Glahnin suku tiedustelkoon miten kauan tahansa lehdissä kadonnutta
luutnantti Tuomas Glahnia; mutta hän ei koskaan palaa, sillä hän on
kuollut, ja minä tiedän senkin, miten hän kuoli.
Kun minun viimein on se sanottava, niin en myöskään ihmettele, että
hänen sukunsa niin sitkeästi jatkaa tiedusteluitaan; sillä Tuomas Glahn
oli monessa suhteessa tavaton, jopa rakastettavakin mies. Minä myönnän
sen ollakseni oikeuden mukainen, vaikkapa Glahn vielä on sieluni
vihamies ja hänen muistonsa kiihdyttää vihaani. Hän oli pulskannäköinen,
varsin nuorekas ja viehko. Kun hän katsoi kuumin eläimen katsein, niin
tunsi hänen mahtinsa, yksin minäkin sen tunsin. Muudan nainen kuului
sanoneen kerran: Kun hän katsoo minuun, menen minä ihan huumeeseen; on
kuten hän koskisi minuun.
Mutta Tuomas Glahnilla oli vikansa enkä minä aio niitä salata koska,
minä vihaan häntä. Hän saattoi, kun sille päälle sattui, loruta kuin
lapsi, niin sävyisä hän oli, ja ehkäpä häneen juuri sentähden naiset
niin hurmautuivat, Jumala ties. Hän lörpötteli naisten kanssa ja
naureskeli heidän tyhjänpäiväiselle pälpätykselleen, siksi hän viehätti
heidän mieltään. Hän sanoi kerran eräästä lihavan tanakasta
kaupunkilaisesta, että tämä oli kuin olisi hänellä läskiä housuissa, ja
tuolle pilalleen hän itse nauroi, vaikka minä hänen sijassaan olisin
sitä hävennyt. Kerran sittemmin, kun me jo olimme osuneet asumaan
yhteen, ilmaisi hän loruiluhalunsa ihan julkisesti: meidän emäntä tuli
aamulla huoneeseeni ja kysyi, mitä minä haluaisin suurukseksi, ja minä
tulin kiireessä sanoneeksi munan ja lapan leipää. Tuomas Glahn sattui
istumaan huoneessani -- hän asui ylisillä minun huoneeni kohdalla, aivan
katon rajassa -- ja alkoi lapsellisesti naureskella ja ilvehtiä tuolle
vähäpätöiselle erehdykselleni. Munan ja lapan leipää! hoki hän
hokemistaan, kunnes katsoin häneen kummastuneena ja sain suunsa
tukituksi.
Ehkäpä johtuu mieleeni muitakin naurettavia puolia hänestä ja kyllä minä
kirjoitan silloin niistä enkä säästä häntä, koskapa hän on minun
ainainen vihamieheni. Miksipä olisinkaan jalomielinen? Mutta minä
myönnän, että hän lorusi ainoastaan ollessaan humalassa ja molemmilla
äsken mainitsemillani kerroilla oli hän kovin humalassa. Mutta eiköhän
jo humalassa olo sinään ole suuri vika?
Kun tutustuin häneen syksyllä 1859, oli hän kolmenkolmatta-vuotias mies,
me olimme samanikäiset. Hänellä oli silloin täysparta ja hän käytti
villaisia metsästyspaitoja, jotka olivat ihan liiallisen avokaulaisia ja
kuitenkin piti hän usein ylimmäistä nappia auki. Hänen kaulansa oli
mielestäni ensin harvinaisen kaunis, mutta hän teki minut pian
verivihollisekseen ja minusta ei sitten hänen kaulansa ollut kauniimpi
kuin omanikaan, vaikken minä omaani niin näytellytkään. Minä tutustuin
häneen eräällä jokialuksella ja olin matkalla metsästelemään samoille
seuduille kuin hänkin, ja me päätimme heti matkustaa kaksin sisämaahan
härkävaunuilla, kun emme päässeet etemmäksi rautatiellä. Minä tahallani
en mainitse sen paikan nimeä, minne matkustimme, etten johtaisi ketään
jälille; mutta Glahnin suku voi huoletta heretä tiedustelemasta
omaistaan; sillä hän kuoli siellä, jonne me matkustimme ja jonka paikan
nimeä minä en sano.
Olin muuten kuullut puhuttavan Tuomas Glahnista jo ennenkuin häneen
tutustuin, hänen nimensä ei ollut minulle outo. Olin kuullut, että hän
oli ollut suhteissa erään nuoren, suurisukuisen norjalaisnaisen kanssa
ja että hän oli jotenkin solvannut tuota naista, joka sitten rikkoi
välit hänen kanssaan. Tämän oli hän nyt tuhmassa uhmassaan manannut
kostavansa itselleen, ja nainen antoi hänen olla ja elellä miten tahtoi,
se ei häneen kuulunut. Nyt vasta tuli Tuomas Glahnin nimi oikein
kuuluksi, hän rupesi hurjistelemaan, joi, teki skandaalin toisensa
jälkeen ja otti eron sotapalveluksesta. Kaikella tapaa sitä rukkasia
kostetaan!
Kerrottiin myös toisella tavoin hänen suhteestaan tuohon nuoreen
naiseen: hän ei muka ollut lainkaan sitä solvannut, vaan oli tytön suku
hänet karkoittanut koiran kyydillä, missä myös tyttö itse oli ollut
avuliaana sittenkuin eräs ruotsalainen kreivi, jonka nimeä en tahdo
mainita, oli kosinut häntä. Mutta tähän kertomukseen minä luotan
vähemmän, ja pidän tuota ensinmainittua todennäköisempänä, koskapa minä
vihaan Tuomas Glahnia ja uskon hänestä mitä pahaa tahansa. Mutta oli
miten oli, itse ei hän puhunut koskaan suhteestaan tuohon ylhäiseen
naiseen enkä minäkään häneltä sitä kysellyt. Mitä se minuun kuului?
En muista, tokko me siinä jokialuksella istuessamme puhelimme muuta kuin
tuosta pienestä kylästä, johon nyt olimme matkalle ja jossa kumpikaan
meistä ei ollut ennen käynyt.
"Siellä kuuluu olevan jonkinlainen hotellikin mukamas", sanoi Glahn ja
katsoi kartasta. "Jos hyvin käy, pääsemme asumaan sinne; emäntä on vanha
englantilainen _halfbreed_, on tiedetty juoruta. Päällikkö asuu
naapurikylässä, hänellä kuuluu olevan monta vaimoa, jotkut niistä ovat
vain kymmenvuotiaita."
No, mistäs minä tiesin, oliko päälliköllä monta vaimoa ja oliko kylässä
hotellia, siksi en virkannut mitään; mutta Glahn hymyili ja mielestäni
oli hänen hymynsä kaunis.
Muuten minä unohdin mainita, ettei häntä suinkaan saata sanoa ihan
virheettömäksi mieheksi, vaikka hän oli pulskannäköinen; hän kertoi
itse, että hänen vasemmassa jalassaan oli vanha laukauksen haava ja että
tätä haavaa vaivasi aina ilmanmuutoksilla kova luuvalo.