Scheffler. Hartwig. Steinkirsch.
(Hartwig matkalaukku kainalossa, Steinkirsch pieni matkasäkki kädessä.)
_Hartwig_. Scheffler — Bruno — vanha ystäväni. (Astuu nopeasti
Schefflerin luo ja syleilee häntä).
_Scheffler_ (vähän kylmästi). Terve tulemastasi, ystäväni!
_Hartwig_. Mitä sanotkaan — ja tuo lämpöinen kädenpuristus osoittaa
minulle meidän vielä olevan yhtä hyvät ystävykset kuin ennenkin. Mitäpä
tässä sanoista — ne ovat ihan liikoja ja tiedäthän, etten minä vihaa
mitäkään niin paljon, kuin pitkiä juttuja. Oikeastaan pitäisi puhe
kokonaan lakkauttaa — koska kerran voi tulla toimeen yhdellä sanalla —
ja silloinpa ei laskettaisikaan niin paljon roskaa.
_Scheffler_. Oikein — oikein — sinä tahdoit?
_Hartwig_ (keskeyttäen). Tuokin on taas liika kysymys — tietysti;
kyllähän minullakin tahtoa on ja olen sinulle selittävä, mikä se minun
tahtoni on.
_Scheffler_ (osoittaen Steinkirschiä). Mutta tuolla on —
_Hartwig_ (niinkuin edellä). Vieras, tahdoit sanoa. Niin, minä toin
hänet mukaani ja kyllä sinä saat vielä tutustua hänen kanssaan, ole
huoleti. Mutta ei kahta asiaa samalla kertaa: toinen ensin, toinen
sitten. Kaikessa pitää olla järjestys. Siis — sinä voit hyvin, niinhän.
_Scheffler_. Niin.
_Hartwig_. Se ilahuttaa minua — ja ettei sinun tarvitseisi vaivata
itseäsi kysymällä sitä samaa minusta niin sanon jo ennalta, että minä
voin myöskin hyvin, paitsi pientä naarmua vasemmalla olallani — mutta
se ei ole mitään vaarallista, kyllä siitä vielä hyvä tulee. — Toiseksi
on huomenna yhdistysjuhla.
_Scheffler_. Niin — kyllähän —
_Hartwig_. Hyvä, hyvä, kyllä minä jo ymmärrän. Niin yksinään olisi jo
riittänyt — eikä sinun olisi tarvinnut edes suutasikaan avata — olisit
vaan nyökäyttänyt päätäsi. Sinä kutsuit minut juhlaan — valmistit
huoneetkin minua varten —
_Scheffler_. Ja sinä jäät tietysti —
_Hartwig_. Minä jään, enkä kuitenkaan jää — se on: minä jään vähäksi
aikaa, mutta lähden sitten pois.
_Scheffler_ (iloissaan). Kuinka sinä sanoit?
_Hartwig_. Minä tiedän, ettei se ole sinulle mieleen, mutta älä pane
pahaksi, oma ystäväni; minun täytyy väkisinkin majailla tätini luona.
_Scheffler_ (syrjään). Sehän on hyvä juttu, se!
_Hartwig_. Tuo täti kultani sai tietää minun tulevan kaupunkiin ja
kutsui minua luoksensa — tuleehan minun olla kohtelias, melkeinpä
viisaskin — tätini on, näet, pohatta eukko. Tiellä tapasin minä erään
ystävän, jolla ei vielä ollut mihin päätänsä kallistaa. — Sepäs sopii,
sanoin minä — ja niin toin minä sinulle toisen vieraan, ettei tuon
minulle valmistamasi huoneen tarvitseisi seista kylmillä.
_Scheffler_. Mutta hyvä ystäväni —
_Hartwig_. Hyvä, hyvä, kyllä minä jo ymmärrän. Nyt seuraa esitys: herra
tohtori Steinkirsch, nuori tohtori, mutta viisas, erään taiteellisen
lehden toimittaja — kumartakaa — kas niin — kumarra sinäkin — kas niin,
— nyt te tunnette jo toisianne ja asia on selvillä — eikö niin?
_Scheffler_. Minulla olisi —
_Hartwig_. Vieläkin suurempi ilo, jos te molemmat tahtoisitte jäädä
tänne, arvelit kai sanoa — niin, kyllähän minä jo ymmärrän — mutta älä
pane pahaksi, minä en saata jäädä tänne, sillä tuo tätini —
_Steinkirsch_ (Schefflerille). Te näette, etten saa suunvuoroa.
_Hartwig_. Lapsukaiset! Jos teitä ei pitäisi ohjaksissa, vaan antaisi
teidän mielin määrin puhua, — niin, mistäpäs saataisiin sellaisia
korvia, jotka voisivat kaikkia teidän puheitanne kuulla. Muistanpa
vielä tuota oppiaikaamme — sinulla oli oikea vimma pitää puheita; ei
ollut sitä iltaa, jolloin olisit ollut ääneti. Olenpa varma siitä, että
sinä huomenna yhdistysjuhlassakin pidät puheen.
_Scheffler_. Niin — minua on pyydetty' —
_Hartwig_. Hyvä, hyvä — kyllä minä jo ymmärrän. Luonnollistahan,
että sinua pyydetään — onhan selvä, että tuosta Euterpestä pitää
juhlapuhuja valittaman. Onhan Euterpe tietysti muita seuroja parempi
— harjoitteleehan se filosoofillista musiikkia — onhan sillä kaikkein
paraimmat äänet, (Steinkirschille) joita ei maalaislukkarinkaan korva
sietäisi — tuleehan siis juhlapuhujankin olla seuran jäsen — muut
seurat ovat ikäänkuin varjossa, jos kohta heidän joukossaan olisikin
joku, jolla — niin sanoakseni — olisi neroa, vilkkautta — ynnä muuta
sellaista. Mutta mitäpä tästä; pääasia on selvillä; te olette nyt
saaneet katon päällenne — ja sinulla on hauska vieras — illalla me
tapaamme toisiamme Otavassa — hyvästi. (Kättelee kumpaakin ja lähtee —
mutta palajaa uudelleen.)
_Steinkirsch_. Vihdoin viimeinkin saan minä nyt suunvuoroa —
_Hartwig_. Niin — todella — vieläkin asia — sinä olet viisitoista
kuukautta sitten nainut. Viime juhlassa minä join tosin montakin maljaa
sinun vaimosi terveydeksi, mutta enpä ole vielä tähän asti häntä
nähnytkään. Eläthän onnellisena, hä?
_Scheffler_. Vielähän kysyt — tietysti.
_Hartwig_. Hyvä, hyvä, kyllä minä jo ymmärrän. Tuo »tietysti» yksinään
olisi jo riittänyt. Nuo pitkät harankisi nostavat epäluuloa — niissä
on sellainen vinkkura, joka panee arveluttamaan. Ja muutoinkin näytät
sinä niin kalpealta — laihtuneelta — niin, siinä ne naimisen seuraukset
ovat, niin — kyllä minä ymmärrän, mutta katsoppas miltä minä näytän —
minulla ei olekaan vaimoa — enkä minä koskaan otakaan itselleni vaimoa —
(Scheffler ja Steinkirsch nauravat ääneensä).
_Hartwig_. Noh — mikä teitä nyt naurattaa?
_Steinkirsch_. Hän ei ota, sillä hän ei saa —
_Scheffler_. Minä tiedän —
_Hartwig_. Ja minä en edes ajattelekaan sellaista.
_Scheffler_. Hartwig parka, oletpa sinä saanut monet rukkaset.
_Hartwig_. Mitä vielä!
_Steinkirsch_. Mitenkä olikaan tuon ihanan lesken laita kolme kuukautta
sitten?
_Hartwig_. Niin — kun minä en huolinut hänestä.
_Steinkirsch_ (Schefflerille). Kyllähän olisi huolinut, mutta leski ei
huolinut hänestä.
_Hartwig_. Kyllähän!
_Steinkirsch_. Entäs tuo pikku valkotukka — muistathan?
_Hartwig_. Mitä te tahdottekaan minusta —
_Steinkirsch_. Siitä Hartwig ei myöskään huolinut —
_Hartwig_. Niin juuri, sillä minä en suvaitse ollenkaan valkotukkia.
_Steinkirsch_. Voisinpa luetella koko kiehkuran mustatukkiakin.
_Hartwig_ (murisee).
_Steinkirsch_. Ja joka ainoan edessä on hän ryöminyt polvillaan.
_Hartwig_ (murisee).
_Steinkirsch_. Mutta ei sittenkään ole tullut huolimisesta mitään.
_Scheffler_. Mutta rukkasia vaan pyryyttänyt.
_Hartwig_. Kas niin — enkö minä jo taannoin sanonut — annas vaan
teidän saada suunvuoroa — niin siitäkös tulee sitten viisasta puhetta.
Jos minä en olekaan mikään Adonis, niin onpahan minulla toki neroa,
ettepä sitä voi kieltää, ja nerolla ainoastaan me vaimoja ongimme. Jos
minä siis kerrankin oikein tahtoisin, niin enpä ryömisi, en — yhdellä
silmänluonnilla minä ne valloittaisin. Mutta nytpä panen korvani
lumpeen, enkä huoli enää teidän kaskujanne kuunnella. Voikaa hyvin.
(Menee keskiovesta).
_Steinkirsch_. Suokaa anteeksi, herra tohtori, että minä, vento vieras,
tulen tällä lailla huoneeseenne. Jos teillä on minusta joku hankaluus,
niin —
_Scheffler_. Eikö mitä — jos vaan kattoni alla täällä kotiudutte.
(Sivulle). Onpa vallan sopimatonta kieltää häneltä vieraanvaraisuutta.
_Steinkirsch_. Kiitoksia hyväntahtoisuudestanne. Vaan jos sallitte,
niin tahtoisinpa vähän puhdistautua matkatomusta.
_Scheffler_. Tietysti — (hieman nolona). Olkaa hyvä, astukaa kauvaksi
tuonne. (Osoittaa oikeanpuolista ovea).
_Steinkirsch_. Kiitoksia — tuokion kuluttua tulen takaisin. (Menee.
Matkasäkki jää ovensuuhun).
_Scheffler_ (hyvin kohteliaasti). Olkaa hyvä — (toisella äänellä).
Tuopa on vasta peijakkaan juttu. — Ventovieras ja juuri tällä
tuokiolla! Mitähän minun vaimoni tästä sanonee — maltappas, tuolla
ylhäällä kolmannessa kerroksessa on huone hyyrättävänä — jos minä sen
ottaisin ja sanoisin: tämä minun vierashuoneeni on — sillä lailla
pääsisin uudesta kahakasta. — Se sopii, ja nyt toimeen. (On menossa.)