Kaksi päivää myöhemmin saapui Andrélle tämä käsin kirjoitettu
ilmoitus, jossa André, avattuaan kuoren, luuli tuntevansa
Djavidé-Hanumin käsialan. [Turkinmaalla ei lähetetä ilmoituskortteja
kuolemantapauksen johdosta. Poissa oleville ystäville annetaan tieto
sanomalehti-ilmoituksella tai kirjeellä, joka melkein aina on puettu
alla olevaan muotoon.]
Allah.
Féridé-Azâdé-Djénane,
Tewfik Pasha Darihan Zadén ja Seniha Hamun Kerissenin tytär kuoli
Zilkadan 14. päivänä 1323.
Hän oli syntynyt Redjebin 22. päivänä 1297 Karadjiamirissa.
Hänen tahtonsa mukaisesti hänet haudattiin kunnianarvoisten
Eyoubin Sivassien Turbéhen, siellä nukkumaan iäistä untansa.
Mutta hänen silmänsä, jotka olivat puhtaat ja kauniit, ovat
jälleen auenneet, ja Jumala, joka rakasti häntä suuresti, on
kääntänyt hänen katseensa kohti paratiisin puutarhoja, missä
profeettamme Muhammed odottaa uskollisiansa.
Me kaikki, joiden kerta täytyy kuolla, kohotamme rukouksemme
sinun puoleesi, oi Diénane-Féridé-Azadé, ja anomme, että et
unhottaisi meitä esirukouksissasi, ja me, nöyrät ystävättäresi,
olemme seuraavat sinua sille kirkastetulle tielle, jonka olet
meille osottava.
Oi Djénane-Féridè Azadé, tulkoon Allah'n rahmet osaksesi. [Rahmet
= Jumalan laupeus, taivaan anteeksi antamus, joka unhottaa
kaiken. Vainajan nimeä mainittaessa sanotaan aina: "Allah rahmet
eylésun!" (Jumala suo hänelle rahmetinsa!), samoin kuin meillä
muinoin sanottiin: "Olkoon Jumala hänen sielulleen armollinen."]
Khassim-Pashassa, Zilkadan 15. päivänä 1323.
André luki tämän kiireisesti ja mielenliikutuksen valtaamana; tämän
ilmoituksen itämaalainen muoto oli hänelle outo, ja Djénanen kaikki
nimet, joita hän ei ollut ennen kuullut, saattoivat hänet aluksi
ymmälle. Vasta muutaman minuutin kuluttua hänelle täydelleen selvisi,
että oli kysymys Djénanesta...
Kolme päivää myöhemmin hän sai Zeynebiltä pitkän kirjeen; sen mukana
tuli suljettu kuori, johon hänen nimensä, "André", oli kirjotettu
Djénanen käsialalla.
Zeynebin kirje.
André, kaikki kärsimykseni, kaikki suruni olivat pelkkää iloa,
niin kauvan kuin hänen hymynsä valaisi niitä; kaikki synkät
päivät hän teki valoisiksi: nyt sen käsitän, kun ei hän enää ole
olemassa...
Nyt on jo viikko kulunut siitä, kun hän kätkettiin maan poveen.
En enää koskaan saa nähdä hänen syviä, vakavia silmiään, joista
loisti esiin koko hänen sielunsa; en enää koskaan kuule hänen
ääntänsä ja lapsellista nauruansa; kaikki on oleva pimeätä
ympärilläni loppuun asti: Djénane lepää haudassa... En vielä voi
sitä uskoa, André, ja kuitenkin olen kosketellut hänen pieniä
kylmenneitä käsiään, nähnyt hänen jähmettyneen hymynsä, hänen
valkeat kiiltävät hampaansa kalpeiden huulien välistä... Minä
tulin ensimäisenä hänen luokseen, minä otin hänen kirjoittamansa
viimeisen kirjeen, teille kirjoitetun kirjeen, jota hänen
sormensa rypistettynä puristivat. En vielä sitä usko, ja
kuitenkin olen nähnyt hänet jäykkänä ja valkoisena, olen pitänyt
käsissäni hänen kylmenneitä käsiään... En voi sitä uskoa, mutta
niin on kuitenkin, sillä olen sen nähnyt, olen nähnyt hänen
arkkunsa validé-shaalin, tuon vihreän Mekkan-huivin, ympäröimänä,
ja olen kuullut imanin lukevan hautajaisrukouksen.
Torstaina, samana päivänä, jona meidän oli määrä viedä hänet
takaisin Hamdi-Bein luo, sain häneltä aamun koittaessa kirjeen
ja hänen huoneensa avaimen... (Muistatteko kuinka iloinen
hän oli saatuaan lukon oveensa?) Kondja-Gul toi ne minulle;
mutta miksi hän tuli niin varhain? Pahat aavistukset täyttivät
mieleni jo ennenkuin revin rikki kuoren... Ja luin: "Tule, näet
minut kuolleena. Mene ensimäisenä ja yksin huoneeseeni; etsi
ympäriltäni kirjettä; kätke se hameesi taskuun ja lähetä se
sitten ystävälleni."
Riensin sinne ja astuin yksin hänen huoneeseensa... Oi, André,
kuinka kauheata mennä sinne sisälle ja luoda siihen ensi katse...
Missä hän olikaan? Missä asennossa... kaatuneena, pitkänään
permannolla?... Ei, tuossa nojatuolissa, kirjoituspöytänsä
ääressä, pää taaksepäin kallistuneena, kasvot ihan kalpeat,
ja kuin olisivat katselleet päivänkoittoa... Enkä minä saanut
kutsua apua, en huutaa... Ei, minun täytyi etsiä kirjettä...
Näin kokonaista viisi tai kuusi kuoreen suljettua kirjettä
hänen edessään kirjoituspöydällä, epäilemättä hänen viimeiset
jäähyväisensä. Mutta oli myös hajanaisia lehtiä, ne olivat
varmaankin ne, joita etsin, ja siinä oli lisäksi kuori, johon
oli merkitty teidän nimenne... Viimeisen lehden, se joka on
rypistetty, otin hänen vasemmasta kädestään, johon hän oli sen
puristanut... Piiloitin tämän kaiken, ja vasta kun olin täyttänyt
hänen tahtonsa, huusin kaikin voimin, ja paikalle saapui väkeä...
Djénane ainoa ystäväni, sisareni... Minulla ei enää ole mitään,
nyt kun hän on poissa, ilman häntä ei ole iloa, ei hellyyttä, ei
päivänvaloa; kaiken hän on vienyt mukaansa hautaan, jolle pian
pystytetään vihreä kivi, siellä Eyoubissa, niinkuin tiedätte,
jota te molemmat rakastitte...
Ja hän eläisi vielä, jos olisi pysynyt tuona pienenä
luonnonlapsena, Aasian arojen prinsessana! Hän ei olisi tietänyt,
että kaikki on onttoa ja arvotonta... Liika ajatteleminen ja
liika tietämys on joka päivä yhä enemmän häntä myrkyttänyt.
Länsimaat ovat hänet surmanneet, André... Jos hän olisi saanut
pysyä alkuperäisellä kannallaan ja tiedottomana, ja ainoastaan
kauniina, näkisin hänet vielä tuossa edessäni ja kuulisin hänen
äänensä... Eivätkä silmäni olisi itkeneet, niinkuin ne nyt ovat
itkeneet yöt ja päivä-t. Kaiken tämän epätoivon olisin välttänyt,
André, jos hän olisi pysynyt Aasian arojen prinsessana...
_Zeyneb_.
Pyhä kauhu esti Andréta avaamasta Djénanen kirjettä.
Tämä ei ollut samaa kuin ilmoituskirje, jonka kuoren hän hajamielisenä
oli avannut. Tällä kertaa hän tiesi, mistä oli kysymys, ja jo usean
päivän hän oli vainajan muistoa kunnioittaen käynyt surupuvussa;
vähitellen ja syvälle juurtuen oli suru hänen menettämisestään tunkenut
hänen sieluunsa; hänellä oli myös ollut aikaa miettiä, kuinka suuressa
määrin hän oli syypää tuohon onnettomuuteen.
Ennenkuin avasi kuoren hän siis sulkeutui huoneeseensa, jotta ei mikään
häntä häiritsisi, kun hän oli kahden vainajan kanssa.
Useita lehtiä... ja viimeinen tuntui todella sormilla rypistetyltä.
Hän näki heti, että se oli hänen tavallista selvää käsialaansa. Hän
oli siis täydelleen voinut hillitä itseään kuoleman edessä! Ja kirje
alkoi näillä hieman poljentaan vivahtavilla lauseilla, jotka olivat
hänelle ominaisia. Ne olivat aluksi niin levolliset, että André melkein
epäili hänen kuolemaansa, hän, joka ei ollut nähnyt häntä "jäykkänä ja
valkoisena" ja joka ei ollut kosketellut hänen "kylmennyttä kättänsä".
_Kirje_.
Ystäväni, meidän on aika sanoa toisillemme hyvästi. Se iradé,
jonka luulin suojelevan minua, on peruutettu. Zeyneb on
varmaankin maininnut sen teille. Isoäitini ja setäni ovat
järjestäneet kaikki häävalmistukseni, ja huomenna minut aiotaan
jättää sen miehen valtaan, josta olette kuullut puhuttavan.
On puoliyö, ja hiljaisessa suljetussa talossa ei kuulu muuta
ääntä kuin kynäni rapsutus; ei mikään muu valvo kuin minun suruni.
Minulta on maailma kadonnut; olen ottanut jäähyväiset kaikelta,
mikä minulle oli rakasta, olen ilmaissut viimeisen tahtoni,
lausunut hyvästini. Olen vapauttanut sieluni kaikesta, mikä on
sille vierasta, olen karkoittanut siitä kaikki kuvat -- jotta
ei meidän välillämme olisi mitään erottavaa, jotta voisin antaa
yksinomaan teille elämäni viimeiset hetket, ja jotta te yksin
tuntisitte sydämeni viimeisen sykinnän.
Sillä aion kuolla, ystäväni... Ja kuolemani on oleva hyvin
rauhallinen, niinkuin uinahdus, ja se ei runtele kauneuttani.
Lepo, unhotus ovat tuossa pienessä pullossa, käteni lähettyvissä.
Se on kivuttomasti vaikuttavaa arapialaista myrkkyä, jonka
sanotaan luovan kuolemaan rakkauden harhaluulon.
André, ennen lähtöäni tästä maailmasta, olen tehnyt toivioretken
pienelle haudalle, joka on teille rakas. Tahdoin siellä rukoilla
ja pyytää häntä, jota te olette rakastanut, auttamaan minua
lähtöhetkenäni -- ja samalla pyytää häntä sallimaan, että minun
muistoni teidän sydämessänne liittyisi hänen muistoonsa, ja
sitten kävin Eyoubissa; ainoastaan vanhan orjattareni seurassa,
anomassa, että vainajat vastaanottaisivat minut sinne. Harhailin
hautojen keskellä, valiten paikkani. Siinä sopukassa, jossa
istuimme vieretysten, levähdin yksin hetken. Tuo talvipäivä
dii yhtä lauhkea kuin se huhtikuun päivä, jona lahjoitin pois
sieluni... Kotia palatessani oli Kultaisen-Sarven yli kaareutuva
taivas vallan kuin täyteen sirotettu ruusuja. Oi, synnyinmaani,
kuinka purppuraiset auringonlaskusi ovat kauniit! Suljin silmäni,
viedäkseni tämän kuvan mukaani toiseen maailmaan!...
Zeyneb kehotti minua pakenemaan, kun saimme tietää, että iradé
oli peruutettu. Mutta minä en voinut tehdä sellaista päätöstä.
Ehkä olisin sen tehnyt, jos olisin tietänyt, että olisin toisen
taivaan alla löytänyt rakkauden, joka minua odotti... Mutta
en voinut toivoa muuta, kuin hellää sääliä. Tahdon kernaammin
kuolla, olen väsynyt.
Omituinen rauha vallitsee mielessäni... Olen käskenyt viedä
huoneeseeni -- nuoren tytön huoneeseeni, jossa te kerran kävitte,
kaikki ystävättärieni huomista "juhlaa" varten lähettämät kukat.
Järjestäessäni ne vuoteeni ja sen pöydän ympärille, jolla
kirjoitan, ajattelin teitä, ystäväni. Manaan esille teidän
kuvanne. Tänä yönä olette te toverini. Kun suljen silmäni, näen
teidät kylmänä ja liikkumattomana; mutta teidän silmänne -- nuo
silmät, joiden salaperäiseen syvyyteen en koskaan ole voinut
tunkea -- lävistävät suljetut luomeni ja polttavat sydäntäni.
Ja avatessani silmäni, olette te yhä vielä edessäni: teidän
muotokuvanne katselee minua kukkien keskeltä.
Lähden kuolemaan saamatta lukea teidän kirjaanne -- _meidän_
kirjaamme -- lukuunottamatta niitä harvoja käsinkirjoitettuja
lehtiä, jotka annoitte minulle, ja jotka seuraavat minua
huomenna. En siis saa tietää, mitä oikeastaan olette ajatellut.
Olettekohan oikein oivaltanut, kuinka surullinen elämämme on?
Oletteko oikein ymmärtänyt, kuinka rikollista on herättää
nukkuvia sieluja ja sitten murtaa ne, jos ne tahtovat nousta
vapauttavaan lentoon, kuinka halpamaista on tehdä naisista
tahdottomia kappaleita? Sanokaa heille, että elämme kuin
haudattuina hiekkaan, että olemassaolomme on kuin pitkällinen
kuolinkamppaus... Sanokaa se! Olkoon ainakin minun kuolemastani
hyötyä muhamettilaisille sisarilleni! Olisin niin kernaasti
tahtonut hyödyttää heitä eläessäni! Ennen oli minulla se unelma,
että herättäisin heidät kaikki... Mutta se olisi ollut pahasti
tehty, nukkukaa vaan edelleen sielu parat. Älkää koskaan
muistako, että teillä on siivet!... Mutta ne, jotka jo ovat
koetelleet lentokykyään, jotka ovat havainneet muita näköaloja,
kuin haaremin ahtaat seinät, André, minä uskon teille; puhukaa
heistä ja puhukaa heille. Olkaa heidän puolustajansa ajattelevan
maailman edessä. Jospa heidän kaikkien kyyneleet, jospa minun
tänä hetkenä tuntemani ahdistus saisivat vihdoinkin heltymään ne
sokaistuneet parat, jotka rakastavat meitä, mutta jotka meitä
sortavat!...
Nyt muuttui käsiala äkkiä, se kävi epäselvemmäksi, melkein vapisevaksi:
Kello on kolme aamulla, ja minä jatkan kirjeeni kirjoittamista.
Olen itkenyt, olen itkenyt niin paljon, etten enää näe selvästi.
Oi, André! André! onko mahdollista, että on nuori, että
rakastaa, ja että kuitenkin on pakko syöksyä kuolemaan! Tunnen
kurkkuni kutistuvan kokoon, tukehdun... Minulla oli oikeus
elää ja olla onnellinen... Elämän ja valon unelma liitelee
vielä ympärilläni... Mutta huomenna, huomisauringon paistaessa
tulee minulle tyrkytetty isäntä, ja hän on kietova käsivartensa
ympärilleni... Missä ovat ne käsivarret, joita minä olisin
rakastanut...
Seurasi tyhjä paikka, joka osoitti pysähdystä; se oli epäilemättä
viimeinen epäröiminen, jota oli seuraava peruuttamaton teko. Ja kirje
kävi vielä hetkeksi sopusointuisen rauhaisaksi. Mutta tämä rauhallisuus
pani Andren kauhusta värisemään...
Nyt se on tapahtunut, se vaati vaan vähäsen rohkeutta. Se
pieni pullo, joka suo unhotuksen, on tyhjä. Nyt kuulun jo
menneisyyteen. Silmänräpäyksessä siirryin yli elon kynnyksen,
minulla on vaan jäljellä katkera kukanmaku huulilla. Maailma
tuntuu minusta kaukaiselta, kaikki hälvenee ja katoaa -- kaikki,
paitsi se ystävä, jota rakastin, jota kutsun, ja jonka tahdon
pitää luonani loppuun asti.
Käsiala muuttui epävarmaksi kuin pienellä lapsella, ja seuraavan
sivun lopulla olivat rivit vallan vinot. Tuo pieni käsi parka ei enää
jaksanut; milloin kirjaimet olivat aivan pienet, milloin taas suuret,
hirvittävän suuret... Tämä oli viimeinen, rypistetty lehti, joka oli
puristettu kokoon kuolinkamppauksessa, ja merkit siitä saattoivat
lukemisen vielä kammottavammaksi.
... ystävä, jota kutsun, ja jonka tahdon pitää luonani, loppuun
asti... Rakkaani, tule pian, sillä tahdon sanoa sen sinulle...
Etkö tietänyt, että rakastin sinua sydämeni pohjasta? Kun
on kuollut, voi tunnustaa kaiken. Maailman säännöt ovat jo
menettäneet merkityksensä. Miksi en nyt, lähtiessäni pois,
tunnustaisi, että rakastin sinua...
André, sinä päivänä, jona istuitte tuossa kirjoituspöytäni
ääressä, jolla nyt kirjoitan jäähyväiseni, kosketin teitä
sattumalta, kumartaessani; silloin suljin silmäni, ja silloin
näin niin kauniita näkyjä! Teidän käsivartenne painoivat minua
sydäntänne vastaan, ja käteni hyväilivät rakastavina hiljaa
silmiänne, karkottaen niistä alakuloisuuden. Silloin olisi
kuolema voinut tulla, olisihan se saapunut samaan aikaan, kuin
teidän väsymyksenne, mutta kuinka se olisi ollut suloinen, ja
minkä iloisen ja kiitollisen sielun se silloin olisi temmannut
pois mukaansa... Oi, kaikki himmenee ja hälvenee... Minulle
sanottiin, että nukahtaisin, mutta minua ei vielä nukuta, mutta
kaikki liikkuu, kaikki suurenee, kaikki liitelee ympärilläni,
kynttilöideni liekit ovat kuin aurinkoja, kukkani ovat kasvaneet,
kasvaneet, kasvaneet, olen keskellä jättiläiskukkametsää...
Tule, André, tule luokseni, mitä teet siellä ruusujen keskellä?
Tule luokseni kirjoittaessani, tahdon tuntea käsivartesi
vyötäisilläni ja rakkaat silmäsi lähellä huuliani... Noin,
rakkaani, tahdon nukahtaa ihan lähellä sinua ja sanoa, että
sinua rakastan... Anna minun katsoa silmiisi, sillä toisella
puolen hautaa, missä minä olen, voi silmistä lukea sielujen
salaisuudet... Ja minä olen kuollut, André... Onko sinun
kirkkaissa silmissäsi, joita en koskaan ole voinut tutkia, kyynel
minua varten?... En voi kuulla vastaustasi, sillä olen kuollut...
Sentähden kirjoitan sinulle, et kuulisi etäistä ääntäni...
_Rakastan sinua_, kuuletko ainakin tämän, _rakastan sinua_...
Oi, tuntea ikäänkuin kädessään tuota kuolinkamppausta! Olla se, jolle
hän järkähtämättä puhuu vielä tuona suurena salaperäisenä hetkenä, jona
sielu vapautuu... Koota hänen ajatuksensa viimeiset jäljet, kun hän jo
oli kuolleiden valtakunnassa!...
Ja minä lähden, minä nousen lentoon, pidä minusta kiinni.
André!... Onko kukaan enää rakastava sinua yhtä hellällä
rakkaudella... Oi, nyt tulee uni, ja kynä on raskas.
Sinun käsivarsiesi kietomana... rakkaani...
Viimeisiä sanoja, joiden kirjaimet olivat epäselvät, ei voinut lukea.
Ja hän, joka niitä luki, ei enää erottanut kirjettä, eikä mitään
muuta... Mutta lehden, jonka kirjoittamiseen kykenemätön käsi oli
puristanut kokoon, hän painoi hartaasti ja intohimoisesti huulilleen.
Ja se oli heidän ylevä ja ainoa suudelmansa...