Jalastani oli minulla yhä edelleen huolta ja kiusaa, usein yöllä sitä
syyhytti ja minä en saanut unta, yhtäkkiä viilsi sitä pisto ja ilman
muuttuessa kolotti sitä ilkeä luuvalo. Sitä kesti monta päivää. Mutta
minä en jäänyt ontuvaksi.
Päivät kuluivat.
Herra Mack oli palannut ja minä olin pian kokeva, että hän oli palannut.
Hän otti minulta veneen pois, minä jouduin pulaan, ei ollut vielä
metsästysaika eikä ollut mitä olisin ampunut. Mutta miksi riisti hän
minulta veneen näin muitta mutkitta? Pari herra Mackin laiturityöläistä
oli soutanut merelle aamulla vierasta.
Minä tapasin tohtorin.
"Minulta otettiin vene", sanoin minä.
"Tänne tuli vieras", sanoi hän. "Häntä on soudettava merelle joka päivä
ja tuotava illalla takaisin. Hän tutkii meren pohjaa."
Vieras oli suomalainen, herra Mack oli tutustunut häneen sattumalta,
laivalla, hän oli tullut Huippuvuorilta tuoden kokoelman näkinkenkiä ja
pieniä merieläviä, häntä kutsuttiin parooniksi. Hänelle oli annettu
suuri sali ja vielä toinenkin huone herra Mackin luona asunnoksi. Hän
herätti suurta huomiota.
Minä olen pulassa kun ei ole lihaa, minun pitäisi pyytää Edvardalta
hiukan ruokaa täksi illaksi, ajattelin. Menen Sirilundiin. Heti huomaan,
että Edvardalla on uusi puku, hän näyttää kasvaneen, hänen hameensa on
ihan maata viistävä.
"Anteeksi, että näin istualta", tokaisi hän ojentaen minulle kätensä.
"Niin, ikävä kyllä, minun tyttäreni on vähän pahoinvoipa", sanoi herra
Mack. "Vilustumista, hän on ollut varomaton... Te tulette kai tietämään
venettänne? Minä en nyt voi muuta kuin lainata Teille toisen, kuutin; se
ei ole uusi, mutta kun äyskäröitte ahkerasti ... Niin, katsokaas, meille
on tullut tiedemies taloon, ja ymmärrättehän, että sellainen
mies...Hänen aikansa on tarkalla, hän työskentelee koko päivän ja tulee
kotiin illalla. Elkää nyt menkö ennenkuin hän tulee, niin saatte nähdä
hänet, Teitä varmaan intreseeraa tutustua häneen. Täällä on hänen
korttinsa: kruunu, parooni. Rakastettava mies. Minä tutustuin häneen
aivan sattumalta."
Ahaa, ajattelin minä, eipäs sinua pyydetäkään illaksi. Jumalan kiitos,
minä tulinkin tänne vain kokeeksi, minä voin mennä takaisin kotiin,
onhan minulla vielä vähän kalaa majassani. Kylläpähän ruuasta jokin
neuvo tulee. Paastotaan.
Parooni tuli. Pieni mies, noin neljänkymmenen ijässä, pitkät, kaidat
kasvot, ulkonevat poskipäät, parta ohut, musta. Katseensa oli pistävä ja
läpitunkeva, hän käytti vahvoja kakkulalasia. Myös paidannapeissaan oli
viisiotaiset kruunut, kuten kortissa. Vartensa oli hieman kumara, ja
laihoissa käsissä kuulsi siniset suonet; mutta kynnet olivat kuin
keltaista metallia.
"Ilahuttaa suuresti, herra luutnantti. Onko herra luutnantti ollut
kauankin täällä?"
"Muutamia kuukausia."
Miellyttävä mies. Herra Mack vaati häntä kertomaan näkinkengistään ja
pikku elävistään, ja hän puhuikin mielellään, selitti meille Korholman
rantain savilaadun, meni saliin ja toi sieltä näytteitä Vienanmeren
meriajokkaista. Alituisesti hän vei oikean etusormen nenälleen ja
siirteli paksusankaisia kultakakkuloitaan ylös ja alas. Herra Mack oli
suuresti innostunut. Kului tunti.
Parooni puhui tapaturmastani, harhalaukauksestani. Olinko jo terve?
Tosiaan? Ilahutti häntä.
Kuka hänelle on kertonut tapaturmastani? ajattelin minä. Kysyin:
"Keltä herra parooni on kuullut minun tapaturmastani?"
"Niin... keltäs minä? Neiti Mackiltahan minä muistaakseni. Vai kuinka,
neiti Mack?"
Edvarda lensi punaiseksi.
Minä olin tullut niin köyhänä, monta päivää oli minua painostanut synkeä
epätoivo; mutta vieraan viime sanat elähyttivät minussa jälleen suuren
riemun. En katsonut Edvardaan, mutta minä ajattelin: Kiitos kun toki
olet puhunut minusta, maininnut nimeni, vaikkei se sinulle ole minkään
arvoinen ijäti. Hyvää yötä.
Sanoin hyvästi. Edvarda istui vain, hän kursaili kohteliaisuuden vuoksi,
sanoen olevansa kipeä. Välinpitämättömästi antoi hän minulle kättä.
Ja herra Mack höpötteli innokkaasti paroonin kanssa. Hän puhui
isoisästään konsuli Mackista:
"Minä en muista tokko olen puhunut siitä herra paroonille: tämän hakasen
pani Kaarle Juhana itse omin käsin isoisäni rintaan."
Tulin portaille, kukaan ei saattanut minua. Sivumennen vilkaisin salin
akkunaan, siellä seisoi Edvarda korkeena, pystynä, levittäen molemmin
käsin uutimia syrjään, katsoen ulos. En hyvästellyt, unohdin kaiken,
sekaantumuksen virta minut valtasi ja kiidätti tanhuilta.
Seis, toki vähän! sanoin itselleni kun ehdin metsän laitaan. Taivaan
Jumala tietäköön, mikä loppu tästä tulee! Minä yhtäkkiä kiehahdin
vimmasta ja voihkin. Ah, ei ollut kuntoa rinnassani enää, nipin napin
olin saanut nauttia Edvardan armosta viikon ajan, nyt oli kaikki ollutta
ja mennyttä ja minä en sovellutellut eloani sen mukaan. Tästä lähin
huutaisi sydämeni hänelle: Tomua, maata, tuhkaa tielläni, kautta taivaan
Jumalan...
Sain majalleni, löysin kalat ja aterioin.
Täällä sinä vaellat ja annat elämäsi hehkun kyteä loppuun joutavan
koulutytön vuoksi ja yösi täyttävät turhat unet. Ja paahtava tuuli pälyy
pääsi ympärillä, löyhkävä, vuoden vanha tuuli. Mutta taivailla värisee
eriskummallinen sini ja tunturit kutsuvat. Tule, Aesopus, tule!