Peninkulman päässä allani näen meren. Sataa, ja minä olen tuntureilla,
kallion kamara suojelee minua sateelta. Minä polttelen nysääni, poltan
piipullisen toisensa jälkeen, ja joka kerta kun sytytän, kiemurtelee
tupakka kopassa kuten hehkuvat matoset. Niin kihisevät myös aatokset
päässäni. Maassa edessäni on läjä risuja särkyneestä linnun pesästä. Ja
aivan kuin tuo linnun pesä on minunkin sieluni.
Minä muistan jok'ikisen pikkuseikan tämän ja seuraavan päivän
tapahtumista. Hohoo, miten minua kohdeltiin pahasti...
Minä istuskelen täällä tunturilla, ja meri ja ilma suhisee, korvissani
julmasti kiehuu ja kitisee sää ja tuuli. Pursia ja jahtia entää kaukana
reivatuin purjein, niissä on väkeä, jonnekin ne kai pyrkivät, ja Jumala
tietköön, minnekä nuo kaikki sielut pyrkivät, ajattelen minä. Meri
ryöpähtää kuohuen koholle, kiikkuu ja keikkuu, se on kuin raivoisain
jättiläishaamujen tyyssija, jotka huitovat jäseniään ja möyryävät
toisilleen, ei, se on kymmenen tuhannen vinkuvan perkeleen juhla, jotka
kyyristävät päänsä hartiain sisään ja parveilevat siellä täällä, suomien
merta suvillaan valkeaan vaahtoon. Kaukana, kaukana tuolla on salakari,
siltä salakarilta nousee valkea tursas ja pudistelee päätään,
haaksirikkoiselle alukselle, joka ajelehtii tuulessa merelle, hohoo,
merelle, autiolle, aavalle merelle...
Minä iloitsen siitä, että olen yksin, ettei yksikään voi nähdä silmiäni,
minä nojailen luottavaisesti kallion kupeeseen ja tiedän, ettei kukaan
voi tarkastella minua takaa. Lintu liihoittaa kimeästi huutaen yli
tunturin, samassa lohkeaa kallion möykky ja vyöryy alas merta kohti. Ja
minä istun siinä hiljaa hetken aikaa, minä vaivun levon tuutuun, minua
vavistaa leppoisa sopuisuuden tunne, kun voin istua niin turvassa sateen
yhä räiskiessä muualla. Panin takkini napit kiinni ja kiitin Jumalaa
lämpöisestä takistani. Kului vielä hetken aikaa. Ja minä nukahdin.
* * * * *
On iltapäivä, minä menen kotiin, sataa yhä. Silloin antaos olla, Edvarda
seisoo edessäni polulla. Hän on läpimärkä, hän näyttää olleen kauan
sateessa, mutta hän hymyilee. Ahaa! ajattelen heti ja harmistun, minä
puristan raivoisin sormin pyssyäni ja niin käyn häntä vastaan, vaikka
hän hymyilee.
"Hyvää päivää!" huutaa hän ensin.
Sanon vasta tultuani joitakuita askelia häntä lähemmäksi:
"Tervehdän Teitä, jalo neito!"
Hän säpsähtää leikillisyyttäni. Ah, minä en tiennyt mitä sanoin. Hän
hymyilee pelokkaasti ja katselee minua.
"Olitteko tunturilla tänään?" kysyy hän. "Miten Te olette kastunut.
Minulla on kaulaliina, ettekö tahdo ottaa sitä kaulaanne, minä en sitä
tarvitse... Oi, Te ette tunnekaan minua enää." Ja hänen katseensa alenee
maahan ja hän pudistaa päätänsä.
"Kaulaliina?" vastaan minä ja niuriskelen vihaisena ja kummastellen.
"Mutta minulla on takki, tahdotteko lainata sitä? Minä en tarvitse sitä,
minä olisin lainannut sen kelle tahansa, joten voitte sen levollisesti
ottaa. Kalastajan eukko olisi niin mielellään saanut sen minulta
lainaksi."
Minä näin, että hän jännityksessä ihmetteli mitä minä aioin sanoa, hän
kuunteli niin odottavaisesti, että tuli rumaksi ja unohti pitää suutaan
supussa. Hän seisoo siinä valkea liina kädessä, se on valkea
silkkiliina, hän otti sen kaulastaan. Minäkin riuhtaisen takin yltäni.
"Jumalan tähden, pankaa se päällenne, heti!" huudahtaa hän. "Elkää toki
ottako pois. Oletteko niin vihoissanne minulle? Oi, herra Jumala, pankaa
toki takki päällenne, ennenkuin tulette likomäräksi."
Panin takin jälleen päälleni.
"Minnekä Te olette menossa?" kysyin minä samein äänin.
"Minä, en minnekään... Minä en ymmärrä että Te voitte ottaa takin
päältänne..."
"No missäs se Teidän parooninne tänään on?" kysyin minä. "Tällaisella
ilmallahan ei kreivi voi olla vesillä..."
"Glahn, minulla oli vain puhumista Teille..."
Minä keskeytän:
"Uskallanko pyytää Teitä viemään terveiseni herttualle."
Katsomme toisiamme. Minä olen valmis keskeyttämään häntä heti kun hän
vain sanankin virkkaa. Viimein valahtaa tuskan piirto hänen kasvoilleen,
minä katson poispäin ja sanon:
"Suoraan sanoen, antakaa sille prinssille rukkaset, neiti Edvarda. Se ei
ole kelvollinen mies Teille. Minä vakuutan, että hän nykyjään aprikoi
vain ottaisiko Teidät vaimokseen vai ei, ja siihen Te ette voi tyytyä."
"Ei, ei nyt puhuta sellaisesta; vai? Glahn, minä olen ajatellut Teitä,
Te voitte riisua takkinne yltänne ja kastua likomäräksi toisen vuoksi,
minä tulen Teille..."
Minä nykäytän olkapäitäni ja jatkan:
"Minä ehdotan sen sijaan Teille tohtoria. Mitä Teillä on häntä vastaan?
Mies parhaassa ijässä, terävä mies. Punnitkaa asiaa."
"Kuulkaa minua vain hetkinen..."
"Aesopus, minun koirani odottaa minua majassa." Minä otin hatun
päästäni, heilautin hyvästiksi ja sanoin taas: "Tervehdän Teitä, jalo
neito."
Ja läksin menemään.
Hän kiljahti:
"Voi, elkää repikö sydäntä rinnastani. Minä tulin sinun luoksesi tänään,
minä odottelin sinua täällä ja minä hymyilin kun sinä tulit. Eilen olin
tulla hulluksi, sillä minä ajattelin jotakin yhä jäyhä, kaikki meni
sekaisin ja minä ajattelin alati sinua. Tänään istuin salissa, joku tuli
sisään, minä en katsonut häneen, mutta minä tiesin kuka se oli. Minä
soudin eilen puoli neljännestä, sanoi hän. Ja ette väsynyt? sanoin minä.
Väsyin, kovasti; ja rakot tuli käsiini, sanoi hän ja oli niistä niin
huolissaan. Minä ajattelin: no mokomasta hän nyt on huolissaan! Jonkun
ajan päästä hän sanoi: Minä kuulin viime yönä kuisketta akkunani alta,
Teidän sisäkkönne ja toinen kauppapalvelija ne siellä olivat hartaissa
keskusteluissa. Niin, heidän tulee saada toisensa, sanoin minä. Niin,
mutta silloin oli kello kaksi! No entäpäs? kysyin minä, ja hetken päästä
sanoin: Yö on heidän omansa. Silloin hän nosti kultaisia silmälasiaan
nenälleen ja huomautti: Mutta eiköhän, vai mitä Te arvelette, kun näin
keskellä yötä, eihän se näytä hyvältä? Minä en katsahtanutkaan enää
häneen ja niin istuimme kymmenen minuttia. Saanko tuoda saalin
hartioillenne? kysyi hän. Ei kiitos, vastasin minä. Oi jos saisin ottaa
Teidän pienen kätösenne! sanoi hän. En vastannut, ajatukseni liikkuivat
muilla mailla. Hän pani syliini pienen rasian, minä avasin rasian ja
siinä oli neula, neulassa kruunu, minä laskin: siinä oli kymmenen
kiveä... Glahn, minä otin neulan mukaan, etkö tahdo nähdä sitä? Se on
siruina, tallattu; tule vain, niin saat nähdä, se on tallattu... Mitä
minä tällä neulalla? kysyin minä. Somistakaa itseänne, sanoi hän. Mutta
minä vaadin häntä ottamaan neulansa takaisin ja sanoin: Elkää nyt
minusta, minä ajattelen enemmän toista. Ketä toista? kysyi hän.
Metsämiestä, vastasin minä; hän antoi minulle muistoksi vain kaksi
kaunista höyhentä; mutta ottakaa nyt neulanne. Mutta hän ei tahtonut
ottaa neulaansa. Minä katsahdin ensi kertaa häneen, hänen katseensa
seivästi. Minä en ota neulaa takaisin, tehkää sillä mitä haluatte,
tallatkaa jos tahdotte, sanoi hän. Minä nousin ylös, panin neulan
jalkani alle ja tallasin. Se tapahtui tänä aamuna... Neljä tuntia minä
odotin ja odotin, päivällisen jälkeen läksin ulos. Hän tuli tiellä
vastaani. Minne Te olette menossa, kysyi hän. Glahnin luo, vastasin
minä; minä menen pyytämään, ettei hän unohtaisi minua... Minä olen
odottanut täällä yhdestä saakka, minä seisoin puun juurella ja katselin
kun sinä tulit, ja sinä olit kuin jumala. Minä rakastin sinua, sinun
partaasi, olkapäitäsi, kaikkea minä sinussa rakastin... Nyt sinä olet
ikävystynyt, sinä tahdot vain päästä, päästä minusta, sinä et välitä
minusta, sinä et katso edes minuun..."
Olin seisonut, kuunnellut. Kun hän vaikeni, aloin minä taas mennä. Minut
oli epätoivo raastanut ja minä hymyilin, sydämeni oli kuin kivi.
"Ai tosiaan", sanoin minä seisattuen, "Teillähän oli puhuttavaa
minulle?"
Pilkastani hän kyllästyi aivan:
"Oliko minulla? Mutta puhuinhan minä jo, ettekö Te kuullut? Ei, mitään,
mitään ei minulla ole Teille puhuttavaa enää."
Äänensä värähtää oudosti, mutta se ei minuun kuulu.