Ensi päivää metsässä.
Minä olin iloinen ja uupunut, kaikki eläimet lähentelivät tirkistelemään
minua, lehtipuissa oli koppakuoriaisia, ja toukolaisia juoksi polulla.
Hauskaa tavata! ajattelin minä. Metsän tuntu läikehti tajuissani, minä
itkin rakkaudesta ja olin aivan riemuissani, minua herkytti kiitollisuus
yliten kaiken. Sinä hyvä metsä, kotini, Jumalan rauhaa, sanon sinulle
koko sydämestäni... Minä pysähtelen, katselen ympärilleni kaikkialle ja
mainitsen itkien nimeltä lintuja, puita, kiviä, ruohoja ja kukkia,
katselen taas ja nimitän niitä järjestyksessä. Minä katson tuntureita
kohti ja ajattelen: Niin, nyt minä tulenkin! kuten vastaten kutsuvalle.
Siellä korkeuksissaan pesi kerihaukka, minä tiesin sen asuinsijat. Mutta
ajatellen pesivää kerihaukkaa korkeuksissaan, liiti mieleni kauas pois.
Puolipäivän aikaan soudin minä merelle, tulin pienelle saarelle, meren
aavan äyräille. Siellä oli punaisenkellerviä kukkia, korkeavartisia, ne
ulottuivat aina polviini, minä kahlasin kummallisessa kasvikossa,
vatukoissa, karkeassa sarakossa; ei siellä ollut ainoatakaan eläintä
eivätkä ihmisetkään ehkä olleet siellä käyneet. Meri kuohuili lempeästi
saarta vasten ja kietoi minut suhinansa harsoon, kaukana "Pesäsaarilla"
kirkuivat ja lentelivät rannikoiden linnut. Mutta meri saarsi minut
ylt'ympäri kuin syleillen. Siunatut olkoot elämä ja taivas ja maailma,
siunatut olkoot minun vihamieheni, minä tahdon tällä hetkellä olla
pahimmallekin vihamiehelleni armorikas ja sitoa hänen kenkänsä paulat...
Raikas vivunnostajain laulu kajahtaa korviini eräältä herra Mackin
alukselta ja sieluni täyttää tuttu sävel päivänpaisteella. Soudan
laiturin luo, astelen kalamajain ohi ja menen kotiin. Päivä on pitkällä,
minä syön ateriani, jaan ruokani Aesopuksen kanssa ja menen jälleen
metsiin. Lempeät tuulet liidähtelevät äänettömästi kasvojani kohti.
Siunatut olkaat Te, sanon minä tuulille, koska ne tulevat kasvojani
kohti, siunatut olkaat Te; veri suonissani alenteleihe kiitollisuudesta
Teitä kohtaan! Aesopus panee tassunsa polvelleni.
Uupumus minut yllättää ja minä nukahdan.
* * * * *
Tuu, tuu! Kellotko soivat? Jonkun peninkulman päässä merellä on vuori.
Minä rukoilen kaksi rukousta, toisen koirani ja toisen itseni puolesta
ja me menemme vuoreen. Portti kumahtaa kiinni jälkeemme, minä säpsähdän
ja herään.
Hehkuvan punainen taivas, aurinko tömähtelee silmissäni, yö, ilmanranta
kumahtelee loistetta. Aesopus ja minä siirrymme varjoon. Kaikkialla
hiljaista. Ei, emmehän me nuku enää, sanon minä Aesopukselle, me
lähdemme metsälle huomenna, tuo punainen aurinko paistaa meihin, me emme
menneetkään vuoreen... Ja merkilliset tunnelmat sielussani sarastavat ja
vereni nousee päähän. Minä tunnen vielä kiihkoissani ja heikosti että
joku suutelee minua, ja suutelo väikkyy huulillani. Minä katselen
ympärilleni, ei ole niin eläväistä. Iselin! sanon itsekseni. Ruoho
kahahti, voi lehti varista, voi joku astella. Tai tuulenpyörtö liitää
läpi metsän, voi liitää Iselinin henkäys, ajattelen minä.
Näissä metsissä on Iselin astellut, täällä kuuli hän kautokenkäisten,
vihreäjakkujen erästäjäin rukoukset. Siellä minun tanhuani tienoilla hän
asui, kaksi neljännestä täältä, hän istui katsellen akkunastaan neljä
sukupolvea sitten ja kuuli metsäluikun kajahtavan ympäriltä kaikkialta.
Täällä oli poroa, hukkaa, karhua silloin ja metsämiehiä oli monta ja
kaikki näkivät he hänen suureksi kasvavan ja kaikki odottelivat he
häntä. Toinen oli nähnyt hänen silmänsä, toinen kuullut hänen äänensä;
mutta kerran nousi uneton poikanen yöllä levoltaan ja näversi reiän
Iselinin kammioon, hän näki hänen valkeansamettisen vatsansa. Iselinin
kahdentenatoista vuonna tuli Dundas. Hän oli skottilainen, hän kauppasi
kalaa, hänellä oli monta laivaa. Hänellä oli poika. Kuusitoistavuotiaana
näki Iselin nuoren Dundasin ensi kerran. Ja Dundas oli hänen
ensirakkautensa...
Ja merkilliset tunnelmat tulvivat sielussani ja niin raskaaksi käy pääni
istuessani siinä; minä sulen silmäni ja tunnen jälleen Iselinin
suutelon. Iselin, oletkos siinä, sinä elon lemmityinen? sanon minä, ja
seisookos Diderik puun takana?... Mutta yhä ja yhä raskaammaksi käy
pääni ja unen aaltoihin minä vaivun.
* * * * *
Tuu, tuu! Ääni puhuu, on kuin seitsentähtinen verissäni veisaisi, se on
Iselinin ääni:
Hys. Hys. Nukkuessani minä puhun sinulle rakkaudestani ja kerron sinulle
sieluni ensimäisestä yöstä. Minä muistan sen, minä unohdin lukita oveni;
kuusitoistavuotias olin, oli kevät ja lämpöiset tuulet; Dundas tuli. Hän
oli kuin kotka, joka tuli kohisten. Minä tapasin hänet aamulla ennen
erästysaikaa, hän oli viisikolmatta, ja matkusti etäisiltä mailta, hän
asteli vieressäni puistossa, ja kun hän kosketti minua käsivarrellaan,
aloin minä rakastaa häntä. Hänen otsaansa syttyi kaksi kuumeenhehkuista
läikkää ja minä olisin tahtonut suudella niitä kahta läikkää.
Ehtoolla erästysajan jälkeen menin minä etsimään häntä puistosta ja minä
niin pelkäsin löytää häntä. Minä nimitin häntä hiljaa nimeltä ja minä
niin pelkäsin hänen kuulevan. Silloin ilmestyi hän pensaikosta ja
kuiskasi: Yöllä kello yksi! -- Ja katosi.
Yöllä kello yksi, sanon itsekseni, mitä hän sillä tarkoitti? En
ymmärtänyt mitään. Hän kai tarkoitti, että hän lähtisi matkoille kello
yksi; mutta mitä minulla on hänen matkoissaan?
Ja minä unohdin lukita oveni...
Kello yksi astuu hän sisään.
Eikö oveni ollut lukittu? kysyn minä.
Minä lukitsen sen, vastaa hän.
Ja hän lukitsee oven ja sulkee meidät lukon taa.
Minä niin pelkäsin hänen suurten saappaittensa kolinaa. Elä herätä minun
piikaani! sanon minä. Minä myös niin pelkäsin natisevaa tuolia ja minä
sanoin: Ei, ei, elä istu sille tuolille, se natisee!
Saanko sitten istua sinun luoksesi sohvalle? kysyi hän.
Saat, sanoin minä.
Mutta sanoin vain siksi kun tuoli natisi.
Me istuimme minun sohvallani. Minä siirryin kauemma, hän siirtyi luo.
Minä katsoin maahan.
Sinulla on vilu, sanoi hän ottaen minua kädestä. Hetken päästä hän
sanoi: Oi kuinka sinulla on vilu! ja kietoi kätensä ympärilleni.
Minun tuli lämmin hänen kätensä kierteessä. Me istuimme hetken niin.
Kukko kiekahtaa.
Kuulitkos, sanoi hän, kukko kiekahti, pian on aamu.
Ja hän kosketti minua ja teki minut ihan sekaiseksi.
Oletkos ihan varma siitä että kukko kiekahti, sammalsin minä.
Minä näin jälleen ne kaksi kuumeenhehkuista läikkää hänen otsallaan ja
aioin nousta ylös. Silloin piteli hän minusta, minä suutelin niitä kahta
lemmityistä läikkää ja suljin häneltä silmäni...
Ja sitten tuli päivä, jo oli aamu. Minä heräsin enkä tuntenut kammioni
seiniä enää. Minä nousin enkä tuntenut omia pieniä kenkiäni! solisi
minussa jokin. Mikähän minussa niin solisee? ajattelin minä ja hymyilin.
Ja kuinkahan paljon kello juuri nyt löi? En mistään tiennyt, mutta
muistin vain, että olin unohtanut lukita oven.
Piikani tulee.
Sinun kukkasi eivät ole vedenpisaroita saaneet, sanoo hän.
Olin unohtanut kukkaseni.
Sinä olet rypistänyt hameesi, jatkaa hän.
Missähän minä olen rypistänyt hameeni? ajattelen minä ja sydämeni
hymyilee; mutta kai olen rypistänyt viime yönä?
Vaunut vierivät puiston veräjälle.
Sinun kissasi ei ole ruuan muruista saanut, sanoo piikani.
Mutta minä unohdan kukkaseni, hameeni ja kissani ja kysyn:
Dundasko tuli? Pyydä häntä tulemaan luokseni heti, minä odotan häntä,
oli jotain... jotain... Ja minä mietin mielessäni: Lukinneekohan hän
jälleen oven kun hän tulee?
Hän kolkuttaa. Minä avaan ja lukitsen itse oven palvellakseni häntä
hiukan.
Iselin! huudahtaa hän ja antaa minulle suuta pitkän hetken.
Minä en ole lähettänyt pyytämään sinua, kuiskaan minä.
Etkö? kysyy hän.
Tulen jälleen ihan ujoksi ja vastaan:
Kyllä, minä lähetin pyytämään sinua, minä kaipasin niin sanomattomasti
sinua jälleen. Viivy täällä hetkinen.
Minä peitin silmäni käsilläni rakkaudesta. Hän ei päästänyt minua, minä
uuvuin ja kätkeydyin hänen luokseen.
Minusta taas jokin kiekahti? sanoi hän ja kuunteli.
Mutta kun minä kuulin mitä hän sanoi, keskeytin minä hänet niin pian
kuin taisin ja vastasin:
Ei, mikäpä nyt kiekahti! Eihän kiekahtanut.
Hän suuteli rintaani.
Kana kaakahti, sanoin minä viime hetkellä.
Odotas, minä menen lukitsemaan oven, sanoi hän aikoen nousta ylös.
Minä pitelin hänestä ja kuiskasin:
Se on jo lukittu...
Niin tuli ilta jälleen ja Dundas oli matkustanut pois. Solisi jotain
kultaista minussa. Minä menin peilin eteen ja kaksi lemmestynyttä silmää
katseli minuun; minussa kavahti jokin katsettani katsellessa, ja sorisi
ja porisi sydänalassani. Hyvä Jumala, en koskaan ollut katsonut itseäni
sellaisin silmin ja minä suutelin rakkaudesta omaa suutani peilissä...
Mutta nyt olen minä puhunut sinulle ensimäisestä yöstäni ja sen
huomenesta ja sen huomenen ehtoosta. Joskus puhun sinulle vielä Sven
Herlufsenista. Häntä minä rakastin myös, hän asui peninkulman täältä,
saarella, jonka näet tuolla kaukana, ja minä sousin itse hänen luokseen
tyyninä kesäöinä, kun minä rakastin häntä. Ja minä puhun sinulle myös
Stamerista. Hän oli pappi, minä rakastin häntä. Minä rakastan kaikkia...
* * * * *
Minä kuulen unissani kukon kiekahtavan, alaalla Sirilundissa.
Kuulitkos, Iselin, kukko kiekahti meillekin! huudahdan minä riemuissani
ja levitän käteni. Herään. Aesopus on jo jalkeilla. Poissa! sanon minä
suruni poltteessa ja katselen ympärilleni; ei ketään, ei ketään täällä!
Kiihkosta, kiihtymyksestä palaen käyn kotia kohti. On aamu, kukko
kiekahtelee Sirilundissa.
Majan luona seisoo nainen, seisoo Eeva. Hänellä on nuora kädessä, hän on
menossa metsään puun hakuun. Elon aamu säteilee nuoresta tyttösestä,
povensa liikehtii, aurinko kultaa häntä.
"Ette saa luulla..." sammaltaa hän.
"Mitä en luulla, Eeva?"
"Minä en tullut tänne tavatakseni Teitä, kulin vaan ohi..."
Ja tumma puna nousee hänen kasvoilleen.