi, tyttöparka,

ja voi mua onnetonta,

kun sydämesi ikkunat aina on auki

ja niitä on liian monta.

Minä miekkonen myös olen ollut siellä

ja istunut illan ja toista,

mut huu! sitä vetoa ja prrr! sitä tuulta —

en, en ole nähnyt sen moista.

Ken usko ei, käyköhön koettelemassa,

ja minä en käske, en kiellä —

mut sitä minä ain olen ihmetellyt,

miten itse sa tarkenet siellä.

1896.

Samettisilmä.

Oi, sinä impeni samettisilmä,

neitoni kaurihin-katseinen,

miks on ilmehes arka aina,

aina käyt kuni säikkyen?

Puhdas tunto on pulmun turva —

niinhän vanhojen virsi soi —

kun ei rintaa rikokset paina,

kulkea kuoleman matkat voi.

Vanhat on viisaat, vanhat on tyhmät,

maailma kuorehen katsovi vain!

Miks on perhosen pelko, jonka

kukkanurmelta kiinni sain?

Miksi herkkä on jänösen korva,

miksi pysty on oravan pää,

miksi kaino on karitsan mieli? —

siks on impeni arka tää.

Pelkäät, perhoni, siipesi kultaa,

väistelet silmiä vainoojain,

katselet kyttää, kuuntelet nuolta,

lehden lentoa säikyt vain.

Oi, sinä impeni samettisielu,

kaunoni kaurihin tunteinen,

kauanko säilyt, kauanko päilyt

syöttinä silmien ahneiden?

1896.

Soutelemassa.

Yli tyynen lampuen soudeltiin

suvisillalla immen kanssa,

ja silloin Laina se lausui niin

alas katsoen aatteissansa:

— "En tahdo ma katsoa taivaaseen,

vaan katselen järven pintaan,

on aurinko astunut alle veen

ja laskenut lammen rintaan.

Ja päälläpä päivyen heijastuu

siell' untuvahattara hieno

ja rannan lempeä lehmuspuu

ja ulpukan umppu vieno.

Niin, maailma aaltojen allakin on

ja maailma kaunihimpi,

mut tiedätkö, miksi se kauniimp' on?" —

Näin hiljaa haasteli impi.

Se soutaja vastasi huoahtain:

— "Ah, impeni armahainen,

vale kauniimpi paljasta totta on ain,

ja tuo on valhetta vainen.

Siks sorja on nuoruus murheeton

ja armas on kevään aika,

mut syksy ja vanhuus synkät on,

kun poissa on valheen taika.

Näät tuoksut ja laulut ja kukkaset

ja onni ja lempi ja nainen

ja unelmat, uskot ja toivehet —

tuo kaikki on valhetta vainen.

Vain totta on halla ja myrsky ja mies

ja murhe ja murheen muisto,

on totta sammunut toivon lies

ja lehdetön lemmen puisto.

Kas, minulta haihtui jo harhat nuo

ja kaunihit kangastukset,

on suljettu mulle jo taivas tuo

ja kiinni on onnenukset.

Olen heittänyt uskoja haaveineen

ja joutunut uskohon uuteen,

olen pyrkinyt, pyrkinyt totuuteen

ja joutunut — todellisuuteen.

Olen yksin pyrkinyt, taistellut,

myös taistellut tuhanten kanssa,

saman näät on valkaman saavuttanut

koko aikani taistostansa.

Siks elämän halla nyt hallitsee,

ja kruunu on talven päässä,

siks sydämet syksy nyt vallitsee

ja tunne on järjen jäässä.

Siks taivahan toivo on turtunut,

elonriemu on ruosteen syömä,

siks uskon muuri on murtunut

ja lempi on — leinin lyömä.

Niin, ällös yllesi katsokaan,

vaan peilihin lammen pinnan,

siell' onnesi taivas onkin vaan

ja rauha ja riemu rinnan."

— "Sua luulenpa melkein pelkääväin" —

niin leikillä lausui Laina.

Ja soutaja hymyten vastasi näin:

— "Suvi talvea pelkää aina." —

— "Mut etkö sa usko, ett' talvikin ain

toki pelkää kevättä juuri?" —

— "Niin, totuus valhetta pelkää vain,

ja valheen valta on suuri." —

Noin leikki se lens kuin lempeä tuul'

yli öisen lampuen pinnan,

suu leikkiä löi, hymys uhmaten huul',

mut yö oli pohjassa rinnan.

Ja sydänten yöstäpä pulpahtain

jo nyt kastehelmyet nousi;

ja immyt ääneti istui vain

ja soutaja vaieten sousi.

1896.

Hanget soi!

Hanget soi, hanget soi,

ja kevät yli kenttien tuulee.

Rintani lyö, rintani käy,

taas sieltä jo kuohua kuulee.

Hanget soi, hanget soi,

jo päättyvi talven valta.

Pyytehet pursuvat sydämessäin

taas vuosien roudan alta.

Hanget soi, hanget soi,

ne Suomehen kevättä soittaa.

Toivo jo uus, usko jo uus

läpi murheeni muistojen koittaa.

Hanget soi, hanget soi,

ne soittavat Pohjan häitä.

Riemujen leivoset lemmestäin

jo laittavat laulunpäitä.

Hanget soi, hanget soi,

kevät saapuvi tuoksuvin tuulin.

Rintani lyö, rintani käy,

min jäässä jo olevan luulin.

1897.

Hämärissä.

(1897).

"Mais oú sont les neiges d'antan?"

Villon.

1.

Ne silmät ne onnea säihkyivät

niin hurjaa, hurmaavaa,

ne silmät ne riemua räiskyivät

niin kummaa, kumpuavaa.

Sun onnesko outo se saihkyi niin,

kun kukkana syntyä sait,

kun tulta sa heittelet tunteisiin

ja vallat on eessäsi vait?

Vai loistiko niist' oma onneni tuo,

jota eloni halki ma hain,

joka kutsuvi luo, joka käskevi luo,

mut kaikuna karkaa ain?

2.

Minun mieleni oli kuin lampi

niin musta ja mutainen,

ei päivä sen pohjahan päässyt,

ei kulkija rannalle sen.

Opin ongelmat elämän taiteen,

mitä ympäri näin, sitä tein:

ivanauruin ma itkuni peitin,

runokukkasin kurjuutein.

Minun mieleni oli kuin sammal

yli aaltojen salaisten.

Sen kalvossa kanervat päilyi,

mut yö oli helmassa sen.

Ohi vaelsi valkea impi,

näki kukkaset kummat vain,

ja hän lammelle laulaen riensi,

ei huolinut huudoistaan.

Voi, impeni valkea, vieno!

Pian poimitut kukat on sen.

Mut kukkien alla on aalto

niin musta ja mutainen.

3.

Sun äänesi milloin se säteilee

kuin kirkkahan kiteen särmä,

taas milloin haavehin hälvenee

kuin nukkuvan nurmen härmä,

Sen sointua kuulin ma kummaksein,

se syömeni pohjahan syöpyi,

se tuskalla täytti mun tuntehein

ja unteni vieraaks yöpyi.

Oi, itketä impi mun syöntäni ain

sinä tuskilla särmäisillä,

kun tuskani tummat sa verhoat vain

taas haaveilla härmäisillä!

4..

Oi, istuos impeni tänne,

niin annamme aattehen,

niin annamme aattehen lentää

yli vuorien, laaksojen.

Me lennämme lemmen siivin

kotiseutuhun kultaiseen,

mi yksin talvityössä

nyt nukkuvi mökkineen.

Mekin tehtäis tölli sinne,

ahon laitahan, alle puun,

siell' illat istuttaisi

vain valossa valjun kuun.

Tai ääressä takkavalkeen

menis talviset illat nuo,

kun mökkiä kinokset kietää

ja haavehet haamuja luo.

Sinä polkisit rukkia pientä,

minä verkkoa kutoisin,

ja joskus, viikkojen päästä,

tulis vieraskin töllihin.

Joko pelkäsit, etelän perho?

joko lähdemme lentämään

taas maille lemmen ja riemun

ja jätämme talven ja jään?

5.

En tiedä, miks sua pelkään,

kun noin sua katselen.

On kuin sun silmies yöstä

sois kaikuja kellojen.

Ne soittavat riemuhun suureen

tai suurerien murheesen.

En tiedä, miks sua pelkään,

kun noin sua katselen.

6.

Mikä on laulu lainehilla,

soitto aalloilla sorea? —

Laiva aaltoja ajavi,

häävene vesiä käypi. —

Kenen on kulta kulkemassa,

kenen on häätulet hämyssä? —

Sirkan on vesillä venho,

sirkan tuoma tuhtopuulla. —

Kuka on kulta heinäsirkan? —

Lepinkäinen leppälintu. —

Minne matka miekkosien? —

Saarelle selälliselle,

terhenniemen tanterelle.

7.

Hän kulkevi kuin yli kukkien,

hän käy kuni sävelten siivin,

niin norjana notkuvi varsi sen,

kun vastahan vaiti ma hiivin.

Ja kunis mun voimani kukoistaa

ja soi minun soittoni täällä,

sinis laulujen laineilla käydä hän saa

ja kulkea kukkien päällä!

8.

Leikitäänkö? Leikitään.

Kisasilla kiistellään.

Ole sinä kissa, minä olen hiiri!

Täss’ on tanhumme piiri.

Hupsis! Ohi hurahdit.

Kupsis! Kohti kurahdit.

Joko tuli hirmu, joko tuli surma?

Ei, vaan huulien hurma.

9.

Oi, suljehan silmäsi, sirkkusein,

ja luoos kiinni luomet,

niin näätkö sa vieläkin virran veen

ja tunnetko rannan tuomet?

Ma tahtoisin tuomien tuoksut nää

sun rintahas ijäiseksi

ja tehdä sun päiväs ja tehdä sun yös

sinivirtojen välkkeheksi.

10.

Nuku hetkinen, impeni nuori,

nuku hiljaa hetkeä kaks,

niin teen minä tenhosoljen

unes valkean vartiaks.

Taon soljeksi toivoni kullan,

katinkultani kauneimman,

sydänhelmeni, lauluni helkkeen,

teen solkisen soreimman.

Se untesi ulpuja suojais,

sulot varjelis valkoiset,

sen suullesi suutelen hiljaa.

Toki tuosta sa heränne et?

11.

Oi, muistatko vielä sen virren,

jota lapsena laulettiin,

kun yö liki ikkunan liikkui —

se virsi viihdytti niin.

Se antoi rintahan rauhaa,

se uskoa unehen loi —

jos muistat vielä sen virren,

nyt laula, laula se, oi!

12.

Hyi, kuinka sa, impeni, hymysit noin

ihan keskellä kerrontaas,

kun untes jo kentillä karkeloin —

hyi, miksi sa hymysit taas?

Vai arvaatko, impeni armainen,

sa mille nyt nauroit, mille?

Sa nauroit umpuille nuoruuden,

elos haaveille hienoimmille.

Se hymy se herjasi hennointas,

se pyhintäs anteheks pyys.

Vai etkö sa tuntenut, rinnassas

miten silloin riemusi syys?

13.

Sa kuuletko laulua kummaa,

joka lemmikin lehdiltä soi,

se minulle mielen oudon

ja haavehet herkät toi.

Oli kerran neiti, mi nuorna

kevätpolkuja karkeloi,

niin tulikin vastahan syksy

ja sylinsä auki loi.

Voi, kuinka ne säikähti silloin

tien laidalla laulupuut,

voi, kuinka ne kuiskivat silloin

sinivuokot ja siskot muut:

"Varo syksyä, valkea neiti,

ja kummejas kuulekin!"

Ei tyttö se kummeja kuullut,

meni syksylle sylihin.

Mut saipa ne siskot ja kummit

nenän kyynärän pitkän kai,

kun helmasta syksyn synkän

kesän nousevan nähdä ne sai —

Kesäpäivät kaunihit, vienot

kuin kukkaset lemmikkein.

Sa kuuletko laulua kummaa,

jota sykkivi sydämein?

14.

Katsokaamme kauan näin

silmän pohjaan, sielun pohjaan,

salaisille salmiloille

venhoni veikaten ohjaan.

Soudelkaamme kauan näin

silmissämme, sieluissamme,

utuisilla ulapoilla

sotkina soudelkamme!

15.

Kuin kilpaa kulkuset soivat

ja kummasti loistavi kuu.

Kas, tuolta jo tuttu kirkko

yli kuusien kohoutuu.

Tuo tuolla on pappila, tuolta

näät Tuovilan kattoja,

ja täällä on äitini hauta —

miks vienosti värähdit sa?

Elä pelkää, impeni nuori,

ei emo sua peloittais,

häll' oli niin lempeät silmät —

jo kirkkokin jäädä tais.

16.

Hän onneton rannalle uinui

sinikellojen siimekseen,

ja kellot ne hiljaa keinui

ja soitteli sormet veen.

Hän onneton rannalle uinui —

käen kukkuhun heräsi hän,

hän ennen einettä kuuli

käen kultien helkkyvän.

Hän onneton rannalle uinui —

ja poikasen povessa ain

nyt aaltojen sormet ne soittaa

ja kellot ne keinuvi vain.

17.

Näkinkengät ne rannalla karskui

ja helisi heisipuut.

Kuka rantoja riemuiten kulkee?

Niin kulje, kulje ei muut —

Siell' impeni armahin astuu

näkinkengillä keikuttain.

Häll' oli niin valkea jalka,

sen kerran ma nähdä sain.

18.

Vait! Hän nukkuvi

nurmella.

Käkönen kukkuvi

kaukana,

Tuuloset vienot

tuomipuun

tuoksuja kantelee,

haavehet hienot

marjasuun

nauruja narrailee,

nauruja impeni nuoren.

Vait!

Vait! Hän nukkuvi

valveillaan.

Kesä se kukkuvi

kulmillaan.

Kesä se laihoja

tähkäpäin

täysin jo lakoilee,

lempi kaihoja

kypsyttäin

rintoja raukaisee,

rintoja impeni nuoren.

Vait!

19.

Sua katselen silmin ma huikaistuin

kuin kaunista sateenkaarta,

sua silmäni sulkien muistelen kuin

merenlaskija lehtosaarta.

Sua katson ma hiljaa henkien

kuin kuvaa äitini armaan

ja uskon, ett' enkelit lapsuuden

nyt lähellä liikkuvat varmaan.

20.

Jo lapset laivoja veistää,

jo karkelot kyliltä soi,

kevät laulaen lehtoja astuu

ja kumpuja kullervoi.

Suvituuli jo Suomehen saapui,

puki nuoriksi nurmet ja puut —

oi, joutuos impeni nuori,

jo häitänsä viettävi muut!

21.

Oi poimikaamme, oi poimikaamme

tien varsien vaapukoita!

Kas kuinka ne kauniina heloittaa,

kas kuinka ne viittoen vilkuttaa,

kuka hennoisi heittää noita!

Oi poimikaamme, oi poimikaamme,

kesä kestihin kutsuvi meitä!

Ken ties, koska ... toisti me juhlitaan.

Pian synkeä syksy on peittävä maan

ja kylvävä kyyneleitä.

Oi poimikaamme, oi poimikaamme,

nyt kerrankin kyllin siksi!

Oi, syökäämme hampahin syntisin!

Oi, kootkaamme kourihin, helmoihin

nyt talvenkin tarpehiksi!

22.

Yöperhonen nuori se nukkui

lepän lehdellä yksikseen.

Mut näkki se aaltoja souti,

näki perhosen päällä veen.

Heräs äkkiä nukkuja hento —

kas, laineilta laulua soi.

Se rintahan riemukkaasen

niin kummaa kaihoa loi.

Ja perho se lentää ja lentää.

Mihin häipynyt hämyhyn lie!

Mut näkki se aaltoja soutaa

ja Ahdille anteja vie.

23.

Emo etsien huoneesta huoneesen käy,

mut häntä, oi häntä ei missään näy.

Oi, minne emon lintunen lensi?

He verhosivat ikkunat uutimiin,

ja katu kuusenlehvillä peitettiin.

Miksi, miksi on nyt kaikki niin hiljaa?

Oli sitten niinkuin kukkasilla kuljettu ois,

kuin kallista jotakin ois kantaneet he pois.

Oi, miksi kaikki ihmiset itkee?

Ne sanoi hänen matkalle lähteneen,

mut miksi lapsen laskivat he yksikseen,

ma miks en hältä hyvästiä saanut?

Ja äiti se huoneesta huoneesen käy,

mut häntä, oi häntä ei missään näy.

Oi, minne emon lintunen lensi?

24.

Miks tuli mun äkkiä kylmä nyt?

On niinkuin päiv' olis päättynyt.

Hall' oli niin lämpimät kätöset,

oi, ethän sa impeni pettänyt, et?

Oi, ethän sa jääksi mun muutuvan sois?

Mut miksi sa kuitenkin läksit pois?

Näkinkenkiä.

(1898.)

1.

Me kuljemme kaikki kuin sumussa täällä

ja kuulemme ääniä kuutamo-yön,

me astumme hyllyvän sammalen päällä

ja illan on varjoa ihmisen syön.

Mut ääntä jos kaksi yhtehen laulan

yön helmassa toistansa huhuilevaa

ja varjoa kaksi jos toistansa kaulaa —

se sentään, se sentään on ihanaa!