Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1919.
Lukijalle.
— Veliveikkonen! Niissä asioissa voidaan yhdessä hetkessä tehdä
tuhmuuksia, joita ei tehdä vuosisataan.
Näin ystäväni.
Tahtomatta millään tavalla kilpailla hänen timanttisen, kimaltelevan
järkensä kanssa, uskallan omana mielipiteenäni huomauttaa, että minulle
on käynyt päivä päivältä aina vaikeammaksi rakkautta elämästä erottaa.
Siis vaikeaksi myöskin mitään erikoisia lemmenlauluja kirjoittaa
ilman niiden tuskallisen tarkkaa vastaavaisuutta omassa poloisessa
todellisuudessani.
Pyydän pitää selviönä, että ihanne sellaisenaan on puolta palanutta
puupalasta ala-arvoisempi, ellei se tule luussa ja lihassa meitä
vastaan, mieluimmin kaikkien kauniiden jäsenten ihanuuteen
verhoutuneena. "Alles Vergängliche ist nur ein Gleichnis," Monessa
muodossa on elämä verrannut itseään minulle. Olen omasta puolestani
ollut taipuvainen luulemaan jokaista niistä lopulliseksi, aivan kuin
jokaista iltaa viimeiseksi ja jokaista aamua ensimmäiseksi, mutta niin
yleispätevästi havainnollisten tosiasiain edessä ei kaiketi ole muuta
tehtävää kuin heikkoutensa tunnustaminen.
Rakkausrunojen klassillinen muoto on serenaadi. Toivoisin, että lukija
tätä valikoimaa selaillessaan huomaisi sen muodostavan yhden ainoan,
pitkän tunnustuksen-antamisen, _hommage_, niille epäjumalankuville,
joilla elämä ja taide ovat hamasta nuoruudestani saakka
mielikuvitustani kansoittaneet. Nykyään olen yksin, mutta se ei estä
minua tuntemasta itseäni onnelliseksi siitä, että olen ollut ihminen
muiden ihmisten seassa, vieläpä ihminen siihen määrään, että olen ollut
vähällä koko ihmisyyteni menettää pelkästä intohimon rakkaudesta. Kivi,
se ensimmäinen, on aikoja sitten heitetty jo, säästäen siis vaivan
asianomaiselta käsittelijältään. Runo, se viimeinen, ei ole vielä
kirjoitettu, jonka vuoksi myöskin tämä valikoima esiintyy erinäisissä
suhteissa tuiki puutteellisena. Se ei muodosta mitään päätettyä
kokonaisuutta, yhtä vähän kuin oma elämäni sitä muodostaa.
Olen rakkauden olemuksessa ymmärtänyt vain arvon antamisen. Elämä
on tullut minua vastaan kauniiden muotojen muhkeuteen pukeutuneena,
ja olisin tuntenut itseni kovin paljon köyhemmäksi, ellen olisi
suvereenisti itseäni ja runouttani niiden runsaudella rikastuttanut.
Mutta siitä huolimatta on iankaikkinen murhe jäänyt sydämeeni, se Rouva
Suru, joka ei sieltä ensi hädässä lähtenekään, joka seurannee hautaan
saakka minua ja jonka käärinliinoiksi eivät kelvanne parhaatkaan
ajatukseni. Olen eheä vasta hänen kerallaan.
Lähtekää siis, lauluni, kaikkeen maailmaan ja viekää viesti miehestä,
joka luultavasti ei ole rakastanut muuta kuin omaa rakkauttaan, mutta
on siitä huolimatta ollut onnellinen kuin te, ollut onneton kuin te,
kärsinyt ja nauttinut kuin te, ja tullut tulokseen, jota tahtoisin
rakkauden ritaruudeksi nimittää. En tiedä, lienenkö oikein eritellyt
itseäni. Mutta lemmen _trubaduuriksi_ tunnen itseni, olen tuntenut
itseni varhaisimmilta poikavuosiltani saakka, ja aion mennä hautaan
siinä hurskaassa uskossa, että rakkaus on annettu meille merkiksi
korkeammista voimista, jotka itsensä sen kautta meille ilmoittavat.
Rakkauden orja olen. Mutta tunnen sen kautta vain vapautuvani.
Olkoon se ensimmäinen ja viimeinen kerta kuin koetan itseäni näihin
asioihin nähden määritellä. Sisältyy itse käsitteeseen, että sen olemus
on määrittelemätön. Viisaimmat sanat siinä suhteessa on mielestäni
sanonut _Edda_, jossa luemme: "Ofta vinnes den vise, den vettlöse ej,
af de däjeliga drag."
Ja nyt olen nähdäkseni kyllin itsestäni puhunut.
Mutta kuinka puhua teistä, te kauniit näkymättömät? Onko mitään
mahdollisuutta julkilausua teille kiitollisuuttaan miehen, joka teitä
ilman ei koskaan olisi tuntenut, Shakespearen sanoja käyttääkseni,
"hiljaisen hulluuden" hiipivän aivoihinsa? Voisi lauluistani päättäen
luulla, että olen nähnyt elämässäni vain pelkkää puutteellista
kauneutta. Näin heittyy varjo vioistani niidenkin autuaallisten
olentojen ylitse, jotka kuitenkin ovat tehneet minulle elämän
mahdolliseksi elää, sen polulle säteilleet, sen tietä valaisseet. En
sitä tahtoisi, vaan tahtoisin kiittää vedet silmissä kaikesta, kaikesta
kauniista, mitä nuoruuteni toukokuisista kuutamoista saakka olen
tämänpäiväni täyteen syksyyn elänyt.
Kaukana hyperborealaisten mailla on maailmankaikkeus aivan erikoisessa
määrässä nähnyt hyväksi kansoittaa tämän leveys-asteen muutamilla
psykofyysiliisen muodon moitteettomuuksilla, jotka ovat ilo ihmiselle.
Pyydän siinä merkissä tämän pienen esipuheeni allekirjoittaa.
Helsinki 17.I.19.
_Eino Leino_.