Saapuessaan Ranskaan sai André Djénanelta tämän lyhyen kirjeen:
Kun te vielä olitte meidän maassamme, André, kun me hengitimme
samaa ilmaa, tuntui siltä, kun olisitte hiukan kuulunut meille.
Mutta nyt olemme menettäneet teidät; kaikki, mikä koskee teitä,
kaikki, mikä teitä ympäröi, on meille tuntematonta... ja
sydämenne ja hajamielinen ajatuksenne katoaa meiltä katoamistaan.
Te pakenette, tai oikeammin me vaalenemme, pian vallan haihtuen
mielestänne... Se on epätoivoisen surullista.
Jonkun aikaa kirjanne vielä pakottaa teidät muistamaan. Mutta
sitten?... Rukoilen nyt teiltä tätä: lähettäkää minulle heti
ensimäiset käsikirjoituksenne liuskat. Tehkää se joutuin. En
koskaan ole eroava niistä; _minne tahansa menenkin, hautaankin ne
seuraavat minua_...
Kuinka surullinen onkaan tämän romaanin romaani; tänään se on
ainoa ala, jolla varmasti tiedän kohtaavani teidät; huomenna se
on oleva kaikki, mikä on jäljellä menneisyyteen haihtuneelta
ajalta...
_Djénane_.
André lähetti heti pyydetyt käsikirjoituksen liuskat, mutta niihin ei
tullut mitään vastausta. Vasta viiden viiden viikon kuluttua saapui
Zeynebiltä tämä kirje:
Khassim-Pasha, Zilkadan 13 p. 1323.
André, huomisaamuna viedään rakas Djénanemme toista kertaa
Stambuliin, Hamdi bein asuntoon, noudattamalla tavallisia
häämenoja. Kaikki on päätetty tavattoman nopeasti, kaikki
vaikeudet on syrjäytetty; molemmat perheet ovat yksissä tuumin
kääntyneet hänen keisarillisen majesteettinsa puoleen saaden
avioeromääräyksen peruutetuksi. Djénanella ei ole ollut ketään,
joka olisi häntä puolustanut.
Hamdi-Bei lähetti hänelle tänään mitä kauneimmat kukkavihot,
oikeita Nizzan ruusuja; mutta he eivät vielä ole tavanneet
toisiaan, sillä Emiré-Hanumin kautta Djénane on pyytänyt ainoana
suosionosoituksena, että tuo mies odottaisi kunnes huomispäivän
häämenot ovat ohi. Djénane on saanut kukkia vallan tulvimalla;
jospa voisitte nähdä hänen huoneensa, jossa kerran kävitte, sinne
hän on käskenyt viedä kaikki kukat, ja se näyttää satupuutarhalta.
Tänä iltana, käydessäni häntä tervehtimässä, hän oli
hämmästyttävän levollinen, mutta huomasin varsin hyvin, että
se oli väsymystä ja kohtaloonsa alistumista. Tänä aamuna, kun
oli harvinaisen kaunis ilma, hän läksi ajelulle ainoastaan
Kondjé-Gulin seurassa ja kävi Mélekin ja Nedjibén haudoilla ja
siinä Eyoubin kukkulalla olevassa hautausmaan paikassa, missä,
kuten muistanette, pikku sisar vainajani valokuvasi teidät
molemmat yhdessä. Tahdoin viettää tämän viimeisen illan hänen
luonaan, teimmehän me, Mélek ja minä, samoin hänen ensimäisen
avionsa aattona. Mutta huomasin että hän kernaammin oli yksin, ja
poistuin siis ennen iltaa, sydän täynnä ahdistusta.
Ja nyt olen taas kotona, kauhean yksinäisyyden vallassa;
tiedän, että olen menettänyt Djénanen enemmän kuin edellisellä
kerralla, sillä Hamdi katselee epäluuloisena minun vaikutustani,
minua pidetään sentähden matkan päässä, minut estetään häntä
tapaamasta... En ole uskonut, että voisi näin kovasti kärsiä; jos
te, André, olisitte niitä henkilöitä, jotka rukoilevat, sanoisin
teille: rukoilkaa minun puolestani; mutta en sano muuta kuin:
säälikää vaatimattomia ystävättäriänne, molempia elossa olevia.
_Zeyneb_.
Älkää luulko, että Djénane olisi teitä unhottanut; Ramazanin 27
päivänä, meidän "vainajien päivänä" menimme hänen kehotuksestaan
Nedjibén haudalle... antamaan hänelle kukkia... rukouksia, mitä
meillä on jäljellä menetetystä uskostamme... Jos ette moneen
päivään ole saanut kirjettä, on syynä; se, että Djénane on
masentunut ja kärsii; mutta tiedän, että hän aikoo kirjoittaa
teille pitkän kirjeen _tänä iltana, ennenkuin nukahtaa_:
erotessamme hän sen sanoi.
_Z_.