Hän ei ollut noita eturivin heränneitä, jotka toistensa kilvalla
tunkeilevat opettajainsa jalkojen juuressa, jotka säestävät kaikkia
heidän sanojaan, pitävät niitä kuin itseään varten sanottuina ja joille
ne tavallisesti sanotaankin. Hän oli noita hiljaisimmista hiljaisimpia,
jotka kuuntelevat vaan kurkalta ja elävät niistä muruista, joita
rikkaiden pöydältä putoilee.
Kun niin monet muut etupenkillä istuessaan puhuivat siitä suuresta
tapahtumasta, miten muutos heissä oli syntynyt, kyyhötti Tiina kuin
pelästynyt peltopyy ovensuussa lattialla tai pirtin pimeimpään
karsinanurkkaan painautuneena. Tai kun ne rohkeammat ja taivaan
valtakunnasta varmemmat tyyninä kesäöinä alahangoilla tai keskellä
venettä soutaessaan kertoivat toisilleen sielunsa tilasta, uskonsa
asteettaisesta kehittymisestä, kiusauksistaan ja voitoistaan, kiskoi
hän uupumatta, sanaakaan sanomatta ja kuin joukkoon huveten raskasta
airoaan kokkatuhdolla. Ja hän oli mielestään niin mitätön, niin
vähäpätöinen ja tyhmä, eikä olisi hän osannut, jos kuka olisi sitä
ihmeeksi kysynytkin, mitään kertoa taisteluistaan ja kokemuksistaan.
Ei olisi ollut hänellä rohkeutta, niinkuin näki olevan niin monella
muulla, pyrkiä rovastin puheille kahdenkeskiseen sananvaihtoon, ei edes
niiden talonpoikaisten miestenkään, jotka johtivat seuroja silloin
kuin rovasti ei ollut saapuvilla. Ei hän muuta pyytänyt kuin että sai
olla mukana, sai silloin tällöin yhtyä toisten alottamaan virteen ja
sen loputtua kuulla vähänkään siitä, mitä muut puhuivat ja kätkeä
siitä mieleensä sen minkä kuuli, sillä ne olivat häntä paremmat,
täydellisemmät ja uskossaan lujemmat eikä hänestä ollut heidän
vertaisekseen.
Hän asui kaukana sydänmaalla, pienessä mökissä, suuri lapsilauma
hoidettavanaan. Mies ei ollut herännyt ja maailman mielisiä olivat
kaikki muutkin sillä perukalla. Surettihan se häntäkin tuo toisten
suruttomuus, niinkuin se surettaa kaikkia muitakin heränneitä, ja
rukoilihan hänkin, että Herra heidän mielensä muuttaisi. Mutta ei
hän koskaan uskaltanut sitä ääneensä ilmaista, ett'eivät olisi
ruvenneet ivaamaan hänen haluaan osoittautua muita paremmaksi. Ei
milloinkaan oltu hänen kuultu uskoaan toisille tyrkyttävän eikä
milloinkaan rohjennut hän heidän tähtensä kutsua ystäviä taloonsa sanaa
harjoittamaan. Ja tuskin uskalsi hän sitä itsekseenkään harjoittaa.
Kun tutki kirjaa, niin tutki sitä toisten nukkuessa ja kun tuli halu
veisuuseen hyrähtää, pistihe ulos tai odotti, kunnes muu väki oli
poistunut pihasalta. Eikä häntä olisi muistettu pitää seuraväkeen
kuuluvanakaan, ell'ei hän silloin tällöin, pari kolme kertaa vuodessa,
suurten juhlapyhäin lähetessä, olisi laittanut taloaan reilaan, hakenut
naapurin vaimoa sijaisekseen, pukenut tumman sinistä körttipukua ylleen
ja kadonnut.
Mutta silloin ei häntä olisi mikään voima maailmassa saanut pidätetyksi
lähtemästä.
Viikkojen ja kuukausien kuluessa oli kaikki se, minkä hän oli mieleensä
kätkenyt, kulunut siitä pois ja unohtunut. Ensi aikoina seuroista
palattuaan muisti hän aina niin kirkkaasti kaikki mitä oli puhuttu,
mitä veisattu, muisteli ystäväin ja opettajain sanoja, kertoili niitä
mielessään ja ravitsi niillä sielunsa. Mutta ajan ollen ne laimenivat,
vaalenivat, aatteet irtautuivat yhteydestään, mieli harhaili kaukana
autuuden asioista eikä uskosta tuntunut olevan kuin katkelmia jälellä,
joita ei saanut omin voimin toisiinsa liitetyiksi. Silloin tuli hänelle
hätä ja kammottava tyhjyyden tunne, hänen täytyi saada sisältöä
sielulleen ja silloin hän lähti.
Hän kulki alkumatkasta kiivakasti, melkein juoksujalassa, matkan määrä
mielessä autuaasti kangastellen. Ei joutanut taloihin poikkeamaan, ei
yösydännäkään levähtämään, tuskin tiepuolessa ruokailemaankaan. Yhtä
menoa painoi hän kengät käsivarrella sinne, missä tiesi ystäväin olevan
koolla. Jokainen niistä johtui mieleen, jokaisen hän näki edessään,
kuvaili heidän tulevan häntä vastaan ja hänen kaulaansa kavahtavan. Nyt
hän vihdoinkin haastaa heille mielialansa, alottaa ennen muita jonkun
virren, menee rovastin puheille ja kertoo hänelle asiansa kahden kesken!
Mutta kuta lähemmä hän tulee seurapaikkaa, sitä aremmaksi hän käy.
Väkeä istuskelee pirtin portailla, seisoskelee aitovarsilla ja liikkuu
pihamaalla, Hän pysähtyy metsän rantaan, jää sinne, suorii pukuaan,
aikoo mennä, mutta ei uskalla, ja vasta kun rovasti ja johtavat
miehet ovat menneet pihanpäästä pirttiin ja väkikin vetäytynyt heidän
mukanaan, hiipii hän porstuaan, vetäytyy siitä tupaan ja nyykähtää oven
suuhun kyykylleen.
Virsi alotetaan virren perästä, mutta aina ennen kuin hän oli ehtinyt
alottaa sen, jota oli ajatellut Kuluu se yö ja seuraava päivä, mutta ei
hän pääse kenenkään kanssa pitempiin puheisiin. Ja kun hänen mielestään
on tullut hänen vuoronsa mennä rovastin puheille, laittaa se jo
lähtöään ja muut laittavat kanssa.
Häntä tuskin huomattiin silloin kuin hän oli saapuvilla eikä koskaan
kaivattu silloin kuin hän oli poissa. Yhtä hiljaa kuin hän toisten
lomitse oli tullut seurapaikkaan, yhtä näkymättä hän sieltä hävisi.
Kun juhlapyhäin päätyttyä tuli eronhetki ja saman puolelaiset hakivat
toisiaan, en koskaan kuullut Tiinaa kenenkään kysyvän. Mutta kun oli
joku matka metsätietä myöten taivallettu, ilmaantui hän joukkoon,
lyöttäytyi seuraan ja erosi siitä taas yhtä salaa ja ainoastaan
vierimmäisilleen hyvästit heittäen, kun tuli hänen tiehaaransa.
Mutta kerran -- kesää ennen sitä kuin hän syystalvesta kuoli --
ilmaantui hän yhtäkkiä keskellä viikkoa pappilaan, tuli suoraan
suuresta portista pihaan ja pyrki rovastin puheille.
Mutta siellä hän hätääntyi, punoi esiliinaansa, tapaili sanojaan ja
sai vasta pitkän nyyhkytyksen perästä esille sen, mitä hänellä oli
mielessään.
Hän sanoi olevansa kokonaan kelvoton tulemaan Jumalan armosta
osalliseksi, hän oli paadutettu, pimitetty, epäuskoinen, hän oli
vihoittanut Vapahtajansa, hän oli kaikkia muita kehnompi, hän oli --
suurin syntinen maailmassa!
-- "Minkätähden se Tiina nyt niin luulee? Mitkä syntinsä se nyt niin
suurina pitää?" kysyi rovasti.
Kaiken maailman synnit ne hänen hartijoitaan painavat eivätkä anna
hänelle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Ylpeyden synti, sillä hän on
pitänyt itseään muita parempana tai pyrkinyt heidän vertaisekseen;
-- ahneuden synti, sillä hän on aina pitänyt mielensä tavarassa
kiinni ja surrut viikkokaudet lehmiään ja lampaitaan, kun sattuivat
kuolemaan; -- oman vanhurskauden synti, kun on luullut omin voimineen
autuaaksi tulevansa. Ja aina teki hänen mielensä pitämään itseään yhtä
hyvänä heränneenä kuin muutkin, vaikka ei ole rohjennut edes todistaa
hänen nimestään niille, jotka sitä halveksivat, ja vaikk'ei ole
osannut neuvoa omaa miestäänkään oikealle tielle, eikä ollut hänestä
lastensakaan opastajaksi. Hän oli ollut maailmaan mieltynyt, elänyt
ystävyydessä jumalattomien kanssa, ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut
mitään tarvetta valaista mieltään, ei osannut veisata, ei lukea eikä
rukoilla .,.
Rovasti antaa Tiinan puhua keskeyttämättä, myhähtelee vähän itsekseen,
neuvoo hänet istumaan ja alkaa sitten puhua hänelle lempeästi kuin
lapselle.
-- "Syntejähän ne ovat nämätkin synnit, sanoo hän, mutta ehkä
kaikkivaltias Isä ne kuitenkin antaa anteeksi sille, joka ne
katuvaisena kantaa hänen eteensä ja nöyryttää itsensä."
Tiina oli saanut tyhjentää täyden sydämmensä, keventää monivuotiset
taakkansa; -- rovasti puhuu hänelle niin alentavasti kuin parhaalle
heränneelle, se ei pidä häntä huonompana kuin muitakaan... kyllä,
kyllähän hän nöyrtyy ja katuu ... ja hänen nyyhkytyksensä harvenevat
ja kyyneleet kuivuvat. Hän nousee, menee nopeasti lattian yli rovastin
keinutuolin luo, ojentaa kätensä hyvästiksi ja poistuu sanaakaan
sanomatta, mieli riemuisena niin kuin olisi saanut lohdutusta kaikeksi
elämäkseen.
Ja kaikeksi elämäkseen hän sen saikin. Sillä ennen joulua hän kuoli ja
tuotiin joulunpyhinä hautaan.
Silloin oli seuraväkeä paljon koolla pappilassa ja rovasti toimitti
niin, että Tiinan ruumiille veisattiin lähtövirsi pappilan rappujen
edessä.
"Herra on heikoissa väkevä", sanoi hän sitten puheensa lopuksi, jonka
illalla piti ystävilleen Tiinasta ja hänen synnintunnustuksestaan ja
lisäsi:
-- "Jospa olisi meillä kaikilla yhtä vähän ulkonaisia syntejä omalla
tunnollamme ja jospa olisi omatuntomme kuitenkin yhtä arka kuin hänen,
ei olisi hätääkään astua Hänen tuomioistuimensa eteen, joka kaikki
tietää ja kaikki näkee."
Muut myönnyttelivät, mutta ei kukaan kyennyt puhetta jatkamaan, sillä
paljo oli joukossa niitä, jotka tänään kuulivat Tiinasta puhuttavan
vasta ensi kerran -- ja joiden mielestä hänen muistonsa yhtä pian
hälveni.