Ikivaltoja vastaan
kuin meurus ne läpi yön ja vonkuvan ilman,
ohitse hyvän ja pahan, oikean, väärän,
paiskellen kalliopaasia kiekkona vaan,
muuntaen muotoja maan,
yhden vain tuntien määrän:
uhmata, murtaa, luoda,
maailman mahtina verensä loimuta suoda.
Ja nyt ne on tuossa
mun eessäni pakko-vöin: kupeessa sorvatun kulhon,
kuvakierteenä amforan, poltetun porvarissormin
— kesy, vaaraton malja, täynn' unta ja estetiikkaa,
mi ontuu ja liikkaa! —
Tään jäljen ne jätti, nuo valtavat: museohormin,
vain »vaasin», mi käynyt on tehdastuotteeks ja loruks,
min neitoset hyllylleen vie rihkamakoruks!
Ikivaltoja vastaan
kuin meurus ne, mun henkeni titaanivaistot
uhraus-, rakkausloimuin mitattomin,
terät lingoten liekkinsä kärkein
omaintuntojen nukkuvain mammuttinahkoihin,
munankuorena murskaten, särkein
maan mahtajat, kilpihirviöt vääryyden!
Ne iski ja raivos ja löi vuoks ihmisen!
Ja nyt ne on tuossa
mun eessäni kapalovöin — palanen paperia mykkää —
säekimppu, min tullut ois maailma horteesta nostaa!
Ei kiekahda yksikään kukko!
Joku »kilpihirviö», tuntonsa parkinnut ukko
unilääkkeeks ehkä sen ostaa,
yöpöydälle vie — bilanssejaan tuumimaan jää
hymyin rasvaisin ja — kylkeään käänähtää...!