Eli ennen vanhaan kaukaisilla Savon salomailla tyttö, joka luuli
itsensä hylätyksi Jumalalta ja ihmisiltä. Kotonaan häntä soimattiin
typeräksi ja kaikkeen kykenemättömäksi, ja hän tekikin kaikki nurin
päin: kun laitettiin lehmiä lypsämään, kaatoi hän maidon kiulusta
maahan ja kun pantiin paimeneen, unohtui hän itse aholle istumaan
ja antoi karjan eksyä korpeen karhun raadeltavaksi, eikä hän
muistanut saunaakaan lämmittää, vaikka oli käsketty. Isänsä häntä
torui, äitinsä nuhteli alin omaa, kylän lapset pitivät pilkkanaan
ja papit häpäsivät häntä kinkerillä, sillä ei hän osannut lukea
eikä tiennyt mitään vastata, kun kysyttiin. Rangaistukseksi ei
hänelle aina annettu ruokaakaan niinkuin muille, niin että hän pysyi
kalpeana ja heikkovoimaisena, näki näkyjä ja haasteli usein itsekseen
metsää kulkiessaan ja meni välistä tainnoksiin, josta ei herännyt
herättämälläkään. Eikä häntä päästetty kirkkoonkaan, kun joskus sinne
pyrki.
Usein hän itki yksinään sitä että ihmiset häntä ylenkatsoivat, mutta
uskoi että hän oli semmoinen, miksi muut häntä sanoivat. Kun hän kuuli
veisattavan, ei hän uskaltanut siihen yhtyä ja kun kuuli Jumalan
armosta ja laupeudesta puhuttavan, ei hän tohtinut sitä itselleen
omistaa.
Vaan eräänä sunnuntaina, kun kaikki muut olivat menneet kirkkoon, lähti
hän itsekseen metsätietä myöten vaeltamaan. Hänen mielensä kaipasi
lohdutusta ja hän tahtoi vaeltaa niin kauvan kuin hän sen löytäisi.
Mutta hän eksyi sydänmaalle eikä enää tiennyt, mistä oli tullut ja
minne oli menevä. Vaan kun se oli tapahtunut monta kertaa ennenkin,
ei hän hätäytynyt, kulki yhä eteenpäin, vieri soita, vieri maita ja
hyräili virttä, minkä oli ulkomuistista oppinut Näin hän hyräili:
Ah, Jumala, riennä auttamaan,
Sielun' on kahleiss' ahtaiss',
En löydä täällä,
Maan kaiken päällä,
Yhtään ken auttaa taitais,
Jos etsin siell'
Tai etsin tääll',
Ain' maailman ääriin saakka,
En löydä armon, en turvan paikkaa.
Kun hän tätä virttä hyräili, näki hän yhtäkkiä kirkkaan tähden
edessään pyörivän. Oli hän nähnyt sen välistä ennenkin, mutta aina
oli se kadonnut niinkuin jäniksen poika, joka tien poikki pensaikkoon
hypähtää. Mutta nyt se ei kadonnut, ja hän alkoi kulkea sen jälestä.
Se toi. hänet metsästä suolle, suolta aholle ja ahon päässä lähti
se tietä myöten pyörimään. Ja kun tuli tiehaaroja, niin poikkesi se
aina oikealle ja pyöri ja pyöri. Tuli veräjä eteen ja se pistihe
veräjäpuiden välitse haka-aituuseen. Tuli toinen veräjä ja se teki
samalla lailla. Alkoi näkyä talon kattoja ja se johdatti taloa kohti,
mutta kun oli tullut kujalle, niin se katosi ja tyttö arvasi, että se
oli tahtonut hänet taloon menemään. Talosta kuului virren veisuu ja hän
pelkäsi sinne mennäkseen, sillä hän pelkäsi ihmisiä. Mutta silloin oli
niinkuin olisi joku häntä hartioista kahdella kädellä työntänyt -- "Se
käskee minun menemään," ajatteli hän ja meni pirttiin.
Pirtti oli väkeä täynnä, mutta näistä ei kukaan noussut häntä
soimaamaan, sillä kaikki kuuntelivat miestä, joka seisoi pöydän takana
sanaa selittämässä. Hän puhui heille Jumalan suuresta armosta ja hänen
laupeudestaan kaikkia syntisiä kohtaan. Kuta kurjempi, hylätympi,
vähäisempi ja halveksitumpi olet, sitä kalliimmasti ovat syntisi
lunastetut, puhui hän. Kuta enemmän sinua vaivataan ja pilkataan, sitä
hellemmin hän katsoo puoleesi. Ei koskaan ollut hän sitä miestä ennen
nähnyt, vaikka oli kuullut hänestä puhuttavan ja vaikka oli halunnut
häntä tavata, sillä unessa oli hänelle sanottu, että hän siltä saisi
kevennystä raskaalle mielelleen. Nyt näytti se häntä katselevan,
hänelle puhuvan ja häntä tarkoittavan. Suloinen tunne täytti hänen
sielunsa, oli kuin olisi taakka pudonnut hänen hartioiltaan tai
niinkuin olisi raskas kivi vierähtänyt maahan hänen helmastaan. Hän
sai rohkeutta ja uskalsi jo yhtyä virteenkin, jonka mies pöydän päästä
puheensa lopetettuaan alotti:
Katso tämmöinen mä olen,
Jeesu, tällä hetkell' taas,
Tämän häijyn, pahan puoleen
Katsot kuitenk' armollas'.
Vaan kuta kauvemmin hän veisasi, sitä ihanammalle hänestä alkoi tuntua.
Tuntui kuin ei kukaan häntä enää soimaisi eikä olisi koskaan soimannut
ja niinkuin kaikki hänen syntinsä ja pahat tekonsa olisivat hänelle
anteeksi annetut.
Olen köyhä, vaivanen,
Omas' aina Jeesuinen,
Anna koittaa päivän sen,
Kun pääsen luokses' taivaasen.
Tupa näytti valkenevan hänen silmissään, seinät kävivät kullan
kiiltäviksi, ja ihmiset hohtivat kuin enkelit kirkkaissa valkoisissa
vaatteissaan. Ja hänkin oli heidän joukossaan, hänkin oli samassa
taivaassa kuin he. Hänen päätään viipotti, hänen sydänalaansa huimasi
ja hiljalleen vaipui hän seinäviereen lattialle kasvot taivaaseen
käännettyinä.
Vaan kun tuvassa olijat kuulivat vaikeroimista seinäviereltä,
lakkasivat lie veisaamasta ja riensivät hänen luokseen. He luulivat
hänen pyörtyneen ja kantoivat hänet vuoteelle ja pitelivät häntä
kiinni, kun hän huitoi käsillään ja heitteli ruumistaan. Mutta hän
riuhtasihe irti ja huusi korkealla äänellä: -- "Autuaat, autuaat,
autuaat!... taivaassa, taivaassa, karitsan verellä lunastetut ...
kaikki, kaikki ... vapahdetut, pelastetut... armosta ja laupeudesta."
Luullen hänen hourailevan, heittivät he kylmää vettä hänen silmilleen,
että hän heräisi. Mutta hän ei herännyt eikä näkynyt tietävän mitään
siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Silloin virkkoi se mies, joka
äsken oli heille puhunut:
-- "Vaietkaamme ja kuunnelkaamme häntä!" Ne lakkasivat heittämästä
vettä hänen silmilleen ja hän puhui heille outoja sanoja ja vieraita
kieliä, joita ei kukaan ymmärtänyt. Mutta kohta korotti hän taas
äänensä ja julisti palavin silmin ja ilosta hehkuvin kasvoin näkevänsä
avonaisen taivaan ja autuaitten asunnot ja nimitteli nimeltään niitä,
joita siellä näki ja jotka olivat niitä, mitkä seisoivat hänen
vuoteensa ääressä. Suuri riemu täytti silloin heidän sydämmensä ja
ilosta itkien syleilivät he toisiaan, sillä he ymmärsivät, että Herra
oli tahtonut heidän raskaat mielensä keventää.
Mutta kun oli niitä, jotka ihmettelivät, mistä hän oli, tuo halpanen
tyttö, nuo salatut asiat tietää saanut, sanoi se mies, sillä hän tunsi
henget: -- "Hänen puheensa on Herrasta, joka on meille sen palvelijansa
kautta julistanut"
Vaan kun hän heräsi, ei hän muistanut mitään siitä, mitä oli
tapahtunut, ja pelästyen ihmisten paljoutta ympärillään, lähti hän
metsään pakenemaan. Mutta ne eivät häntä päästäneet, kun näkivät hänet
heikoksi ja voimattomaksi, ja hoitivat häntä kuin omaansa. Ja kun he
seuraavana päivänä olivat kokoontuneet lukemaan ja veisaamaan, kaatui
hän taaskin heidän keskelleen ja puhui kauvan ja keskeyttämättä outoja
sanoja ja vieraita kieliä sekä semmoista, jota kaikki ymmärsivät,
neuvoen kaikkia ihmisiä parannusta tekemään ja Herran tykö tulemaan.
Ja niin tapahtui monena yönä peräkkäin ja siitä lähtien joka ilta
niinkauvan kuin hän eli.
Paljon tuli kansaa monista pitäjistä ja kaukaisista maan ääristä häntä
kuulemaan, joista monet heräsivät syntinsä tuntoon ja kääntyivät pois
pahoilta teiltään. Tuli pappeja ja piispojakin häntä tutkimaan, vaan
vaikkeivät saaneetkaan häntä syyhyn siitä, että hän olisi väärää
oppia saarnannut .eikä niinkuin sanassa sanottiin, kielsivät he häntä
puhumasta luullen hänen sitä omaksi kunniakseen tekevän. Mutta ei hän
voinut lakata, sillä ei hän itsestään puhunut vaan siitä hengestä,
joka hänelle annettu oli, eikä tullut ylpeäksi niistä lahjoista,
jotka saanut oli, niinkuin monet muut, jotka siihen aikaan horroksiin
lankesivat ja kielillä puhuivat. Kohta kutsui Herra hänet kuitenkin
pois ja vielä kuolinvuoteellaankin todisti hän Vapahtajastaan ja
virkkoi niille, jotka surevina seisoivat hänen ympärillään: "Kaikki,
kaikki ... ei Herra ketään kadota, jotka turvaavat Häneen ja Hänen
päällensä uskovat, amen!"