Huomenaamuna seisoo Edvarda majani edustalla, kun menen ulos.
Olin yön hetkillä tuuminut tuumittavani ja tehnyt päätökseni. Miksipä
antaisin tuon juonittelijan enää sokaista sieluani, tuon kalatytön,
oppimattoman; eikö hänen nimensä ollut jo kyllin kauan kalvanut
sydäntäni, imenyt sen mahlat? Jo riittää! Minusta muuten tuntui, että
olin päässyt häntä lähemmä juuri olemalla hänestä piittaamatta ja
ivaamalla häntä. Ah, miten hurmaavasti olin häntä pilkannut: kun hän oli
pitänyt pitkän puheen, sanoin minä vain levollisesti: Ai tosiaan,
Teillähän oli minulle jotakin puhuttavaa...
Hän seisoi kiven luona. Hän oli kovin kiihdyksissä ja oli
hypähtämäisillään luokseni, hän levitti jo syliään, mutta ei tullut,
vaan väänteli käsiään. Minä nostin hattua ja tervehdin häntä sanaakaan
sanomatta.
"Tänään vain yksi ainoa asia, Glahn", sanoi hän kiihkeästi. Minä
seisahduin haluten kuulla, mitä hänellä nyt oli mielessä. "Minä kuulin,
että Te olette ollut sepällä. Eräänä iltana. Eeva oli yksin kotona."
Minä kavahdin, vastasin:
"Keltä Te olette sen tiedon saanut?"
"En minä urki", huusi hän, "minä kuulin sen illalla, isäni kertoi. Kun
illalla tulin niin likomärkänä kotiin, sanoi isä: Sinä pilkkasit tänään
paroonia. Enpäs, vastasin minä. Missä sinä nyt olet kuleksinut? kyseli
isä yhä. Minä vastasin: Glahnin luona. Silloin kertoi isä siitä."
Tukeuttaen tuskaani sanon minä:
"Eeva on ollut täälläkin."
"Onko hän ollut täälläkin? Majassa?"
"Monasti. Minä vaadin häntä tulemaan sisään. Me olemme puhelleet
keskenämme."
"Niin täälläkin!"
Hiljaisuus. Pysy lujana! ajattelin minä ja sanoin:
"Koska Te nyt olette niin rakastettavasti tungeksineet minun asioihini,
niin en minäkään ole pekkaa pahempi. Minä ehdottelin Teille eilen
tohtoria; oletteko asiaa aprikoinut? Prinssihän on näet ihan kelvoton."
Viha lieskahti hänen silmissään.
"Kuulkaa, hän ei ole lainkaan kelvoton!" sanoo hän kiivastuen. "Niin,
hän on Teitä parempi, hän istuu kyllä rauhassa särkemättä kuppeja ja
laseja, hän ei puutu kenkiini. Ihan niin. Hän on ihmisiksi, mutta Te
olette naurettava, minä häpeän Teitä, Teitähän on mahdoton sietää,
ymmärrättekö!"
Hän satutti minua kipeästi, pääni vaipui, minä vastasin:
"Puhutte totta, en minä osaa enää olla ihmisten parissa. Armahtakaa
minua; Te ette ymmärrä minua, minä viihdyn parhaiten metsässä, siellä on
ainoa iloni. Täällä kun olen yksin, ei haittaa vaikka olenkin vain
tällainen; mutta kun tulen ihmisten joukkoon, on minun ponnistettava
kaikki voimani voidakseni käyttäytyä kelvollisesti. Minä olen kahtena
vuonna ollut niin vähän ihmisten joukossa..."
"Te voitte milloin tahansa tehdä vaikka mitä tuhoja", jatkoi hän. "Alkaa
viimein väsyttää aina pitää Teitä silmällä."
Miten hän puhui armottomasti. Karvas tuska hiipii sydämeeni, minä olen
ihan typertyä hänen kiihkoisuudestaan. Edvarda ei hellittänyt vielä, hän
lisäsi:
"Ehkäpä saatte Eevan pitämään itseänne silmällä. Vahinko vain, että hän
on naimisissa."
"Eevako? Onko hän naimisissa?" kysyin minä.
"Tietysti."
"Kenen kanssa hän on naimisissa?"
"Tottahan tuon tiennette. Sepän kanssa."
"Eikö hän ole sepän tytär."
"Ei, vaan sepän vaimo. Vai luuletteko minun valehtelevan?"
En luullut mitään, minä vain niin kummastuin. Minä vain seistä töllötin
siinä ja ajattelin: Onko Eeva naimisissa?
"Joten Te siis olette viisaasti valinnut", sanoo Edvarda.
Vai ei hän lopettanutkaan! Minä aloin vavista katkerasta mielestä, ja
minä sanoin:
"Mutta ottakaa Te nyt se tohtori vaan, kuten minä kehotan. Totelkaa nyt
ystävän neuvoa; tuo prinssihän on ikäkulu narri." Ja minä ilkuin hänelle
ärryksissäni, liioittelin hänen ikäänsä, sanoin että hän oli kaljupää,
että hän oli melkein umpisokea; väitin myös että hän piti noita
kruunulla koristettuja nappeja ainoastaan pöyhkeilläkseen aatelillaan.
"En ole muuten viitsinyt edes tutustua häneen", sanoin minä. "Hänessä ei
ole mitään ilmeikästä, hänessä ei ole niin luonteenomaista piirrettä,
hän ei ole kerrassaan mitään."
"Hän _on, on_!" huudahti Edvarda ja äänensä sortui harmista. "Sinä et
ymmärrä mikä hän on, sinä metsäläinen. Mutta odota sinä vain, hän vielä
puhelee kanssasi, minä pyydän häntä puhelemaan. Sinä et usko, että minä
rakastan häntä, mutta saatpas nähdä, etkö erehtynyt; minä menen
naimisiin hänen kanssaan, minä ajattelen häntä yötä päivää. Muista nyt,
minä sanon, että rakastan häntä. Anna nyt vain Eevan tulla luoksesi,
hahaa, Jumalan nimessä, anna hänen tulla, minä en välitä siitä niin
vähääkään. Niin, pitää yrittää täältä pois..." Hän alkoi mennä polkua
pitkin alas, hän astui kiihkeän askelen, pari, kääntyi vielä kasvoiltaan
kalmankalpeana, ja puhalsi: "Eläkä tule milloinkaan kasvojeni eteen."