(Suomennos Isa Asp-vainajan ruotsinkielisestä laulusta).
Hyvästi, synnyinseutunen,
Sa armas tanhua!
Oi, laula, laakson puronen,
Jäähyväislaulua!
Kun erotaan,
Suo, kuulla saan
Nyt surusoitelman:
Ah, joutuisaan
Ma kohta vaan
Jätän tään maiseman!
Hyvästi, kotilaaksonen
Ja isän' majakin!
Hyvästi, metsän lehtonen
Ja kolkko kangaskin!
Viel' humiskaa, --
Jo kiiruhtaa
Nuor' ystävänne pois.
Vieraissa vaan,
Pois kotoaan,
Häll' tulevaisuus ois.[1]
[1] Laulu on kirjoitettu vähää ennen runoilijattaren lähtöä Jyväskylän
seminariin. Suoment.
Hyvästi, kallis synnyinmaa
Ja lasnaoloni!
Viimeistä kaipuun kuiskelmaa
Suokaatte kuullani.
Te, ahoset
Ja kukkaset,
Oi, vielä tuoksukaa,
Ja lintuset,
Te pienoset,
Lohtua laulakaa!
Teill', laakson paadet, kivetkin
Hyvästit huokailen.
Syömmessäin aina teitäkin
Murheella muistelen,
Viimeiseni
Nyt katseeni
Käyn teihin heittämään.
Joudunkohan
Ma milloinkaan
Taas teitä näkemään!
Vaan jos ma viivyn luotanne,
Eik' mua näykään,
Ja josp' ei lemmityisenne
Luoksenne riennäkään,
Niin lehtosen
Sa leppänen
Nimeäin kuiskaile,
Ja purokin,
Sa aaltoihin
Kuvaani piirtele!
Kun sitte saapuu tänne _hän_,
Lapsuutein kumppani,
Mua, nimen kuullen, nähdessään
Kuvan hän muistavi
Ja miettii näin:
"Oil syömmessäin
Hän kallis mullekin,"
Ja nimeäin
Viel' äännähtäin
Hän mua kaipaakin.
_--r--r._