Yks' toivo sydämmessäin asustaa:
Ett' tuota samaa, samaa unta nähden
Ma uudelleen taas saisin nukahtaa.
Järvellä.
Tyyni on järven kalvo,
Tyyni ja loistava,
Rantoja kuvastaapi,
Taivasta siintoista.
Purteni velloo vettä,
Kyntävi vakojaan.
Vesi se kiehuu, kuohuu
Juur' kuni tuskissaan.
Hetkinen vaan -- ja taasen
Tyyneksi järvi käy,
Purteni piirtämistä
Jälkeäkään ei näy.
Toisinpa sydän mulla.
Suru kun särki sen,
Vuosia vieri -- mutta
Haava on verinen.
Nähnyt olen.
Seisoi Moses Nebon kukkulalla,
Kohti kaukomaata katsellen;
Onnen, lupauksen ihmemaata
Katsoi ikävöiden, kaihoen.
Sydän paloi sinne -- mutta jalka
Sinne konsaan astua ei saa.
Hengittää ei Kaanaan kunnahilla
Saa hän Kaanaan ilmaa tenhovaa.
Kaukaa vaan sit' tähystellä saapi,
Kun jo kuoloon silmät sumentuu;
Elämänsä suuri toivo raukee:
Kaanaa kaukana vaan kangastuu. --
Minäkin oon seissyt kukkulalla
Unelmaini maata katsellen;
Nähnyt olen, kuinka kirkkaudessa
Viittaili se riemuun autuuden.
Nähnyt olen -- mutta hiljaa seissyt --
Viittausta seurata en saa. --
Tulikuvana on sielussani
Unelmaini kaunis ihmemaa.
VI.
LEMPI.
Kuin kuusen, koivun on kohtalomme.
Hän jalo, armas -- jalompi muita,
Hän täyden lempeni multa saa,
Hänt' aatos etsii ja sydän kaipaa --
Se häntä alati kuulostaa.
Kuin korven kuusi, tuo tumma, sorja,
Se katsoo koivua laaksomaan,
Se katsoo kaihoen, ikävöiden --
Mut ei saa omaksi milloinkaan.
Kuin kuusen, koivun on kohtalomme;
Et mua, armas, sa saada voi;
Siks', yksin lemmin ja yksin laulan --
Kai joutsenlauluni kerran soi!
Ystävää vartoessa.
Painu päivä lännen maille,
Armas aurinko alene,
Illan viehkeä hämyharso
Maita, metsiä verhoile!
Tyynny tuuli jo tyveneksi,
Rannan aalto sä raukene! --
Ellös koivuni kaihoellen
Suruvirsiä veisaile!
Oi, kun vierivi hetki muuan,
Armas ystävä luoksein saa, --
Sydänsuruni sulaa silloin,
Kaiho kalvava katoaa.
Juhli -- juhlios, puisto kaunis
Ilta viehkeä ilakoi! --
Luonain ystävä armas ompi,
Jota syömmeni jumaloi.
Kesä-aamuna.
Päivä paistaa ja linnut laulaa,
Puut ne kukkien vihannoi,
Järvet hohtaa ja taivas siintää,
Kirkonkellojen ääni soi.
Tuuli lehdossa hiljaa haastaa,
Luonto lempeä henkäisee,
Valkoperhoinen ilomielin
Kedon kukkia suutelee.
Ja ma katselen tuota, impi,
Kesäaamua ihaillen;
Onhan armasta kaikkialla,
Mutta syömmein on suruinen.
Oisit luonani sa, jot' aina
Öin ja päivin ma aattelen,
Eipä lauluni silloin oisi
Eikä mieleni murheinen.
Ei, vaan lauluja lehdot kaikuis.
Riemulauluja kaikuis ne;
Niinkuin silmäni silloin loistais,
Eipä aurinko loistele.
Mutta tuolla sa viivyt vainen
Meren kaukaisen rannoilla,
Siks' on silmäni tuike himmyt,
Siks' on syömmeni kaihoova.
Sinisilmät ne loistavaiset
Sydänkukille päivää soi, --
Sielun aattehet jalot, suuret
Lemmenliekin mun poveen loi.
Vuotten viertyä vielä kuulen
Äänen armahan, heleän;
Näen tuulessa hymyn, hellän,
Näen katsehen lempivän.
Eipä valkene koskaan päivä,
Jona häntä en muista mä --
Aina sieluni syvyydessä
Kuva kallis on säilyvä.
Kuin lammen laine.
Hiljaa, juuri kuin lammen laine,
Syntyi lempeni ainoinen,
Syntyi lämmössä kevätpäiväin
Kera kaunisten kukkien.
Sitten versoen vienoisesti
Loi se syömmehen' kukkiaan:
Sulotoiveita, unelmoita,
Iki-onnea ihanaa.
Sinisilmät ne loistavaiset
Sydänkukille päivää soi, --
Sielun aattehet jalot, suuret
Lemmenliekin mun poveen' loi.
Vuotten viertyä vielä kuulen
Äänen armahan, heleän;
Näen huulensa hymyn hellän,
Näen katsehen lempivän.
Eipä valkene koskaan päivä,
Jona häntä en muista mä. --
Aina sieluni syvyydessä
Kuva kallis on säilyvä.
Hiljaa, juuri kuin lammen laine,
Syntyi lempeni ainoinen,
Syntyi lämmössä kevätpäiväin,
Kera kaunisten kukkien.
Hiljaa, juuri kuin lammen laine
Kuolee rantahan iltaisin,
Kuoli syömmeni kukat kauniit,
Iki-onneni ihanin.
Liki oon sua.
Liki oon sua, niin kuni koitar
On aamua valkenevaa --
Sun valjua, jaloa otsaas
Mun silmäni hyväillä saa.
Niin rakas sä oot, kuni päivyt
Ja kaste ne kasville on,
Sä tuikkiva tähteni kirkas,
Sä päiväni sammumaton!
Liki oon sua niin, kuni koitar
On aamua valkenevaa,
Niin liki -- ja kaukana sentään,
Kuin toivo on toivottomaa.
Myrsky-yöllä.
Viihdypä myrsky, oi viihdy jo,
Ellös sa aaltoja nosta!
Aallot ne vinhasti laivoa lyö;
Hukkua vois se, kun musta on yö.
Viihdypä myrsky, oi viihdy jo,
Ellös sa aaltoja nosta!
Laivalla kultani kulkee nyt
Vierasta maailman rantaa;
Yökin on musta, ei tähtiä näy;
Tokkopa koskaan hän takasin käy?
Laivalla kultani kulkee nyt
Vierasta maailman rantaa.
Tuiki ei tähdet, ei paista kuu,
Murhe mun mieleni valtaa;
Suojele, Luoja, mun kultoan' sä,
Elämä hälle suo säteilevä! --
Tuiki ei tähdet, ei paista kuu,
Murhe mun mieleni valtaa.
Kyllä tok' kerran se kirkastuu
Taivahan valoisa päivä! --
Jumala armasta suojella voi,
Siksipä laulun' jo riemuten soi:
Kyllä tok' kerran se kirkastuu
Taivahan valoisa päivä!
Taivas ja meri.
On taivas yllä
Ja meri alla,
Välillä ääretön avaruus.
Ja ilma soipi
Ja laine laulaa
Sit' yhtä virttä, mi ain' on uus'!
Alussa ajan
Nuo kaksi lempi
Niin hellän hellästi toisiaan.
Mut sitten kerran
Vuos'tuhansiksi
Eroitti Luoja ne toisistaan.
Siks' sinilaki
Nyt yllä kaartuu
Ja merta kaihoen katselee.
Siks' meri laaja
Se riehuu, raivoo --
Tai silokalvona siintelee.
Ja siksi taivas
Se pilveen käypi
Ja iskee tulta ja kuolemaa.
Ja meri ulvoo,
Sen aallot pauhaa
Ja kohti pilviä tavottaa.
Ne tahtois suistaa
Tuon suuren juovan,
Mi heitä peikkona vartioi,
Ja saada lemmen,
Autuuden auvon,
Mi heille säihkyen salamoi.
Mut toisinansa,
Kun tyynn' on ilta,
Niin eron tuskan ne unhoittaa.
Ja silloin taivaan
Ikuiset tähdet
Syvälti merestä tuikahtaa.
Ja mer' on tyyni
Ja taivas kuulas
Ja pyhä silloin on hiljaisuus.
Ja ilma soipi
Ja laine laulaa
Sit' yhtä virttä, mi ain' on uus'!
Tai taivaan päivyt
Kun kirkkautensa
Yl' laajan, läikkyvän pinnan luo,
Niin sille, sille
Mer' säteileepi
Ja sille tenhovan hymyn suo.
Ja silloin laineet
Ilosta läikkyy
Ja laulaa riemuista lauluaan.
Vuos'tuhannetkin
Näin lempi kestää --
Se voima yksin on sillä vaan!
Näin mer' ja taivas
Ne toivoo aikaa,
Mi heidät ijäksi yhdistää.
Ne vartoo, konsa
Taas suuri Luoja
Suo heille onnea, elämää.
Ei muista.
Ei muista lintunen talvisäitä,
Kun suv' on täydessä kukassaan,
Kaikk' kärsimykset se unhoittaapi,
Sen laulu riemua helkkyy vaan.
Ei muista lainehet jäistä paulaa,
Kun vapahina ne loiskivat,
Ei konsaan luule ne jäätyvänsä
Kun kukkarantoja kaulaavat.
Ja kesävaipassa valkovyöhyt,
Kun hiljaa huojuen tarinoi,
Ei muista, kuinka se lehdetöinnä
Vilusta värjyen vaikeroi.
Myös min' en surujen säistä tiedä,
Kun sinä luonani olet vaan;
Valoisa mulla on sydän silloin,
Käy riemun henkäys yli maan.
Agaavi.
Agaavi kasvi
On omituinen,
Vuos'kaudet se voimia kerää,
Ja kylliksensä
Kun koonnut ompi,
Se äkkiä juur' kuni herää.
Ja ohdakkeinen
Ja ruma kasvi
Nyt loistavi kauneudessa.
Sen ihmekukka,
Niin suuren suuri,
On verraton armaudessa.
Mut hetken lyhven
Kukittuansa,
Sen sammuvi tenhova loiste.
Ja kukka kuihtuu,
Agaavi kuolee --
Ei kuki se konsana toiste.
Agaavin lainen
Se sydän ompi,
Jok' kukkia, lempiä voipi
Vain yhden kerran,
Jon syvyydessä
Yks lempi se täytenä soipi.
Yks lempi, johon
On elinvoima
Kaikk' koottuna uhkuva, suuri.
Ja kun se sortuu,
Niin sortuu sydän --
Ja sortuvi elämän juuri.
Kiertotähdet.
Kaks kulki kiertotähteä
Loitolla toisistaan.
Ei tienneet toisistansa;
Ne kiersi, kiersi vaan.
Miljoonat penikulmat
Niili' oli välillään,
Kun avaruutta kiertäin
Ne kulki väyliään.
Mut kerran -- hämyharsoon
Taas maa kun pukeutui --
Tahdosta taivaan Herran
Ne yhteen ohjautui.
Ja silloin kirkkahammin
Ne loisti molemmat,
Valaisten valoisiksi
Maat öiset, varjoisat.
Ja silloin, silloin syttyi
Myös heissä rakkaus --:
Ikuisen lemmen auvo,
Autuuden kaipaus. --
Nyt kulkevat ne taasen
Loitolla toisistaan,
Miljoonat penikulmat
Eroittaa ratojaan.
Mut rakkaus ei sammu
Se kestää eronkin,
Se kolkon avaruuden
Kirkastaa unelmin.
Yl' laajan sinilaen
Nuo kaksi toisiaan
Tähystää ikävöiden
Kuin armas armastaan.
Kentiesi kerran vielä
Ne osuu yhtehen --
Kentiesi Herra heille
Suo täyden autuuden.
Kevät.
Jo kevät armas jälleen
Saa Suomehen,
Jo tunnen hengittäissä
Ilmassa sen.
Ma näen: kaikkialla
On elo uus',
On talven lumikentill'
Uus' ihanuus.
Helmillä herttaisilla
Ne loistavat,
Ei helmet valtain kruunuiss'
Oo kirkkaammat.
Ja puut ja pensaat alkaa
Jo punoittaa;
Kun viikko muuan vierii,
Ne lehteen saa.
Ja silloin laulu kaikuu
Taas lintujen,
Ja poissa kaive, murhe
On ihmisten.
Ja vedenpintaan tuuli
Luo väreitä,
Ja ihmisrintaan luonto
Luo lempeä.
Näin kevät kaikkialla
Luo elämää,
Sen voimastahan kaikki
Taas heräjää.
Vaan yht' ei kevät armas
Voi kuitenkaan:
Ei mulle konsaan tuoda
Mun kultastan'.
VII.
USKONTO;
Luo puhdas sydän mulle!
Luo puhdas sydän mulle, oi Jesu armoinen,
Mun syömmen' on niin synkeä ja musta,
Ja anna henki uusi ja vahva minullen,
Ett' elon selviän ma harhailusta!
Tääll' on niin paljon, paljon, mi mua viehättää,
Mi lumoo multa sydämmen ja mielen --,
Ja kuni pieni lehti, jot' tuuli lennättää,
Ma luisun, luisun väärällenkin tiellen.
Mut ytimeksi mulle jos kerran Sinä käyt,
Niin elon vaarat, taistelut ma voitan,
Ja vaiheissani aina jos Sinä mulle näyt,
Niin riemuiten ma voiton virttä soitan.
Haudan partaalla.
Jo saavuit mailman myrskyistä
Sa tyyneen valkamaan,
Ja tuskasta ja vaivasta
Ijäiseen onnelaan. --
Poiss' elon tuska, taistelu
Ja kipu, tauti on, --
On sielullasi lepo nyt
Ja rauha verraton.
On rauha, jot' ei häiritä
Elämän myrskyt voi,
Sen rauhan Herra Jesus nyt
Sun sielullesi soi; --
Hän vei sun onneen ijäiseen
Ja antoi elämän, --
Nyt nautit iloja sa vaan
Ikuisen kevähän.
Syys on nyt täällä, kuihtumus
Ja hyinen halla vaan.
Sa jätit ne ja vaihdoit pois
Elohon ihanaan. --
Oi, pois siis murhe musta nyt
Ja tuska toivoton! --
Ja kiittäkäämme Herraa vaan!
Hän isä hyvä on.
Hän ihmissielun korjaa pois --
Mi henk' on Jumalan --
Ja laskee ruumiin lepohon
Maa äidin helmahan.
Kuin siemenen hän laskee sen
Maan poveen itämään,
Ja siemen kasvaa, uudistuu
Näin uuteen elämään.
Niin saavuit mailman myrskyistä
Sa tyyneen valkamaan,
Ja tuskasta ja vaivasta
Ijäiseen onnelaan.
Sait rauhan, jot' ei häiritä
Elämän myrskyt voi;
Sen rauhan Herra Jesus nyt
Sun sielullesi soi.
Pitkänä perjantaina.
Päivä paistoi kirkkahasti,
Veden kalvo välkkyili,
Nuorta heinää ihanasti
Tuulettaret tuuditti.
Kaunokoivut hiljallensa
Kuiskailivat keskenään,
Lehdon linnut kiitoksensa
Visersivät virsissään.
Yli vetten, maiden loisti
Onni, rauha hiljainen;
Yli vetten, maiden toisti
Luonto: kiitos Luojallen!
Mutta sydämmeni yksin
Vaiken', oli ääneti;
Luojoansa ylistyksin
Lähennyt ei sieluni.
Kylmänä mun rinnassani
Sykkieli sydän vaan,
Penseästä povestani
Poistunut ei routakaan.
Mutta silloin taivahalta
Valo koitti sinnekin,
Valo lämmin Golgatalta,
Valo kirkkain, ihanin.
Ristin valo Golgatalta
Sydämmen kun valaisi,
Hiljaa siellä kirren alta
Kevähän se herätti. --
Ylhäinen vieras.
Ylhäinen vieras talohon on tullut,
Hän vaimon vanhan luokse tullut on.
Niin kumman oudoks' käypi vaimon mieli,
Kaikk' elpyy menneet muistot elohon.
Ja suurin kuvin ohi sielun silmäin
Nyt rientää vuodet pitkän elämän.
On paljon, joka paremp' oisi toisin,
On monta työtä synnin synkeän.
Kun katsoo vieras korkea ja vakaa,
Niin yhä kirkkaammiksi kuvat käy
Ja silmä tarrautuu niihin kiinni --
Mut ilon aihetta ei niissä näy.
Ja silloin tuska saa ja mieli murtuu
Ja outo tulevaisuus kauhistaa.
Jo ov' on auki, josta täytyy mennä
Niin _yksin_ tietä tuntemattomaa.
Niin ypö yksin -- eikä tiedä minne!
Edessä musta kuilu ammottaa,
Mink' yl' ei silmä kanna, aatos lennä.
Ken syvyyden tuon voipi silloittaa?
Ken tietää, mitä kätkee toinen ranta?
Siell' ihmishengen onko määrämaa?
Ja sortunutko siellä rauhan löytää
Ja anteeksiannon sovitusta saa?
Ei tiedä, tiedä! -- Sit' ei kenkään tiedä
Se elämän on suuri arvoitus! --
Mut lähemmä käy silloin vakaa vieras
Ja silmistänsä loistaa rakkaus.
Ja vaimo katsoo, katsoo -- silloin hälle
Kaikk' elon ongelmat ne selviää.
Syvyyden yli siintosilta johtaa
Ja kotiranta siellä häämöittää.
Ja elon ristiaallot tyyntyy hiljaa,
Ja tyyntyy tykintä myös sydämmen.
Ei yksin oo hän, ystävä hänt' ohjaa
Ja taluttavi yli syvyyden.
Ja turvallisna käy hän rauhan maahan,
Miss' ihmishengen ompi valkama.
Ylhäinen vieras ompi Kristus Jesus --
On Kristus Jesus eikä kuolema.
VIII.
MIETISKELY.
Etsiessä.
Kaikk', kaikki antaisin, jos jälleen saisin
Laps'aikan' uskon varman, vakavan,
Tuon uskon yksinkertaisen ja selvän,
Tuon uskon lempeän ja rauhaisan.
Sill' oli voima vaikka vuoret siirtää
Ja voima oli taivaat aukomaan.
Oi "Isä meidän" saattoi lapsen mielen
Luo iki-isän valon valkamaan.
Kaikk', kaikki antaisin, jos jälleen saisin
Laps'aikan' uskon varman, vakavan;
Mut mailman rannalla mä, tyttö raukka,
Jo aikaa sitten sain sen hukkahan.
Nyt on niin ilotonta elämäni,
Nyt on niin hämärää mun sielussain;
Kaikk', kaikk' on mennyt: usko, toivo, rauha.
Nyt eloni on etsimistä vain.
Mik' ompi Jumala? -- niin kysyn koito,
Hän onko henki, järki, kaikkeus?
Henk' onko ääretön ja täydellinen,
Korkeinko hyvä, totuus, valkeus? --
Niin on hän -- sit' ei kenkään voine kieltää;
Mut mistä hänet löydän, käsitän?
Maailmat kaikk' on hänen tekoansa
Ja teoistaanhan tuntee tekijän.
Hänestä kertoo meret, manterehet,
Hänestä avaruuskin ääretön,
Hänestä kertoo myrsky kiiriessään
Ja illan tyyni, tuike tähtivyön.
Hän kaikkialla on ja kaikkialle
Leimansa painaa, suuruuttansa suo!
Mik' ompi ihmislapsi, jotta voisi
Kohota hengen täydellisen luo?
Mik' ompi ihmislapsi? -- Tomu, tuhka
Ja maaksi maatuvainen on hän vaan.
Mik' ompi ihmissielu -- ihmishenki?
Se Jumalasta ompi alkuaan.
Se osa henkeä on ääretöntä,
Osanen mailman kaikkisuutta on,
Ja senvuoks' ikävöi ja vaiteloi se
Ja haluns' ompi ikivalohon.
Niin ikävöi sa, sieluni, ja etsi
Tuot' ääretöntä alkuhenkeä! --
Tuo hämäryys, mi hänet sulta peittää,
Se ehkä kerran poistuu, hälviää,
Ja sijaan sen saa kirkkaus, ja usko --
Varmempi lapsuutesi uskoa --
On tähden kirkkaan lailla Isän luokse
Sun kuolon kolkon kautta johtava.
Kulkija.
"Totuuden vuorelle monta tietä
Ja monta polkua johdattaa",
Ja monta sinne on pyrkijätä,
Ja monta sinne on kulkijaa.
Ma raukka etsijä yössä kuljen --
En löydä polkua yhtäkään,
Yön sumu saartavi mun -- ei tuiki
Minulle tähtönen pieninkään.
Sytyttäis tähtösen pienen Herra,
Mi saisi tielleni loistamaan,
Niin sankka sumu se hälveneisi --
Iloisna saisin ma astumaan.
Rantakallioilla.
Ma istun kalliolla
Ja merta katselen,
Soi kaukaa kumaellen
Ään' kirkonkellojen.
Se kutsuu ihmislapset
Jumalan huoneesen.
Ma yksin täällä viivyn
Ja istun miettien.
On tääkin Herran huone,
Niin laaja, avara --
Soi täälläin kiitosvirsi,
Niin raitis, ihana.
On, niinkuin taivaan Herraa
Rukoilis kalliot
Ja lumi loistavainen,
Mi peittää louhikot.
J taivas, sinervänä
Mik' ylläin kaartelee,
Ja meren laaja pinta,
Mi loistaa läikkyilee.
Ja sydän rinnassani
Se heltyy, ihanoi;
Ja sielun syvyydessä
Rukous hiljaa soi.
Ei tähtösiä tarvis.
Oi, iltaruskon maille
Mun mielein halajaa, --
Oi, sieltä murheellista
Mä voisin lohduttaa.
Jos tähti siellä oisin
Ma kirkas, loistoinen,
Maan lapset viittoaisin
Luo Isän ikuisen.
Jos ken se viittotieltä
Pois yöhön eksyisi,
Tien oikeanpa hälle
Osoittais hohteeni.
Ei saisi hukkaan mennä
Inehmo yksikään, --
Vaan ylhäisin ja kurjin
Sais onneen -- elämään.
Mut tähtösiä taivas
On aivan täynnänsä,
Ja miljoonittain sentään
Maan lapset häviää.
Ei tähtösiä tarvis --
Mut rakkautta on,
Mi johtais eksyväiset
Totuuden tuntohon!
Suo Herra rakkautta,
Suo väsymättömää,
Tulista, pyhää, suurta
Tukeemaan eksyvää!
IX.
ELÄMÄ.
Äiti kätkyen ääressä.
Päivä paistoi ja kukat tuoksui,
Kun sa synnyit, mun pienoisen';
Linnut lauleli suloin silloin
Ylistyksensä Luojallen.
Taivas siinsi ja järvet hohti,
Kaunokoivut ne kuiskaili,
Kun sa silmäsi ensi kerran
Auoit, syömmeni lemmikki.
Mitä näkivät silmäs silloin? --
Ihanuudesta taivaan, maan
Painui mielehes kuva Suomen,
Painui rakkaus Jumalaan. --
Kauniiks saaos sa pienokainen,
Taimi taivahan tarhassa!
Kasva kauniiksi hyvehissä
Maasi, kotisi sulona!
Näitä aatellen olen tässä
Kehtos ääressä istunut,
Sua katsellen, koska hiljaa
Uni silmäs on sulkenut.
Kun sa tyynenä nukut tuossa,
Siitä syömmeni riemuitsee;
Nuku kaunoinen rauhallisna --
Äitis valvoo ja rukoilee.
Valvova äiti.
Sulo-unta vuotehella
Nukkuu lapsi herttainen.
Äiti viel' on valvehella,
Uutterasti neuloen.
Sädehtien silkki säihkyy,
Josta neuloo hamosen;
Mieless' äidin muistot väikkyy,
Muistot aikain menneitten.
Oi, hän muistaa, kuinka kerran
Morsianna seisoi hän,
Seisoi huonehessa Herran
Kera armaan ystävän.
Päivä paistoi kirkkahasti
Yli vetten, mannerten;
Virret sointui ihanasti,
Nousten sinitaivaallen.
Värähteli huntu hieno,
Myrttiseppel' tuoksuili;
Sydämmessä onni vieno,
Autuus, lempi asusti. --
Kuihtunut on seppel' aikaa
Ystävä hän poissa on --
Välttämähän Tuonen taikaa
Inehmo on voimaton. --
Sädehtien silkki säihkyy, --
Lapsi nukkuu rauhaisaan,
Mieless' äidin mietteet väikkyy,
Väikkyy aikaan tulevaan.
"Mitä aika sulle luopi,
Orpolapsen' ihana?
Ilon vaiko huolen tuopi,
Tietää yksin Jumala."
"Nyt sa nukut, lapsi armas,
Unta tyyntä, ihanaa --
Suokoon Herra, ett'ei karmas
Mailma sulle olla saa!"
Äiti.
Hän valvoo pirtissä yksinänsä
Ja lasta tuutivi käsillään,
Ja kaive, murhe on sydämmessä
Ja lapsi kuoleva sylissään. --
Voi, äiti raukka, jo päivä koittaa,
Ja yö on mennyt sun valvoissas,
Sun vaaliessas ja hoitaessas
On enkel' suudellut pienoistas.
Nyt nukkuu tyynenä, ihanaisna
Ja kivutoinna hän helmassas;
Nyt silmät ummessa, hymyhuulin
Hän lepää vasten sun poveas. --
Vaan kirkastettuna taivon mailla
On henki lapsesi viaton,
Hän virren kaunihin veisaa siellä
Ja valkosiipinen enkel' on.
Niin ellös sure, sa äiti armas,
Vaikk' kylmä ruumis sylissäs on,
Vaikk' kukkas kuihtui ja toivos murtui!
Oi ellös sure: hän enkel' on.
Tarina.
On taru vanha, mainio,
Suruinen, herttainen;
Ens' ihminen sen tunsi jo
Sen tuntee viimeinen.
Se taru entis-aikojen
Ja aikain tulevain,
Se taru ihmissydänten
Ens' rakkaus on vain.
Kun syömmehen se kelle saa,
Se suloansa suo,
Se elvyttää, se riemastaa,
Se kukkasia luo.
Maan mullasta se nostattaa
Miel'-alan ihmisen,
Ik'-onni on sen määrämaa,
Se johtaa onnehen.
Mut mailman myrskyt useinkin
Sit' tiellä vainoaa
Ja henkii hyytä kukkihin,
Sydämmen surkastaa.
Ja sitt' ei muuta jäljellä
Kuin muisto, muisto vaan,
Ja onnen puute, ikävä.
Ja halu Tuonelaan.
On rakkaus se tarina
Ajoista aikoihin;
Tuo surun se tai onnea,
Tuo ehkä kumpaakin.
Kosken partaalla.
Hän kosken partahall' istui,
Sen kuohuja katsellen,
Ja seikat muinaiset muistui
Nyt mielehen neitosen.
Hän lapsuus-aikansa riemun
Taas muisti nyt armaimman,
Ja ensi lempensä liemun,
Tuon hehkuvan, intoisan.
Hän muisti, kuink' ihamiellä
Suv-'illoin hän leijaili
Ja poimi kukkia siellä
Ja Ahtia aatteli.
Ja tyyn' ol' ilta ja hiljaa
Vaan rastas se visersi,
Ja vienoon heiluva vilja
Ja kukat ne tuoksuili.
Ja raitis laulunsa illoin
Halk' kuohuvan kosken soi,
Ja tuuli tuoksuva silloin
Se vastimen armaan toi.
Tuon laulun nytkin hän muisti,
Se soi hänen korvissaan,
Ja tietämättänsä luisti
Sen sanat jo sointumaan.
Hän lauloi, sävelet riemuin
Halk' kuohuvan kosken soi,
Ja ensi lempi se liemuin
Taas tenhonsa mieleen loi.
Hän vaiken'. -- Toinen nyt hällen
Ei vastannut lauleloon, --
Ja poski hohtava jällen
On vaalea, rusoton.
Vellamon neito.
Kuuhut loistaa taivahalta,
Kuvastuupi aaltohon;
Ihanaisna aallon alta
Nousee neito Vellamon.
Oi, hän jätti isän linnan,
Ahdin kultakartanon,
Viehkeätä tuskaa rinnan
Viihdyttääkseen lepohon.
Ja hän katsoo ihamiellä,
Kuinka kuuhut kumottaa,
Pilvet valjut, tummat siellä
Toinen toistaan tavoittaa.
Rannan metsä huokaa hiljaa,
Kyntörastas visertää,
Vienoon heiluu pellon vilja,
Veden kalvo välkkyää.
Lainehilla läikkyvillä
Keinuu neito Vellamon,
Mutta mieli noussut sillä
Kohti sinitaivast' on.
Rauhallisna sydän sykkii,
Sulaa suru ilohon,
Toivon tuntehia tykkii
Sydän vieno Vellamon.
Puodissa.
Katseen minuun loi hän,
Oven aukaisi;
Katse tuo se sydämmeeni
Painui ijäksi.
Elon kovuutta se kertoi,
Kertoi puutteesta --
Syömmen' heltyi -- lahjan hälle
Tahdoin tarjota.
Mut en kehdannut sit' tehdä,
Toisten nähden en;
Mietin: lähteissäni sitten
Salaa annan sen;
"Pois sä ukko" silloin hälle
Poika ärjähtää --
Ja hän kääntyi, kääntyi vaiti,
Hämyyn häviää.
Ostin ostokseni -- riensin
Jälkeen vanhuksen,
Etsin häntä illan suussa,
Etsin kaihoten. --
Tavannut en; -- surumuiston
Sain ma ijäksi;
Luotani, sen tunsin selvään,
Väistyi enkeli.
Kadulla.
Käy katua vaivoin poika
Niin kalvas ja kuihtunut.
Iloton on silmien katse --
Mist' oisi hän iloinnut?
Hän raukka on raajarikko,
Jalat rampana molemmat,
Ja vartalo, posket valjut
Ne näljästä kertovat,
Niin arkana auvoisilta
Hän almua anovi --
Ja vaatia vaikka voisi,
Hän pyytävi nöyrästi.
Oi, että se pyyntö kuuluis
Ja tunkisi sydämmiin
Ja lempeä herättäisi
Se veljihin kärsiviin!
Mut penseä, kylm' on mailma,
Niin kylmä ja itsekäs;
Oi lapsonen -- ei se huoli,
Vaikk' kuolisit nälkähäs.
Laps' raukkani, ken sa lienet,
Kova kohtalos liian on:
Elo pitkä on kenties sulla
ja -- synkeä, iloton.
Riemun ja surun malja.
On riemun malja ja surun malja,
Ja laulaja niistä juo. --
Autuutta Olympon
Ja tuskaa Tartaron
Ne hälle suo.
Ja riemun malja on pien' ja kirkas,
Se loistavi helmeillen.
Ja ilon ihanan
Ja suuren, runsahan
Suo vaahto sen.
Ja siitä kumpuvi laulut hellät
Ja hilpeät, riemuisat;
Ylistää sointua,
Elämän suloa
Ne tahtovat. --
Mut surun malja on suur' ja syvä,
Se täpösen täysi on.
Kaikk' elon murehet
Ja tuskat tuliset
Ne siinä on.
Ja siitä laulajan juoda täytyy
Niin syvältä siematen;
Kuin elon nestettä,
Niin juopi myrkkyä
Hän -- riutuen.
Ja täytyy lauloa surut suuret
Ja ankarat taistelut,
Siks' kunnes viimeinen
Sykintä sydämmen
On tauonnut.
Vanha ukko.
Kuusen-oksia vihriöitä
Ukko heitteli kadullen,
Taisi kylvää hän sinne myöskin
Surun kirkkahan kyynelen --
Koska harmajan hapsipäänsä
Yhä kaihoen kumarsi,
Koska vapisi käsi hällä
Kun hän oksia heitteli.
Liekö heitellyt niitä sinne
Oman lapsensa varallen,
Liekö mullannut niiden kanssa
Ilon armahan, ainoisen?
Vaiko mietti hän elämänsä
Monivaiheista tarinaa?
Ehkä aatteli: mulle kohta
Toinen oksia heittää saa.
Kuusen-oksia vihriöitä
Ukko heitteli kadullen,
Taisi kylvää hän sinne myöskin
Surun kirkkahan kyynelen.
YHTEISKUNTA.
Pois kirous maastamme!
Yks' voima on, jota inhoan
Niin syvään, kun ihminen voipi;
Se voima myrskyissä maailman
Vain turmioks' salamoipi;
Se voima on tuttuna kautta maan
Ja huolta ja tuskaa se tuottaa vaan.
Se kylvää kyynelten kylvöjä
Ja tuhanten onnen se murtaa,
Se riistää lapsetkin äidiltä
Ja vaivojen vakoja uurtaa;
Ja vaoista viljana nousemaan
Saa syntiä, rikosta, tuskaa vaan!
Kas nuorukaista niin ylevää
Ja elämän toiveita täynnä,
Jok' isänmaata vois hyödyttää --.
Voi, kuinka on hänenkin käynnä!
Miss' on nuo toivehet kaikki nyt?
Ken on ne sortanut, särkenyt?
Kas miestä ijässä miehuuden,
Hän myöskin sen voiman on orja,
Ja omaa liettänsä ryöstäen
Sen uhriksi kaikki korjaa; --
Mut vaimo ja lapset ne surra saa
Ja kärsiä puutetta katkeraa.
Ja katso suojia vankilan,
Niin kolkon kolkkoja, vielä! --
Oi kaikki surkeus maailman
On yhtehen koottuna siellä:
Kaikk' irstaus, valhe ja viekkaus
Ja myöhäinen kalvava katumus.
Mut mikä syynä on kurjuuden
Ja kaiken sen turmion juuri?
Oi, voima se on tuo hirmuinen,
Tuo kunnian ryöstäjä suuri;
Sit' ihminen viinaksi nimittää,
Mi himoja syömmehen synnyttää.
Siis kellä rinnassa sydän lyö,
Mi riemuta voi sekä huolla,
On tässä suuri, on pyhä työ,
Min puolesta elää ja kuolla:
Pois juoma se inhottu helvetin,
Pois kirous maastamme hirmuisin!
Jyväskylän Työväen-Yhdistykselle.