Sairas liikkui sängyssä ja tähysti häntä. Juhana tarttui ovenpieleen.
Oliko se Kristina? Vaan sairas päästi huudahduksen ja liikutti
käsivarsiaan poistaakseen häntä luotaan; piika sulki oven ja sanoi
vihaisesti: "Minä luulen että rouva olisi tuntenut teidät!" "Mikä häntä
vaivaa?" "En tiedä", vastasi piika ja avasi ulko-oven hänelle.
Tohtori Bennechen meni kahta kolmea porrasta ylös. Hän oli nähnyt
Kristinan -- hän oli nähnyt hänen muotonsa vaikka sen verran, vaan hän
ei unohtaisi niitä, jos hän eläisi sata vuotta. Määrätön kauhu valtasi
hänet. Sukkelaan pani hän takkinsa nappiin ja kiiruhti tavatakseen
tohtori Rohdea.
Hän tapasi tämän vanhan perheen-lääkärin nojatuolissaan lukemassa
sanomalehtiä.
"No, kas, professori kotia tullut! Terve tuloasi, poikani! Kuinka
voit?" Tohtori Rohde sinutteli valtioneuvoksen lapsia, joita hän oli
nähnyt pienuudesta pitäen.
Juhana ei vastannut tähän ystävälliseen puheesen, vaan kysyi lyhyesti
ja kuivasti: "Mikä Kristinaa vaivaa?"
"Hä, Kristinaa?" kysäsi Rohde ja otti lasisilmät nenältään. "Vai niin,
sinä tarkoitat häntä joka on porttikamarissa. Oletko nähnyt häntä?"
"Olen."
"No niin, tiedäthän sitten, mikä häntä vaivaa", sanoi vanha lääkäri
vakavasti, "se on pahinta laatua, mitä olen nähnyt. Näyttää siltä kuin
hänen terve verensä ja kelpo ruumiinsa olisi enemmän, kuin tavallista
on, taipuvainen myrkkyyn --"
"Vaan -- vaan kuka? Kuka on saastuttanut hänet?" Juhana Bennechen oli
kalman kalpea, ja hikihelmet herahtelivat hänen otsaltaan.
"Vaan, rakas poikani, sinuunhan se kipeästi koskee!" sanoi tohtori
Rohde, joka alkoi ymmärtää. "Luonnollisesti hänen miehensä. Se, hänen
miehensä, on maannut kuppatautisten puolella kaksi kertaa -- etkö
tiennyt sitä? Minulla on tässä pöytäkirjassa -- se on oikein
emäsika, usko se." Ja tohtori rupesi selailemaan paksua kirjaa
kirjoituspöydällään.
"Ja sen te tiesitte, ettekä puhuneet sanaakaan. Hyi, tohtori Rohde! Se
oli hävytöntä!" Juhana seisoi kädet nyrkissä.
"Rakas poikaseni, minusta on paha sinun puolestasi!" vastasi ukko.
"Kunpa olisit ollut kotona, olisin kyllä sanonut sinulle,
virkaveljelleni. Vaan itse tiedät, että jos kertoisi kaikki, mitä
tietää semmoista, niin moni avioliitto raukeaisi tyhjään --
puhumattakaan siitä, että itse tekeytyisi ihan mahdottomaksi. Ja sitä
paitse arvelin minä, että tämä oli asia, johonka sinun isä oli
läheisempi ryhtymään --"
"Tahdotteko vielä kaiken hyvän päälliseksi tehdä viittauksia että
isänikin tiesi siitä? Voi, te olette vanha irstas vetelys, ja aina
olette olleet!" Juhana Bennechenin jalot silmät säihkyivät, sanoessaan
tätä, ja hän meni jättämättä hyvästiäkään.
"Poika parka!" sanoi vanha tohtori ja otti taas sanomalehtensä; "häntä
seuraa aina onnettomuus."
Juhana Bennechenin tuttavat arvelivat jotta ulkomailla olonsa oli
tehnyt hänestä kovin kummallisen miehen. Hän ei käynyt kenenkään luona,
ei ollut koskaan kotona eikä ruvennut harjoittamaan ammattiaan. Vaan
öisin vaelsi hän kaulusta korvissa kaduilla, enimmiten valtioneuvoksen
talon ympärillä. Senpätähden arveltiin, että hän pysyskeli kotona
perheessä.
Vaan eipä niinkään. Koko päivät päästänsä kuleksi hän kaupungin
laitasopukoissa, ja vasta kun hämärsi, lähestyi sitä paikkaa, jonka
ympärillä kaikki hänen tuskalliset ajatuksensa kiertelivät.
Muutamana iltana tapasi hän tohtori Rohden, joka oli matkalla Kristinan
luo.
"Tule mukaan, voit olla avuksi minulle", sanoi äijä, joka näkyi
kerrassaan unohtaneen heidän viimeisen kohtaamisensa.
Juhana seurasi, mahdoton oli hänen vastustaa, kun pyydettiin häntä
Kristinan läheisyyteen.
Kristina säpsähti nähdessään Juhanan. Vaan tohtori Rohde laski kätensä
hänen käsivarrelleen ja sanoi melkein lempeästi: "No hyvä ystäväni, ei
pidä letustella. Elämänne on ollut synkkä, olkaa iloissanne, kun pieni
valonsäde tulee lopuksi. Ja sen mitä minä ymmärrän, on kaikki onni,
minkä te kaksi saatte yhdessä, että annatte hänen hoitaa teitä sen
vähän aikaa joka on jälellä. Niin lapseni, puhu nyt!"
Niine hyvineen meni "vanha vetelys", vaan kauan oli Juhana Bennechen
polvillaan sängyn ääressä ja puhui hänelle sydämensä syvyydestä.
Alussa ei Kristina ymmärtänyt häntä; vaan sikäli kun hän puhui,
kutistui suuri mahdottomuus kokoon, enemmän ja enemmän selveni hänelle,
ovi ovelta aukeni, ja kyynelten vieriessä toinen toisensa jälkeen
päänalukselle, puhkesi hänen sielussaan piiloutunut rakkaus hurmaavan
tulisena, kohottaen hänet kurjasta, saastaisesta ruumiistaan
autualliseen tilaan, jota hän ei koskaan ollut uneksinutkaan.
Hän ei muistanut sanoa teiksi eikä muita koreita sanoja, joita hänelle
oli opetettu, ja sai mieleensä leveän ja vahvan, talonpoikaisen
kielimurteensa, kertoessaan Juhanalle kuinka kaikki oli käynyt, ja
pyysi häneltä anteeksi, että hän niin vähän oli ymmärtänyt häntä.
He antoivat toisilleen anteeksi, ja he unohtivat entisen ajan elääkseen
toistensa rakkaudessa "sen vähän aikaa, joka oli jälellä."
Siitä päivästä otti tohtori Bennechen Kristinan hoitoonsa. Hänen
äitinsä katseli tutkivasti häntä, kun hän kertoi tätä; ja Juhana
puolestaan ei voinut olla tarkastamatta äitiään terävin katsein. Vaan
hyvin keventävää oli Juhanista, kun äitinsä myötätuntoisesti sanoi:
"Kristina raukka! Minä vaan pelkään, että hän on saanut kovan luuvalon
asuessaan kivijalkakerroksessa; se on kuulemma hyvin vaarallista
terveydelle, niin luin minä tässä muutamana päivänä."
Kristina ja Juhana eivät koskaan keskenään maininneet Antti sedän
nimeä; ja tämä puolestaan oli varuillaan, ettei sattuisi yhteen tohtori
Bennechenin kanssa.
Ylipäänsä eivät he paljoa puhelleet. Vaan kun Juhana oli muuttanut
kääreet ja hankkinut hänelle sen lievekkeen, minkä hän taisi, tahtoi
Kristina mielellään, että Juhana istuisi lähellä, sängyn vieressä. Hän
makasi silloin hiljaa ja katseli Juhanaa; vaan ei hän halunnut, että
Juhana katselisi häntä, vaikka tämä vakuutti että hän oli hänen
silmissään melkein samannäköinen kuin ennenkin.
Kristina tunsi kaikkia sitä kauhua sairashuoneesta, mikä on niin
juurtunut ja perustunut rahvaasen.
Vaan vihdoin onnistui tohtorin saada houkutelluksi hänet muuttamaan
sairashuoneesen. Se päivä, joka oli määrätty muuttopäiväksi, oli selkeä
päivä huhtikuun alussa. Posti toi luotsivanhimmalta kirjeen, jonka
Kristina vaivoin sai tavailluksi:
"Rakas Kristina! Nimismies sanoi, että minun piti lähettää
kirjallinen valitus ja minä lähetin, ja nyt on valitukseni taas
minulla, ja et voi aavistaa miltä se näytti päällekirjoituksineen
ja muine semmoisineen: 'Lähetetään ruotimestarille, lähetetään
takaisin amtmanille, ja tie-insinörille' ja koko kirkkoraati on
kirjoittanut siihen ja viimeiseksi oli vain pieni, pieni pilkku
puhdasta alalaidassa takapuolella ja siihen kirjoitin minä:
Aivan niin kävi kuin odotinkin -- Seehus; vaan amtmani on
varmaankin vihassa minulle liitä. Vaan ei se ole pahinta, vaan
se on hyvä, että sinulla on hyvä, josta minä en halunnut ennen
puhua sinulle, sillä en halunnut sinulle ikävää, vaan nyt täytyy
panna paperille, sillä nyt menee ihan männikköön. Isäsi on
kerjäläinen, oikea kerjäläinen, hänellä ei ole mitään, kaikki on
valunut juttuun, jota sinun miehesi ajaa, ja sitä paitse on hän
nyt semmoinen, että hän ei tee enään työtä, sen itsekin ajatella
tiedät, vaan istuu mieluummin ja tuijottaa seinään. Siitä pitää
minun nyt puhua sinulle, sillä sinun pitää tulla kotia ja laittaa
tolkulleen, sillä nyt käypi yli minun älyni ja minä uskon, että
hän tulee päästään pyörälle; vaan jollet voi tulla, niin kirjoita
jotain, mieluummin jutusta.
"Vanha ystäväsi
_Lauri V. Seehus_."
Kristina laskeusi sänkyyn ja itki. Talven kuluessa oli hän
teeskennellen kirjoittanut tyytyväisiä kirjeitä kotia, ja luotsivanhin
vastannut samalla tavalla. Nyt vasta ymmärsi hän, että he vaan olivat
valehdelleet toisilleen, ja hänelle tuli kova ikävä isäänsä ja kotiaan
ja rannikkoa lännessä. Hän asettui sängyssään kirjoittamaan
tyynnyttävää kirjettä isälleen.
"Rakas isä! Kun minä kuulen, että sinulla on huono olo, ahdistaa
minua suuri suru ja häpeä. Sillä nyt ymmärrän ettei minun koskaan
olisi pitänyt lähteä luotasi. Vaan nyt saat antaa minulle anteeksi
ja ajatella vaan, että olet sydämelleni rakas. En voi tulla
luoksesi, sillä en ole oikein terve; vaan muutoin on minulla hyvä
olla."
Kristina pysähtyi; jokaisen sanan kirjoitti hän ponnistuksella, ja hän
ajatteli, että Jumala kyllä antaa hänelle anteeksi, kun hän ei sanonut
totuutta, jottei saattaisi isäänsä murheelliseksi, jolla oli muutoinkin
kärsimistä ennaltaan.
Vaunut kääntyivät portista sisään, piika tuli sisään ja kuiskasi:
"tohtori." Ne olivat sairashuoneen vaunut, jotka tulivat noutamaan
häntä.
Kauhu karsi hänen ruumistaan, ja kun hän taas tarttui kynään, ei ollut
hänen enään mahdollinen salata mitään.
"Ei, isä rakas, se ei ole totta, minun oloni ei ole hyvä;
minulla on pahempi kuin pahinta voi olla ja nyt tulevat he
minua noutamaan, sillä minä kohta kuolen, ja minä en näe sinua
koskaan enkä koskaan merta ja taloa siellä kotona, tervehdä
luotsivanhinta -- hyvästi.
"Sinun
_Kristinasi_."
Kun tohtori tuli sängyn luo, oli sairas niin väsynyt, että hänen piti
virkistää häntä vastaan. Tohtori kirjoitti osotteen Kristinan
kirjeelle, sitten auttoi hän kannettaessa häntä vaunuihin.
Vaikka muutto kävi kaikella mahdollisella huolella ja varovaisuudella,
oli sairas kuitenkin hyvin heikkona, kun hän pääsi sänkyyn vanhassa
sairashuoneessa.
Kauan aikaa makasi hän silmät ummessa vaan kun hän vihdoin aukaisi
silmänsä, kävi hymyn väre hänen kasvoilleen. Akkunasta näki hän kauniin
kevättaivaan, päivänpaiste lankesi valoisaan, hemeään huoneesen, jonka
tohtori oli hänelle hankkinut.
Kristina käänsi päänsä tohtoriin ja sanoi: "Kiitos sinulle, Juhana!
Täällä on minun kaunis kuollakseni." Ja hän oikasihe suoraksi sileissä
puhtaissa lakanoissa ja sulki taas silmänsä.
Vaan hymyily pysyi hänen rumentuneilla kasvoillaan ja teki hänet
Juhanan silmissä kauniiksi kuin entisinäkin aikoina.