Note: Project Gutenberg has another volume of this work.
Volume II: see https://www.gutenberg.org/ebooks/62595
KOIVIKOSSA I
Kirj.
IRENE MENDELIN [nimimerkillä Irene]
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1893.
SISÄLLYS:
Koivikossani.
I. Isänmaa.
Maalleni.
Tuleepa myrskyt --.
Rakkaus koisia kokoo.
Hämeen laulu.
Kansansa halveksijoille.
Nuorisolle.
Hädän aikana.
Helmikuun 5 päivänä.
Myrskyssä.
Takaa Suomenlahden.
II. Muisto ja maine.
D.E.D. Europaeus.
Josef Julius Wecksell.
Johannes Takanen.
August Uotila.
Uno Cygnaeus.
W. S. Schildt.
III. Koti ja ystävyys.
B. F. Godenhjelm'ille 1.
Ida Godenhjelrallle.
B. F. Godenhjelm'ille 2.
Kun sataa.
Äidilleni.
Nuku rauhassa.
Eräänä syntymäpäivänä.
Nuorelle taiteilijalle.
Anna Enkvist.
J. E. Sandelin.
Rauha.
Jatkon huviretkellä.
Ystävälle.
IV. Luonto.
Metsäkävelyllä..
Aamusella.
Metsässä.
Varpunen.
Joulukuusen luona.
Vuoden lopulla.
V. Sydän.
Syksyllä.
Vuolteessa.
Sairaana.
Yksin.
Hiiloksella.
Kallioilla.
Sarastaessa.
Laineet.
Kesä-yöllä.
Yksin maailmalla.
Illan tullen.
Järven rannalla.
Nukkuos rauhassa.
Talven lapsi.
Kerran.
Järvellä.
Nähnyt olen.
VI. Lempi.
Kuin kuusen, koivun on kohtalomme.
Ystävää vartoessa.
Kesä-aamuna.
Kuin lammen laine.
Liki oon sua.
Myrsky-yöllä.
Taivas ja meri.
Ei muista.
Agaavi.
Kiertotähdet.
Kevät.
VII. Uskonto.
Luo puhdas sydän mulle.
Haudan partaalla.
Pitkänä perjantaina.
Ylhäinen vieras.
VIII. Mietiskely.
Etsiessä.
Kulkija.
Rantakallioilla.
Ei tähtösiä tarvis.
IX. Elämä.
Kun peittää multa jo armaan.
Äiti kätkyen ääressä.
Valvova äiti.
Äiti.
Tarina.
Kosken partaalla.
Vellamon neito.
Puodissa.
Kadulla.
Riemun ja surun malja.
Vanha ukko.
X. Yhteiskunta.
Pois kirous maastamme.
Jyväskylän työväen-yhdistykselle.
Tyttökoululaitoksen 50:tenä muistopäivänä.
Koivikossani.
Oi kuin tääll' on hyvä olla
Alla lehtikatoksen,
Sydän tyyntyy tyveneksi
Humutessa koivujen.
On niin armas ollakseni,
Kun tää puisto huminoi;
Se niin monet, monet muistot
Mulle tarinoida voi.
Nämä koivut, tämä puisto,
Isä, istuttamas on;
Täällä toimit, täältä muutit
Tuonen tyyneen talohon.
Tuota sitten kuuleskelen,
Konsa elon myrskyt käy;
Suljen silmän', ett'ei mulle
Tyly, kylmä mailma näy.
Täällä ensin ihaelin
Suloutta Suomenmaan,
Syttyi lempi maani kieleen
Ja sen kansaan vakavaan.
Kuva kallis kodistani
Syvään piirtyi sieluuni;
Lapsuuskoti koivikkoineen
Pyhä mulle ijäti!
Korkeaks on puisto tullut,
Mont' on siinä vartijaa,
Mutta niiden lomistakin'
Suru synkkä suikahtaa.
Siksi usein kaihomieliä
Koivut kauniit vaikeroi,
Siksi vienoon viihdytellen
Niiden lauha humu soi.
I.
ISÄNMAA.
Maalleni.
Vain unta uneksuinko
Ma sulle, synnyinmaa,
Kun luulin: päivä kirkas
Jo sulle sarastaa?
Kun luulin: huoltes huntu
Jo ijäks siirtyi pois,
Siunattu rauhan aika
Sinulle suotu ois?
Sa pyhään lakiin luotat
Ja valaan ruhtinaan
Ja uskot: niissä suoja
On kansan sekä maan.
Jos ihmisvala pettää,
On laki arvoton,
Ja silloin, maani armas,
Sin' olet turvaton!
Mut käy vaan, kansa kallis,
Es'isäis jälkiä,
Ja muista: totuus aina
Maan ompi perivä!
Sä kulje suoraa tietäs --
Ei hukkahan se vie --,
Useinkin vaivan kautta
Käy onneen oikotie.
Jos kaikki, kaikki pettää,
Ei petä Taivainen;
Hän kaikkivoipa ohjaa
Kohtalot kansojen,
Kuin vesiojat johtaa
Hän syömmet ruhtinain
Ja murtaa pahain juonet --
Saa voiton totuus vain.
En unta uneksinut
Ma sulle, synnyinmaa,
Kun luulin: päivä kirkas
Jo sulle sarastaa;
Se nouseva on kerran
Lomitse pilvien
Ja siunauksen tuova
On runsaan Suomellen.
Tuleepa myrskyt --
Tuleepa myrskyt tahi rajuilmat,
Tuleepa nälkä, rutto, kuolema,
Tää kansa se ei murru, tyyten sorru,
Niin kauan kuin suur' elää Jumala.
Sill' ei oo kansaa, mi niin paljon kärsi
Vammoista nälän, ruton, sotien,
Mi, varjona vaikk' kuolon yössä hoippui,
Pyhyyttä kunnioitti lakien.
Sill' ei oo kansaa, jonka historia
Niin kirkas ois, kuin Suomen kansan on;
Jos verta viljalta sen lehdill' onkin,
Se petoksest' on puhdas, tahraton!
Ja senpä vuoksi sill' on elinvoimaa
Ja senpä vuoks' se sortua ei voi --
Ja senpä vuoks' sit' taivaan käsi suojaa
Ja sille paistaa toivon kirkas koi. --
Ja menneisyyden mainehikkaat haudat
Ne toivon koille kirkkautta suo,
Ett' ajan sen ne lemmen, alttiiks-annon
Myös kansan nykyisenkin syömmen luo.
Ja sillähän juur' elinvoimaa onkin,
Ken alttiiks' antaa voi ja rakastaa,
Kell' onni maansa on niin pyhä, kallis,
Sen että eestä _kaikki_ väistää saa.
Ja siks' saa tulla myrskyt, rajuilmat,
Saa tulla nälkä, rutto, kuolema;
Tää kansa se ei murru, tyyten sorru,
Niin kauan kuin suur' elää Jumala.
Rakkaus korsia kokoo.
Kaunis, kallis on synnyinmaani,
Suomi-äitini armahin,
En sen vertaa ma tiedä toista,
Mi mun mieltäni lumois niin.
Katso -- näätkö sen vaarat, vuoret,
Näätkö välkkyvät vedet nuo?
Ne -- ne tenhoa mielen voipi,
Lemmen suuren ne rintaan luo.
Käyös metsien pimentoihin
Kuusten kuiskeita kuulemaan,
Käyös leppeihin lehdikkoihin,
Käyös laaksohon kukkaisaan,
Taikka soutaos illan tullen
Vienoj' aaltoja vilppaita,
Niin ne kertovat kaikki sullen,
Suomen niemyen suloa.
Ellei rinnassas sydän silloin
Syki lempeä hehkuvaa, --
Ilomielin mi kaikki uhraa,
Jos niin vaativi isänmaa, --
Miksi riemuat, kaihot sitten,
Mitä varten sa vaivaa näät?
Kolkko, tyhjä on elämäsi,
Työsi, rientosi itsekkäät.
Synnyinmaasi ei niistä hyödy
Eikä kansasi köyhä myös;
Haihtuu tyhjänä tähkäpäänä
Hedelmittä sun vaivas, työs.
Mutta rakkaus korren pienen
Yhteistyöhömme tuoda vois,
Eikä jouten se kors' ois tuotu,
Synnyinmaa sit' ei hyljäis pois.
Hämeen laulu.
Soi Hämeen laulu raikas, soi --
Kajahda pilvihin!
Ja kansasta sä tarinoi,
Mi voimin pontevin
On työskennellyt, taistellut
Ja karun luonnon voittanut.
Niin jalonjylhä luonto on
Saloilla Hämeen maan
Ja kansakin tää pelvoton
On tyyni, vakaa vaan,
Vaikk' elon aallot elämöi,
Vaikk' kuinkin myrskyt mylleröi.
Mut suvilehdon lempeys
Myös kansaan hengen luo,
Ja vetten, metsäin viehkeys
Mietettä monta tuo; --
Siks' on tää kansa sitkeä
Niin ihmeen hellä, miettivä.
Miss' ennen suot ja rämehet
Vain hyytä huokuivat
Ja tuotti tuskat tuhannet
Ja nälkäkuolemat, --
Nyt viljapellot aaltoaa,
Ne edistystä kannattaa.
Ja missä synkkyys vallitsi
Ja hengen musta yö,
Nyt opin ahjot leimuvi,
Ne loi tään kansan työ.
Niiss' soihtu valistuksen on,
Ne viittaa valon voittohon.
Kun sota syttyi, salamoi
Ja surmaa suitsutti
Ja maahan vihamiehen toi,
Mi ryösti, murhasi,
Ei sortunut se silloinkaan --
Se taisteli ja toivoi vaan.
Se mont' on kovaa kokenut,
Tää kansa Hämeenmaan,
Mut sille voimaa valanut
On usko Jumalaan; --
Siin' on sen kilpi ankara,
Sen kalpa kirkas, voittoisa.
Se usko läpi usman, yön
Sai kansan voittohon,
Se leimasi sen toimen, työn,
Se siunannut sen on.
Sit' ellös hylkää konsanaan,
Sä kansa kallis Hämeenmaan.
Soi Hämeen laulu raikas, soi!
Kajahda pilvihin!
Ja kansasta sä tarinoi,
Mi voimin pontevin
Käy innoin elon taistohon
Ja uskoo valon voittohon.
Kansansa halveksijoille.
Voi teitä, kehnot, raukat,
Te maamme onnettuus,
Kurjissa sieluissanne
On valhe, kavaluus.
Pyhimmät aatteet, tunteet,
Mi syömmet innostaa,
Ne teiss' on ulkokuorta
Ja tyhjää pakinaa.
Maa, minkä leipää syötte,
On teille vieras se,
Sen kansaa halveksitte,
Sen kielen hylkäätte. --
Maan päältä jospa voisin
Teit' tyystin poistaa pois,
En soisi, hautananne
Ett' isänmaani ois!
Oi jospa tuli taivaan
Äkisti laukeais
Ja syömmet kurjat, kylmät
Kerrassaan kadottais! --
Ei -- tulta tuhoovaista
En teille toki sois,
Vaan tulta, joka kuonast'
Eroittaa kullan vois.
Oi jospa taivaan Herra
Sit' tulta sinkoais,
Jokaisen kurjan syömmen
Tulella puhdistais!
Poistuisi kansastamme
Häpeä, kehnous,
Sais sijaan suuret aatteet
Ja suuri rakkaus.
Silloinpa, Suomi armas,
Sun koittaa onnesi,
Kun mahtavasti kerran
Sun kieles sointuvi,
Kun takoo koko kansa
Sovinnon Sampoa
Ja edistyy ja kasvaa
Jaloissa riennoissa.
Nuorisolle.
Kun muinoin Gööttien joukot
Sai kauhuhun Kreikanmaan,
Ol' silloin Athenalaiset
Ne sortua velttouttaan.
Ja pelko, kauhu se valtas
Sen valtion kuuluisan,
Mi taiteen, tietehen temppel'
Ol' silloisen maailman.
Jo uhkas turmio varma
-- Pelastust' ei mistään näy --
Mut silloin poikaset hennot
Ne Gööttiä vastaan käy.
Mies uljas parvea johtaa,
Niin nuorta ja hehkuvaa,
Ja poikain leimuva into
Se miehetkin innostaa.
Ja poikain joukkohon yhtyy
Nyt miehet ja vanhukset,
Ja sadoissa sydämmissä
Pyhät polttavi tuntehet.
Ja ennenkuin yöhyt ehtii
Atheenass' on riemastus:
On voitto saatuna suuri --
Sen saanut on innostus.
Vähät voimat ne suuria aikaan saa,
Kun on intoa, innostusta!
Kun on tahtoa työhön ja toimintaan,
Kun on toivoa, uskallusta!
Kun on uskoa oikean voittohon,
Ajatukset kun nuorilla suuret on!
Sen vuoks' ei nuoriso laimeta saa
-- Ei laimeta, veltostua! --
Sen rientää täytyvi eellehen vaan
-- Ei mieleltä vanhentua! --
Sen tunnussana on valistus
Ja veljeys, hengen vapaus.
Tää tunnussana se myöskin on sun,
Sa nuoriso armaan Suomen;
Jos innoin käyt elon taisteluhun,
Niin työllesi koittaa huomen;
Jos lippus puhdasna säilyy vaan,
Saa monet mielet se hehkumaan.
Vähät voimat ne suuria aikaan saa.
Kun on intoa, innostusta!
Kun on tahtoa työhön ja toimintaan,
Kun on toivoa, uskallusta!
Kun on uskoa oikean voittohon,
Ajatukset kun nuorilla suuret on!
Hädän aikana.
Vait kanteloni! -- ellet muuta voi
Kuin minun huoliani vaikeroida!
Vait kanteloni! -- ellös enää soi,
Jos kieles ei voi toisin äänin soida.
On Suomenmaassa suru synkkä nyt,
Kun salomailla kansa nälkään nääntyy,
Kun hallan henk' on viljan ryöstänyt,
Kun vuoden toivo yhä tyhjäks kääntyy.
Se sitkeästi työtä tehnyt on,
Tuo ryysyinen ja synkkä, valju väki,
Se kaatoi ikihongat takalon
Ja soita raivatessa nälkää näki.
Se keväällä, kun teki toukojaan,
Kesältä toivoi sadetta ja poutaa,
Se että syksyn tullen pelloiltaan
Sais aittoihinsa viljakullan noutaa.
Mut kevätkylmät pani siemenen,
Ja kesäkylmät täydensivät kadon,
Ja syksykylmät veivät viimeisen
Jälelle jääneen niukan viljasadon.
Ja taas on nälkä vierahana sen,
Mut kahta kauheempana entistänsä;
Se tulee kera kuolon kauhujen
Ja viepi viljoin kansaa päiviltänsä.
Ei arvaa syrjäinen, kuink' koitetaan,
Kuin paljon kärsitähän takamailla,
Kuink' elonvoimat työhön uhrataan,
Vaikk' ollaan työstä palkkiota vailla.
Työn siunaus ja palkka talteen jää
Suvuille vielä syntymättömille,
Kun suo, mi hyytää sekä kylmentää,
On sijaa suonut maille viljaville.
Mut maahan mullattuna silloin on
Tää sukupolvi, mi nyt kärsii, raataa,
Mi petäjästä leikkaa ravinnon
Ja uusin toivein kaskipuita kaataa.
Soi, kanteloni, salskein sävelin
Tuost' uljuudesta, joka kaikki kestää,
Mi turvaa työhön, omiin voimihin
Ja Herraan, joka sortumasta estää.
Helmikuun 5 päivänä.
Nuorten laulu korvissani soipi,
Pyhän laulun tenhosävel soi.
Mieli lämmin on ja veri polttaa,
Sydän lempii, hehkuu, jumaloi.
Synnyinmaani sorrettu ja kallis,
Sinäkö et saisi kukoistaa?
Sinäkö et saisi korkealle
Vapauden virttä kaiuttaa?
Hengen vapauttahan vain pyydät,
Käydä valistukseen, valohon,
Syntysanat syvät tutkiella --
Niillä poistaa usvan, pimennon,
Niillä nostaa kansan kirkkauteen,
Niinkuin taivaan päivyt tähkäpään
Nostaa noroilla ja salomailla
Alta talven lumen sekä jään.
"Maamme" laulu, soios korkealle,
Sytytä sa tulta rintahain!
Puhdista kuin leuto suvisade
Syömmet laulajain ja kuulijain,
Että hehkuisi ne isänmaalle,
Työnsä Suomenmaalle pyhittäis,
Että töistämme ja toimistamme
Itsekkäisyys tyyten poies jäis!
Että heleästi helkytellä
Runotar se kanneltansa vois,
Että surun soitostakin kerran
Riemun runsas, täysi sävel sois,
Riemun sävel, koska maamme armas
Jalon ihanasti kukoistais,
Koska valossa ja vapaudessa
Auvon onnea se ouruais!
Myrskyssä.
Käy myrsky. Korkealle aallot lyö,
Ne rannan hiekkaan uurroksia syö
Ja riehuin, ulvoin, vonkuin vimmoissansa
Ne heittää ilmaan vaahtovaippojansa,
Kun painaa niitä myrskyn raivotyö.
Ma seison kalliolla katsellen
Tät' taistelua luonnon voimien. --
Ma kuulen, kuinka myrskyn kannel soipi,
Nään, kuinka taivas tulta salamoipi,
Kuin kaikki hävittää ois määrä sen.
Väristen seison täällä vartoen,
Ett' taukois pauhu metsän, aaltojen,
Ett' tyyntyis veden ranta tyveneksi
Ja metsän jylhä humu sointuiseksi,
Ett' ois taas luonto raitis, rauhainen.
Ma sydämmem lohdutukseks näin
Tät' taistelua seuraan silmilläin. --
Mun kansaanikin uhkaa julma myrsky,
Läheltä kuuluu jo sen hurja hyrsky --
Mut tyyntyy, tyyntyykö se konsaan näin?
Jos mahtava nyt mulla kannel ois,
Se myrskyn voimalla nyt myöskin sois.
Se tuhansihin soisi rohkeutta
Ja voimaa, toivoa ja rakkautta --
Sois pelkuruuden, pienoismielen pois.
Ja silloin syttyis pyhä innostus
Ja syttyis into sekä uskallus.
Ja nuor' ja vanha elämänsä antais
Ja saita kalliit aartehensa kantais,
Niist' että koituis maalle pelastus.
Vaan mull' ei ole moista kannelta.
Ken soittoani kuulee vienoa?
Ei siitä innostua konsaan voida. --
Mut anna, Herra, pyhän soiton soida
Kädessä jalon -- soida, tenhoa!
Sa anna soida pyhän kantelon,
Se suurten tuntehien tulkki on.
Suo jalon soittaa mieliin innostusta
Ja toivon riemua ja uskallusta --
Niin myrsky tyyntyy sointuun, valohon.
Takaa Suomenlahden.
Kaukaa takaa suuren Suomenlahden
Eestiveljyt mulle viestin toi.
Iltahetken istuttaissa kahden
Heimokansasta hän tarinoi,
Kertoi Viron kansan kohtaloita
Raudanraskaita ja ankaroita.
Vuosisatain orjuus, sortovalta
Syöstä tahtoi unhon yöhön sen,
Syöstä tahtoi -- mutta sorron alta
Kumpus' sille kevät herttainen,
Kumpus' kevät, kumpus' kukkasetki
Silloin oli Viron aamuhetki.
Silloin kaikui laulu Viron kielin.
Runokannel heloäänin soi.
Silloin kylvö tehtiin intomielin,
Kuni rakkaus vain yksin voi.
Kylvölle jos taivas kasvun antaa,
Vuosisadoiksi se heelmän kantaa.
Viron taivaan taasen pilvet peittää,
Kevät kesätöinnä katosi.
Murhe musta suruharson heittää
Yli kantelon, mi helkkyvi.
Surua nyt Viron kannel soipi --
Runotar sen itkee, vaikeroipi.
Mut ei epätoivoon kansa vaivu,
Tottunut se myrskysäihin on;
Henkisesti kuolemaan ei taivu,
Halua sill' ompi elohon.
Elonvoimaa tuntee rinnassansa,
Hengen vapaus on maailmansa.
Pilvessä vaikk' onkin Viron taivas,
Myrskysäät ne Herran vallass' on.
Viron kansa, suuret surus, vaivas
Kerran vielä vaihtuu ilohon.
Kuningasten kuningas hän tietää,
Kuka elämän tai kuolon sietää.
Kell' on sydän lämpöinen ja herkkä,
Kypsi ei oo vielä kuolemaan;
Kansa -- nuori kuni kuusen kerkka --
Viel' et jouda öiseen unholaan.
Elontehtävä on sulle suotu
Ja sen täyttämään sä olet luotu.
Veljeskansa meren tuolla puolla,
Viel' on päiväs pilven peittämä,
Vielä uhkaa myrskyt täällä, tuolla;
Mutta kerran kaikk' on selkeenä.
Silloin kantelosi riemuin soipi,
Työsi kylvös tuleentua voipi.
II.
MUISTO JA MAINE.
D.E.D. Europaeus.
Mies muinen kulki, kulki erämaita,
Samoili salomaita laajoja.
Hän etsi aartehia arvokkaita,
Mut aikaa sitten unhotettuja.
Hän kulki, kulki kauas kotimaasta
Aloille entisille kansansa;
Nyt osa siitä siellä toimii, raastaa,
On alle mahtavamman sortua.
Ja muukalaisena hän kulki siellä,
Aarteita kadonneita etsien,
Vaivansa unhottaen ihamiellä,
Kun etsittäviään sai ilmoillen.
Ja tunne lämmin poltti povessansa,
Kun käsissään hän piti aarteitaan;
Oi, niissä ilojansa, surujansa
Soi mennyt aika vielä haudoistaan.
Ja mailla syrjäisillä heimokansa
Hänelle kertoi ihmetarinat;
Syvästi tenhos hänen sieluansa
Kullervo-laulut jylhän ihanat.
Niin, runoja hän etsi, lauleloita,
Taruja etsi aikain menneitten,
Ja löysi paljon, löysi ihanoita,
Kalleita perintöjä isien.
Ja synnyinmaahansa ne sitten tuoden
Jakeli löytöjänsä muille hän,
Ja täysin käsin niitä muille suoden,
Soi myöskin kunnian hän löytäjän.
Hän teki työtä hiljaa, uutterasti,
Vaivaansa nurkumatta milloinkaan;
Palkatta työskennellen loppuun asti,
Ei palkaks' saanut kiitossanaakaan.
Ja nyt hän poissa on, on Tuonen mailla --
Mies paljon työtä tehnyt poissa on --
Mut hautansa on kukkasia vailla,
On vallan unhotettu, hoidoton.
Näin usein käypi -- mailma unhoittaapi
Työmiehen uutteran ja hiljaisen,
Mut hänen työnsä tuotteet kukoistaapi,
Ne elää kautta kaikkein aikojen.
Kirjoitetta v. 1889.
Josef Julius Wecksell.
Kun kevätpäivän paiste pois jään ja lumen loi,
Niin kutoi kevät joutuin se kukkahamostaan
Ja laakson purot pienet ne riemuin ailakoi
Ja suhisten ja soiden ne kilvan tarinoi
Ja lintuparven kera, mi saapui laulamaan,
Ylisti vapautta ja voimaa, nuoruuttaan.
Mut silloin hyinen halla se hiipi luikertain
Ja hyytä, härmää huokui se lehtiin, kukkasiin.
Niin monet taimet taittain ja kukat kellastain,
Niin monet toiveet murtain ja ijäks surkastain.
Näin huokui kalmaa luonnon se suoniin sykkiviin
Ja huokui kalman hyytä myös soiton säveliin.
* * *
Tää tuho takatalven
Sydäntä kirveltää,
Kun kevään toivehista
Niin monet häviää,
Kun kuihtuu kukka kaunis,
Mi suven sulo ois,
Kun lehdon laulajista
Niin monet kuolee pois.
Mut takatalven tiedän,
Mi vielä julmemp' on;
Ei ole luonnon halla
Niin tyly, tunnoton.
Se ihmissyömmen sortaa
Suloisin toiveineen,
Se ihmishengen syöksee
Pois yöhön ikuiseen.
Ma tiedän tarun vanhan
Sydämmen keväästä;
Se oli koittaessaan
Niin kaunis, sätevä.
Jos tarun kuulla tahdot,
Ma kerron sulle sen;
Mut niinkuin syksy-yöhyt
Se synkk' on, suruinen.
* * *
Muusain lemmikkinä muinen
Nuorukainen yleni;
Taivaan tuli rinnassansa
Kallis, pyhä liekehti.
Luonnosta ja elämästä
Lauloi laulut kauneimmat,
Ihmishengen kaipausta
Kertoi runot ihanat.
Hän lauloi auringosta
Ja kukkasista maan,
Hän "Herran kasvitarhan"
Kuvaili herttaisaan.
Hän lemmen huolet lauloi
Ja ilot nuoruuden,
Ja kauneutta Suomen
Ja sankar'-muistot sen.
Hän tunnon tyyntä rauhaa
Ylisti lauluissaan
Ja sielun tuskat tuimat
Kertoili kaihoisaan.
Hän näytti, mist' on apu
Ja hoiva saatava,
Kun mailman melskehissä
On sydän murtua.
Ja niin monet toiveet silloin
Liittyi nuoreen laulajaan;
Kunnia ja maine viittoi
Häntä taiteen maailmaan.
Täynn' ol' mieli miettehiä,
Sydän lämmin, hehkuva;
Kevätaika oli sillä
Ja se versoi lauluja.
Mahtavimmin kantelonsa
Sävelet ne silloin soi,
Kun hän draaman ikikauniin,
Kun hän "Daniel Hjorth'in" loi.
Sadat syömmet syttyi silloin,
Syttyi toivoon ihanaan:
Noin kun kevät runsas ompi,
Mitä kesä tuottaakaan?
Mut ei kesä koskaan tullut,
Tuli takatalvi vaan,
Syömmen nuoren, rikkaan hyyti
Kolkoksi kuin erämaan.
Pyhä tuli sammui silloin,
Hengen valo katosi,
Kevät kuoli -- kukat kuihtui,
Laulut ijäks vaikeni.
Talon kolkon synkät suojat
Kätki nuoren laulajan,
Talo kolkko yhä vielä
Kätkee ruumiin riutuvan.
Laulunsa yl' maamme kuulut
Hälle ovat oudot vaan;
Kuni varjo, vainaja hän
Liikkuu vielä päällä maan.
* * *
Tän tarun olen kuullut
Keväästä sydämmen,
Jon surmas takatalvi
Jo sarastaissa sen.
Siit' on jo monta vuotta,
Mut talvi kestää vaan --
Ei aurinkoa löydy,
Mi sais sen poistumaan.
Johannes Takanen.
(k. 1885.)
Ei sulle onnettaret hymyelleet,
Sun teilles kukkasia kylväen;
Ei lemmittynään sua lemmiskelleet
He riemujansa sulle jaellen.
Sä ankarasti nuorena jo vallan
Sait tutustua elon myrskyihin,
Kun kova onni henki hyisen hallan
Sun toivos ihanimpiin kukkasiin,
Kun puute vaani sua saaliiksensa
Ja taitehelta tahtoi ryöstää pois,
Kun syömmes nuoren aatekuvinensa
Tuo julma peikko vanginnunna ois.
Vaan kesken vastuksia toivoit vielä
Ja katsoit luottain päiviin tuleviin,
Ja luomisvoimallasi ihamiellä
Loit eloa sa kylmään marmoriin.
Näin Suomi kunniaa sai pojastansa,
Sen rakkaus ja taide sille soi --
Nyt nimes povehensa peittää kansa
Ja sua kiittää, lempii, ihanoi.
Mut suree, että nuorna vallan vaivuit
Sa ennen-aikaisehen hautahan,
Ett' alle puutteen silloin juuri taivuit,
Kun onni sulle näytti viittovan.
Kun päivä viimeinkin sun huoles poisti
Ja elon uuden povees viritti,
Kun tulevaisuus toivollisna loisti --
Niin silloin löysitkin sä hautasi. --
Taas Suomi seisoo huolipuvussansa,
Sen äidinsydän murheellinen on;
Näin jaloimmat silt' usein pojistansa
Vie kesken työtä Tuoni tunnoton. --
Niin nuku siis, sa kaihoin kaipaeltu,
Oi nuku unta tyyntä, rauhaisaa;
Ihanat kuvat, jotka muovaeltu
On käsilläs, ne tuntee isänmaa.
August Uotila.
(k. 1886.)
Nuorukainen, Suomi vanhimpasi
Siunaava on aina muistoasi,
Siunaava on nuorta eloasi,
Vaikka varhain sorruit pois.
Elithän sä nimes aamukoiton,
Saithan nähdä työsi ensi voiton,
Kuulla sait jo mainees alkusoiton
Kunniaksi Suomenmaan.
Vaikk' ei neros kauan saanut luoda,
Ihanteitas maalles ilmituoda,
Henkes kuvia ei monta suoda, --
Lepäät kaihottuna sa!
Haudallas -- ei kotikuusi siellä
Huminoi, mi sulle kaihomiellä
Suruamme suurta äidinkiellä
Suloisesti kuiskoais.
Mutta tuuli, joka siivin liitää
Halki ilmojen, se luokses kiitää,
Tervehdyksen tuoden, kertoin siitä
Maasta, joka kalliin on.
Suomen pääsky, ollen talvitiellä,
Levähtäissään palmupuussa siellä,
Sulle visertelee kaihomiellä
Viestin synnyinmaastasi.
Silloin kuuntelee sun henkes heitä,
Silloin muistelet sa armas meitä;
Viestin sulta, tullen taivaan teitä,
Tuopi tuuli, pääsky taas.
Uno Cygnaeus.
Tyynen meren rannikoilla,
Metsiss' uuden maailman
Kulki kauan, kauan sitten
Poika kylmän Pohjolan.
Villin luonnonkansan kesken
Omaa maataan muisteli,
Siellä syttyi suuri aate
Suomen kansan onneksi.
Ajatteli omaa kansaa
Salomailla Suomenmaan:
Miten voisi herättää sen
Täyteen itsetajuntaan?
Miten saisi tiedon vedon
Salomaiden sydämmeen?
Miten kansaa veljyytehen?
Miten hengen vapauteen?
Sitkan villijoukkoin luona
Tätä mietti Suomen mies,
Hälle haaveiluissaan väikkyi
Suuri, lämmin kotilies'.
* * *
Vuodet vieri. Aate suuri nyt on toteutunut.
Kotiliesi aikoja jo lämpöään on lieskunut.
Salomaiden sydämmessä koulut kasvaa, kohoaa.
Suomen lapset valistusta niissä innoin ammentaa.
Tuttuna ja armahana niissä äidinkieli soi;
Hyvää, kaunista ja totta niissä nuoret ihanoi;
Syttyy lempi tähän maahan, joka meist' on verraton,
Jonka kuusta kuunnellessa meidän hyvä olla on.
Syttyy halu työhön, toimeen, uskallusta taisteluun
Vastaan kovaa valtaa luonnon, vastaan valtaa sorron muun;
Itsetuntoon heränneenä uinahtaa ei kansa voi,
Eteenpäin vaan pyrkii, rientää, edistystä ahkeroi.
Helppo pyrkiä jo onkin, kotilies' kun lämmittää,
Salon naiset valistukseen, sivistykseen ylentää.
Kyllä katsoo Suomen äidit, ett'ei sammu milloinkaan
Suomi-lempi sydämmistä nuorukaisten Suomenmaan.
Kotiliesi lämmin lieskuu,
Aate suur' on voittanut,
Siunausta, valistusta
Tuhansihin kylvänyt.
Mutta hän, mi lieden laati,
Aatteen suuren ilmitoi,
Hän jo nukkuu nurmen alla
Hälle taivas levon soi.
Nukkuu -- mutta työnsä elää
Kautta kaikkein aikojen,
Uno Cygnaeuksen muisto
Rakas on ja ikuinen.
Wolmar Styrbjörn Schildt.
(31.7.1810-31.7.1891)
Yks' yhdeksättä vanhus täytät vuotta,
Yks' yhdeksättä -- pitk' on aika tää.
Se pitkä on; mut eip' oo suotu suotta
Se sille, ken sen käyttää ymmärtää;
Voi miehen työ ja toimi paljon tuottaa,
Kun ikää on ja into lämmittää.
Ja sull' ol' sydän täynnä innostusta
Ja sull' ol' voimaa sekä uskallusta.
Kun olit nuori, silloin Suomen kansa
Se sotavammojansa vaikeroi,
Yö henkinen sit' uhkas kauhuillansa
Kuin halla, joka viljan viedä voi;
Vain hyljättynä kaukosaloillansa
Tää kieli isiemme vielä soi,
Ja synkältä se näytti onni Suomen --
Mut kiitos Herran, maalle koitti huomen!
Ja nuorten työstä sille huomen koitti,
Se työ se innosti ja lämmitti,
Ja nuoruusvoimilla se esteet voitti
Ja raivas tietä, mielet tenhosi;
Taas kanneltansa Suomi armas soitti,
Se laulut unhoitetut viritti,
Ja Suomalaiset heräs horrostansa
Ja tunsi olevansa Suomen kansa.
Se aik' ol' maamme armaan kevät-aika,
Tek' innoin nuoret silloin toukojaan,
Ja työn ja rakkauden pyhä taika
Sai ihanasti touot nousemaan.
Ja joskin huokui hyytä hallan aika
Ja oli riistää viljan toivokkaan,
Niin, siunauksensa kun taivas antoi,
Se kasvoi, heilimöi ja heelmän kantoi.
Sin' olit yksi kylväjistä noista,
Ja siitä kiitos sulle lämpöinen!
Yks' olit uuden Sammon laatijoista,
Mi tuotti elon uuden Suomellen.
Se Sampo synkkyyden ja pelon poistaa,
Kun uhkaa idän halla härmäinen;
Ei hyytää meitä voi se, vaikk' ois mieli --
Meill' ompi kansallisuus, äidinkieli.
Nyt olet yksin -- suuret aikalaises
On poissa, heille taivas levon soi --
Taas näet pilvet synkät uhkaavaiset,
Ne myrskysäistä sulle tarinoi --
Mut soikoon sulle sanat heimolaises:
"Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!"
Se päivä kyllä kerran vielä koittaa,
Sill' yksin totuudell' on voima voittaa!
III.
KOTI JA YSTÄVYYS.
B. F. Godenhjelm'ille 1.
(7.1.1890.)
Jo kevät joutuu, valon armas aika,
Kevättä luoden mieliin ihmisten;
Jo jään ja lumen poistaa lämmön taika,
Mi huokuu yli merten, mannerten.
Sulavi kirsi -- koituu kylvön aika,
Ja puut ja pensaat käyvät lehtehen,
haloilla Suomen laulu raitis raikuu
Ja ulapoilla Ahdin kannel kaikuu.
Ja viikko muuan vierähtää kun saapi,
On kesä kukkaisa jo parhaillaan,
Ja vainioita vilja kaunistaapi,
Mi täysin tähkin heiluu herttaisaan.
Maamies sit' tähystää ja riemuaapi:
Siin' ompi palkka hänen vaivoistaan.
Sen syksy hälle tullessansa tuopi,
Se talvellakin hyvän tunnon suopi.
Näin luonnon laita -- näinpä ihmisenki
Oi hallakin on aika keväimen,
On aika, jolloin herää ihmishenki
Ja kokoo aineksia taltehen.
Mi suurt' on, ihanaa -- se enitenki
Kylvääpi sieluun pyhän siemenen --
Ajalla suven siemenet nuo varttuu,
Ja syys kun saa, ne hedelmiksi karttuu.
Lie armas ollut sulla kevät-aika --
Sa opettaja kallis, rakkahin, --
Sun suvellas kun on niin kumma taika
Hyveitä luoda nuorten mielihin.
Tään laadit kodin, jot' ei murra aika;
Valon ja lämmön loit sen suojihin.
On paras paikka maailman tää vainen,
Ja onnellinen tääll' on jatkolainen.
Ida Godenhjelm'ille.
Lämmin tunne täyttää
Monet sydämmet,
Sulle hartaat nousee
Onnen toivehet;
Jatkon tyttösarja
Sua tervehtää
Kuni arvokasta,
Armast' ystävää.
Miten raivonneekin
Elon myrskysäät,
Rakas olet meille --
Rakkahaksi jäät.
Elämäsi onnen
Taivas suojelkoon!
Elämäsi kaiken
Korkein siunatkoon!
B. F. Godenhjelm'ille.
(7.3.1893.)
Sopeihin saata kanteloni kielet,
Runotar Suomen sinisilmäinen!
Käy halki saloin, kierrä ilmapielet,
Tuo suloa sa suvilehtojen.
Kas, lämpöään kun hehkuu nuoret mielet,
Niin sointuun pyrkii sanat sydänten.
Sopeihin siis sa kanteloni laita
Ja johda mua kohti runomaita!
Mun tehtävän' on tulkita, miks' täällä
Niin herttaista ja armasta nyt on,
Miks' riemu soipi niinkuin suvisäällä
Ja joka miel' on kirkas, talveton. --
Ei ole valtaa lumella, ei jäällä,
Kun kevät käy yl' lehdon, louhikon.
Ei ole valtaa talvituntehilla,
Kun sydän syttyy, liikkuu laulelmilla.
Ja sydän syttyy sua aatellessa,
Sa opettaja kallis, rakkahin!
Ei ole yhtään tässä huonehessa,
Ken sua ei siunais mielin lämpöisin;
Ja parvet sankat elon aalloksessa
Ne muistaa sua valotuntehin. --
Mit' antoi sydän, henki ylväs, herkkä,
Se säilyy, vihannoi kuin kevätkerkkä.
Se säilyy, vihannoipi onneks' Suomen
Sit' eipä idän halla panna voi!
Ja raitisna kuin kukkaterttu tuomen
Se sydämmissä versoo, ihanoi --
Ja valvoo, ett'ei sammu kirkas huomen,
Vaikk' Ukko jyrisee ja myrsky soi.
Se Janus-kasvoin katsoo kaikkialle
Ja toivoo, toimii maalleen armahalle. --
Vähäinen luvultaan on Suomen kansa,
Se miekkavallaks' ompi mahditon;
Mut hengen työllä sekä aurallansa
Se valon tietä käypi voittohon.
Se suot ja rämeet poistaa saloiltansa
Ja takaloilta öisen pimennon.
Sen sivistyksellä on syvät juuret --
On Kalevalan virret ikisuuret.
Mut yöhön pimeään jos huomen haipuis,
Kuin haipunut se ompi ennenkin,
Vuos'satain sortoon, tuskahan jos vaipuis.
Se sorron alla hehkuis sittenkin.
Ei toivottomaks' kansa koskaan taipuis,
Joll' oikeus on elää uljahin.
Se toivois, toimis, poistais ajan öisen --
Ja tietäis kiittää kera Väinämöisen:
Ylhäältä armo tulee suuri, oiva;
Sielt' työhön, toimehenkin siunaus;
Siell' oikeudella on tuki, hoiva --
Jumala sorretun on linnoitus.
Hän auttaa, ett' on laulu Suomen soiva,
Ett' onnen syttyis pyhä riemastus,
Kun ehjäks' kerran liittyis Sammon murut,
Kun onnen päivä poistais öiset surut.
On tyttösarja koulun suomalaisen
Edessäs, opettaja arvokas,
Ja kautta kaiken taivaisen ja maisen
Me emme petä sinun toiveitas!
Ylinnä isänmaa on Suomen naisen,
Jos sorrettu se on tai onnekas.
Sydämmen kielenä on Suomen kieli
Ja mieli muuttumatta Suomen mieli.
Kun sataa.
Vettä sataa vihmoo,
Vihmokohon vaan,
Minä suljen silmän'
Enkä katsokaan.
Annan lentää ajatusten
Yli vetten, mannerten,
Yli soiden sulloella
Luokse kotikoivujen.
Kuulen, kun ne kuiskii,
Kuiskii tarujaan,
Kun ne myrskyn kuoroon
Yhtyy laulamaan.
Näen koivuin sorjat oksat
Huoneusta saartavan,
Niinkuin suojais haltijaa ne
Myrskysäiltä maailman.
Näen haltijankin
-- Äidin armahan --
Näen otsan valjun,
Silmän tuikkivan.
Ja nuo monet hienot uurteet,
Joit' on suru uurtanut,
Ja mä ihmettelen taasen,
Ettet aikaa sortunut.
Elämäsi onnen,
Armas, kadotit,
Kun sä nuoruuslempes
Maahan multasit.
Luonas Tuonen kolkko vieras
Vieraillut on sittenkin,
Riistäin äidin sydämmeltä,
Mik' ol' sille rakkahin.
Mistä sait tuon voiman,
Hengen lujuuden?
Uskos harras, lämmin
Sekö antoi sen?
Kun noin kärsit nurkumatta
Osatarten oikkuja,
Itses unhoitat ja muille --
Muille tarjoot lohtua.
Elon pikku huolet
Käy niin turhiksi,
Kun ne vertaan suureen
Sydänsuruusi.
Surun kätket sydämmeesi,
Siit' et äännä, valita --
Työstäs hiljaisesta etsit
Lohtua ja unhoa.
Mistä sait tuon voiman,
Hengen lujuuden?
Uskos harras, lämmin
Sekö antoi sen?
Mistä sait tuon syvän lemmen,
Joka kaikki anteeks' suo,
Joka hornan syvyyksistä
Sillan sinitaivoon luo?
Tiedä en -- mut kiitän
Sua siitä vaan,
Kiitän parhaimmasta,
Mit' on päällä maan.
Äidin lemp' on puhtain, pyhin,
Suurin, alttiiks-antavin --
Äidin lemp' ei koskaan sammu,
Vaikka sammuis tähdetkin.
Vettä sataa, vihmoo --
Vihmokohon vaan,
Minä suljen silmän'
Enkä katsokaan.
Annan luistaa ajatusten
Yli vetten, mannerten,
Yli soiden sulloella
Luokse äidin armaisen.
Äidilleni.
Mitäpä siitä jos nukkuisin,
Nukkuisin ainaiseksi?
Nukkuisi sydämmen murhekin,
Sais sydän tyveneksi --
Huolta ei tuntisi ollenkaan,
Olisi kylmä ja tyyni vaan.
Nukkua en toki tahtoiskaan,
Äitini itkis armas, --
Lapsi jos vietäisi Tuonelaan,
Äitini miel' ois karmas.
Multa ei painaisi sydäntäin
Niin kuni murhe mun äitiäin.
Liian jo monta on Tuonelaan
Saattanut äitikulta,
Liiaksi hänen on onneaan
Riistänyt musta multa --
Lohtua, lohtua hälle vaan
Luoda jos voisin ma hiukankaan!
Nuku raudassa.
Nuku rauhassa, veljyt armas,
Unta tyyntä ja ihanaa.
Suru synkkä ja kaiho karmas
Ei sun luoksesi enää saa.
Siell' on hiljaista, tyyntä rauhaa,
Siell' ei elämän myrskyt pauhaa.
Olen itkenyt aikaa monta,
Ijäks' mennyttä itkenyt.
Nyt on eloni ilotonta,
Sydän sairas ja särkynyt.
Niin nyt olen ma raukka impi,
Kuni taittunut rannan rimpi.
Taivaan rauhoa anon sulle,
Kristus sielusi siunatkoon!
Suokoon lohtua syömmeen mulle,
Kristus henkeni valaiskoon!
Anna usko ja autuus meille,
Johda, armias, taivaan teille!
Nuku rauhassa, veljyt armas,
Unta tyyntä ja ihanaa.
Suru synkkä ja kaiho karmas
Ei sun luoksesi enää saa.
Siell' on hiljaista, tyyntä rauhaa,
Siell' ei elämän myrskyt pauhaa.
Eräänä syntymäpäivänä.
Kukkuu käki ja laulaa linnut,
Huokuu suloa taivas, maa;
Veden kalvo se siintää, välkkyy;
Vilja heelmöi ja nuojuaa.
Kaiken mailman nyt elvyttääpi
Luojan ääretön rakkaus,
Rakkaus, joka elon antaa,
Luonnon kaiken on uudistus.
Rakkaus, joka mustan mullan
Saattaa kukkia kasvamaan,
Rakkaus, joka kallionkin
Saattaa lähteitä kuohumaan,
Rakkaus, joka sydämmehen
Luopi kaunoisen keväimen,
Jonka määränä ompi aina
Ylin ihanne ijäinen.
Sepä rakkaus valollansa
Sunkin sielusi valaiskoon,
Iki-kevähän luokoon sinne,
Iki-onnen se suokohon,
Että elosi oisi kaunis,
Oisi tyyni ja sätevä,
Niinkuin kukkaisa kesä-aamu,
Niinkuin armainen aamu tää!
Nuorelle taiteilijalle.
Paistaa päivä ja hopealle
Hohtaa talviset kentät nuo,
Havumetsälle huojuvalle
Huurre loistavat helmet luo.
Viikot vierii ja kevät saapi.
Luonto elpyvi, vihannoi;
Ahti kannelta kaiuttaapi --
Väinön soitto se suloin soi.
Kuule -- katsele nuorukainen,
Niistä intoa henkes saa;
Niistä lempeä, voimaa vainen
Nuori syömmesi ammentaa.
Eikä kumma, jos Suomi voikin
Näin sun mieltäsi innostaa,
Jos se lempeä rintaan loikin --
Hurmeen höystämä on tää maa.
Verta vuotanut on sen kansa,
Tuskat tuntenut tuhannet;
Mut ei himmennyt kunniansa
Kirkkaat loistavat sätehet.
Taidelahjasi ottaa vastaan
Pyhä, kallihin Suomenmaa;
Lempisilmin se seuraa lastaan,
Sua siunaten rakastaa.
Luomisvoimallas mitä luotkin,
Mieti: maalleni annan sen;
Silloin aartehet armaat suotkin,
Ihanteitasi palvellen.
Anna Enkvist.
(29.2.1862-7.4.1891.)
"Niin nukahti nuorena,
Verevänä vierähti."
Lyhyt oli elämäsi, Anna;
Lyhyen se lyhyt oli vaan,
Lyhyt, kuni yö on kevähällä --
Kirkas kuni päivä kirkkainnaan.
Kirkkauden sait sä ylähältä,
Vapahtaja sulle antoi sen,
Iki-elämän sä kuljit tietä,
Olit ijäisyyden-ihminen.
Lämmin sydän povessasi sykki,
Lämmin sekä alttiiks-antava;
Olit huolten huojentaja hellä,
Murehissa lohdun antaja.
Olit kotis sydän sekä keskus --
Kotis lämpöisen ja herttaisen --
Hellä äiti, kelpo kasvattaja,
Ystävänä vakaa, armainen.
Tyhj' on kotis nyt, sen sydän poissa
Suru suuri siellä vallitsee, --
Kosteat on pienten orpoin silmät,
Sydänt' isän suru runtelee.
Tyhj' on kotis nyt, sin' olet poissa --
Mut sun muistos siunattu se jää --
Riemuin autuasten asunnoissa
Puhdas henkes Herraa ylistää!
J. E. Sandelin.
(24.10.1890.)
Sin' olet poissa! -- Yhden talven lumi
Jo kattanut sun hautakumpus on;
Sin' olet poissa! -- Yks' on kevät saanut
Jo haudallesi luoda kukaston.
Nyt kesän aika kuluu kulumistaan
Ja syksy saapuu kylmin myrskyineen --
Mut sinä nukut Tuonen syvää unta,
Et enää herää eloon maalliseen.
Sin' olet poissa! -- Kylm' on sydän lämmin,
Mi rakastaa ja osaa ottaa voi,
Mi tunsi toisen ilot sekä huolet
ja murretulle lohdun sanan soi.
Ol' lahjan suuren sulle taivas suonut --
Kun tuntea soi ihmissydämmen, --
Siks' erhetysten, rikostenkin alta
Sun syvä silmäs keksi ihmisen.
Sä tiesit, että ihminen on heikko,
Mi langeta -- mut nousta jälleen voi.
Sä tiesit, ett' on kallis ihmishenki
Silloinkin, kun se yössä haparoi.
Ja siksi muistos rakkahana säilyy,
Kun monen muun jo peittää unheen yö,
Ja siks' ei turha elämäsi ollut --
Siks' ompi siunattu sun elos työ!
Rauha.
Nuku, ystäväni armas,
Nuku unta rauhaisaa,
Jot' ei häiri taudin tuska
Eikä kipu katkera.
Nuku, niinkuin kukka kaunis
Nukkuu talven tultua
Lumen alla, vartoin siellä
Kesää uutta armasta.
Nuku nuorna, lemmellisnä,
Kaihoin kaipaeltuna,
Nuku elos keväimessä
Vartoin kesää ainaista.
Nuku, Rauha, kukka hento,
Elon myrskyn murtama,
Nuku -- sua omaisesi,
Ystäväs ei unhoita.
Jatkon huviretkellä.
(24.5.1890.)
Jo murtunut on aikaa talven valta.
On poissa tuiskut, poissa lumi, jää, --
Ja taas on suvi -- versoin ihanasti
Taas Suomi-äiti armas myhäjää.
Se kutsuu meitä mailleen, mantereilleen
Ja kutsuu läikkyville laineilleen,
Ja lupaa voimaa, jäntevyyttä uutta
Ja suloansa suoda sydämmeen.
Mut suven kanssa koituu eron aika;
Jo eron raskas hetki meille saa,
Mi kodist' yhteisestä, kallihista
Niin monta meistä ijäks' eroittaa.
Kun syksy saa -- taas kotiliesi hehkuu
Ja tulet kirkkahat sen lieskuvat, --
Mut lämpöään ne eivät teille huo'u,
Toverit poistuvaiset, rakkahat!
Te silloin poissa ootte -- kaipaellen
Teit' täällä usein, usein muistellaan.
Niin vierköön aika -- meille vierahiksi
Te ette voi tok' käydä milloinkaan.
Oi, yhdysside luja meidät liittää,
Ja se on lempi tähän laitokseen
Ja rakkaus sen jaloon johtajahan,
Jok' kylvön hyvän kylvää sydämmeen.
Niin yhdysside luja meidät liittää:
Samahan meill' on pyhä isänmaa,
Ja sama meill' on armas äidinkieli
Ja sama työkin meille sarastaa:
Annamme synnyinmaalle kaiken voiman
Ja sille lempemmekin puhtaimman.
Hyvästi toverit! -- Nyt Herran haltuun!
Hän suokoon siunauksen runsahan!
Ystävälle.
Raitis, tuoksuva aamutuuli,
Ystävälleni viesti vie!
Itse seurahas liittyisin ma, --
Mutta liian on pitkä tie.
Vedet välkkyvät välillämme
Sekä kunnahat korkeat,
Suot ja salojen sankat metsät,
Honkapuut iki-salskeat.
Sitten laajoja vainioita,
Joilla vilja se lainehtii!
Meri lempien rantaa saartaa,
Sille laulavi, uneksii. --
Raitis, tuoksuva aamutuuli,
Ystävälleni viesti vie!
Itse seurahas liittyisin ma --
Mutta liian on pitkä tie.
Kerro, kaihoni kaikki hälle,
Hälle toivoni kerro myös,
Miten tähtöset toivon tuikkii
Mulle surujen synkäss' yöss'
Miten Luoja ei lastaan heitä
Eikä sortua anna sen;
Surun suopi, mut lohdun myöskin
Isä lempeä, ylhäinen.
IV.
LUONTO.
Aamu on kaunis ja linnut ne laulaa,
Mäntymetsä se huminoi,
Sydänki sykkivi riemusta mulla,
Murhe täällä ei viihtyä voi.
Toivosta täyttyvi syömmeni täysin,
Voimaa, valoa siihen saa,
Toivoa tohdin ma maalleni taasen
Edistystä ja kunniaa.
Altapa soiden ja härmäisen hallan
Maamme noussut on kukkimaan,
Hurme ja nälkä ne kasvatti kansan
Omaan työhönsä luottamaan.
Työ, se on voima, mi suuria luopi;
Työhön kansani tottunut on,
Henkensä työllä se nostavi
Suomen täytehen loistohon.
Aamusella.
Jo lahti tyyni välkkyvi helmeillen,
Sen pintaan luopi päivyet paistettaan,
Ja metsän pimennossa kukkuu
Käkönen lempensä ilon, huolen.
Ja kastehelmet kiiltävi kaunoisna
Ja aamutuuli huokuvi tuokseita.
Ja rannalla ma seison yksin
Ihaillen aamua ihanaista.
Ja sydän sykkii lämpöisnä povessain
Ja siinä herää sointuja vähittäin,
Ne soinnut synnyttävi siellä
Kaunoinen syntymämaani Suomi.
Se seisoo niinkuin morsian ihana
Ja puoleks' hymyy, puoleksi vakaa on;
Sen kulmilla on kiehkurainen
Suloista laps'ajan muistelmista.
Ja sinitaivas saartavi kaunoista
ja hymyhuulta, ruusuista armastaan,
Mi, vuolla hohtain hopeaisna,
Kultaisna kuultavi kunnahilla.
Oi Suomi kaunis, lemmikki taivahan,
Sa kasva, vartu Luojasi suojassa,
Sa tuoksu, ihanoi, oi maamme,
Lemmessä lastesi onnellisna.
Lempemme luova kultia sulle on,
Sun kerran viel' on nostava loistohon;
On kautta työmme nimes kaiku
Kauaksi kiirivä yli maiden.
Vaan siksi kasva, vartu ja ihanoi,
Sa maamme armas, lemmikki taivahan,
Niin -- kasva, vartu, tuoksu, toivo,
Lemmessä lastesi onnellisna!
Metsässä.
Tiu, tiu, ti ti tii!
Soi oksalta,
Kvivi vitt, kvivi vitt!
Soi toiselta. --
Nuo ne riemuta ymmärtää
ja nauttia elämää.
Sur sur, su su sur!
Soi ilmassa,
Siri sir, siri sir!
Soi ruohosta. --
Nyt päivyt se heloittaa!
Ja niitty se tuoksuaa!
Hallooh, la la laa!
Näin tyttönen.
Kili kal, kili kal!
Ja vastaten
Myös kello se kalkahtaa,
Kun Kellokki astahtaa.
Hallooh la la laa!
Yl' metsämaan,
Hallooh, la la laa!
Se soipi vaan,
Ja siinä on riemua,
Ja siinä on kaihoa.
Varpunen.
Tiu, tiu! -- Tuuli käy, --
Kylm' on oksan olalla,
Siementä ei missään näy!
Tiu, tiu!
Tiukkuu varpu oksalla.
Tiu, tiu! -- Tuiskuaa,
Joka korren peittäen;
Hangen alt' ei mitään saa,
Tiu, tiu!
Nälkä nyt on varpusen!
Tiu, tiu! -- Tyttönen,
Varpuselle siemen tuo!
Köyhä ompi varpunen,
Tiu, tiu! --
Kunnes Luoja kevään suo!
Tiu, tiu! -- Silloin on
Varpusella varoja,
Luonnon laar' on pohjaton!
Tiu, tiu!
Joudu kevät kukkaisa!
Tiu, tiu! -- Tyttönen,
Joutuisasti siemen tuo!
Viel' on talvipakkanen,
Tiu, tiu! --
Milloin Luoja kevään suo?
Joulukuusen luona.
Ja huoneessani mulla
On kuusi korpimaan,
On huurteinen sen runko,
On lunta oksillaan.
Ja kuusen raikas tuoksu
Kun täyttää suojani,
Se tuopi tervehdyksen
Saloilta Suomeni.
Saloilta, joilta taide
Eloa uutta saa --
Saloilta, joissa Suomen
Runotar asustaa.
Salojen sorjat metsät
On maamme kaunistus,
Ja niissä, niissä myöskin
On maamme rikkaus. --
Kun kansa varat hukkaa
Helyihin ulkomaan,
Vahingon Suomen metsät
Käy kaatuin korvaamaan.
Oi terve, terve teille,
Te maamme mahtavuus!
Ja terve sulle myöskin,
Sa kaunis joulukuus'!
Oi että teidän lainen
Ois kansa Suomenmaan
Se että Suomen eestä
Ois valmis kuolemaan
Vuoden lopulla.
Kupukannen tähdet tuikkii,
Sinilaki säteilee;
Maata synkkää, pimeätä
Tervehtäin ne katselee.
Että poistuis murhe musta,
Ihmismielten katkeruus,
Että muistais kansat kaikki:
Koittanut on valo uus'.
Koittanut on ihmisille
Totuus, armo, rakkaus,
Vapaus ja varma toivo,
Syntein anteeksiantamus.
Oi, Sa korkeuden Herra,
Hallitsija mailmojen,
Kansalleni armos anna,
Käännä kasvos puoleen sen.
Anna leipää korpimaihin,
Siunaa kansa takalon!
Anna voimaa, rohkeutta!
Nääntyvä se muuten on.
Poista vaarat, vaivat kaikki
Anna maani kukoistaa!
Ken sit' uhkaa ilkijuonin,
Kätesi sen kukistaa.
V.
SYDÄN.
Syksyllä.
Syysmyrsky käy ja puisto paljastuu,
Sen keltalehtiä nyt tuuli heittää,
Miljoonittain ne maahan laskeuu
Ja kesän kukkaset ne multaan peittää.
Ne hautaavat niin monta elämää
Ja sulomuistoja ja unelmoita;
Kas tuossa orvokin jo peittyy pää --
Sen helpeillä näät hallan suuteloita.
Nuo viileet suutelot ne hiljalleen
Elämän nesteet kukkaselta hyytää,
Olosta oudost' uneen rauhaiseen
Ne kukkaa pientä nukutella pyytää. --
Kun sitten kevään tullen kirkkaammin
Heloittaa avaruuden kultakerä,
Kun nousee nurmi, puhkee lehtikin,
Taas silmänsä myös avaa kukan terä.
Siis painu, painu alle lehtien
-- Nyt alkaa pimeyden, vilun valta --
Kun aikas nukut, nostaa ilmoillen
Sun päivyt luminietostenkin alta.
Minäkin mielelläni nukkuisin
Unelmatonta, tyyntä, syvää unta;
Mut min' en saa -- vaikk' kylmää vilukin --
Mun peitoksen' ei sada vielä lunta.
Vuolteessa.
Toista tyynnyttelen -- itse
Tyyntyä en voi --
Lohdutan, vaikk' korvissani
Kauhunsävel soi, --
Tuttupa tuo sävel mulle,
Tuttu vanhastaan!
Siksipä en siitä huoli,
Soikoon, soikoon vaan!
Riistäköön se viimeisenki
Ilon rinnastain, --
Toivon, uskon, luottamuksen
Vieköön kaikki vain!
Ken ne kaikk' on kadottanut --
Tyyni olla voi,
Kauhunsävel eipä hälle
Koskaan enää soi!
Sairaana.
Näin päivät pääksytysten
Ma lepäellä saan,
Elämä lyhyt ompi
Ja näin se kuluu vaan!
Muut työssä toimii, hyörii
Mun työn' on haaveilu;
En kuulla saa, kun kutsuu
Elämän taistelu.
Nyt uudet aatevirrat
Käy yli kaiken maan,
Sydämmet sytyttääpi
Ne mahtivoimallaan.
Ja veljellisyys syttyy
Ja syttyy innostus;
On nuorten tunnussana
Vapaus, valistus.
Paheista vapahiksi
He pyrkii kokonaan,
Valavat valistusta
Asuntoon halvimpaan.
Mut päivät pääksytysten
Ma lepäellä saan,
Elämä lyhyt ompi
Ja näin se kuluu vaan.
Yksin.
Oot yksin keskellä joukkion
Ja pystyssä pääsi sä kannat. --
Suot kurjien hihkua, temmeltää
Ja käärmehen myrkkyä hengähtää.
Oot yksin keskellä joukkion,
Ja pystyssä pääsi sä kannat.
Kyyn henkii myrkkyä joukkio,
Se mainehes tahrata tahtoo!
Sun luontehes ehjä ja ylevä
Se ongelma sille on hämärä.
Kyyn henkii myrkkyä joukkio
Se mainehes tahrata tahtoo!
Oot sille hämärä ongelma,
Käsittämätöin kuni sfinksi!
Miel' halpa ei tajua jaloa,
Miel' köyhä ei sydämmen aarteita.
Oot syvä, hämärä ongelma,
Käsittämätöin kuni sfinksi.
Oot yksin keskellä joukkion --
Mut pystyssä pääsi sä kanna!
Suo kurjien hihkua, temmeltää
Ja käärmehen myrkkyä hengähtää.
Oot yksin keskellä joukkion --
Mut pystyssä pääsi sa kanna!
Hiiloksella.
Täss' istun suojassani
Ja katson hiilokseen,
Se leimuaa, se hehkuu
Ja hiipuu hiljalleen.
Noin sydämmessä mulla
Myös tunteet vaihtelee,
Ne leimuaa, ne hehkuu
Ja hiipuu hiljalleen.
Kallioilla.
En mä viihdy suojassani,
Siell' on raskas olla,
Vapahana leijaella
Lyst' on kalliolla.
Aava meri rintanani
Rohkeutta antaa,
Tuuli tuima tullessansa
Laulusia kantaa.
Päivä kirkas heloitellen
Surut kauas suistaa,
Kevyisesti mielessäni
Ajatukset luistaa.
Joudu, kevät kultahinen!
Tuo'os kukkasia!
Tuo'os, armas, tullessasi
Laulun aineksia!
Sarastaessa.
Ilo elpyvi rinnassani,
Kirsi sulavi syömmestäin,
Surun allakin voin mä jälleen
Luottain katsoa taivoon päin.
Tiedän: Valvovi Isän silmä,
Lasta kaitsevi eksyvää,
Antaa tähtösten viittaella
Elon polkua hämärää.
Toivon tähtösten tuikkaella,
Ett'ei harhahan lapsi käy,
Joskin surujen sumuyössä
Rasti raukalle ain' ei näy.
Ilo elpyi jo rinnassani,
Kirs' on sulanut syömmestäin,
Surun allakin voin mä jälleen
Luottain katsoa taivoon päin.
Laineet.
Mitä laulavat laineet mulle,
Mitä mielehen tuuli saa?
Saako lempeä, riemua saako --
Vaiko kaihoa katkeraa?
Sit' en tiedä -- mut silmäin seuraa
Sua, loistava lainevyö;
Jos sä peittäisit mun! oi, oisko
Mulla rauhasa unhon yö?
Enkö surua tuntis siellä
Mailla Ahtolan ahnahan?
Eikö murheiden muisto seurais
Mua tuville Tuonelan?
Mitä laulatte laineet mulle?
Miksi mieltäni hurmaatten?
Ette lohtua luoda voisi,
Ette lepoa sielullen.
Kesä-yöllä.
Hiljalleen nyt loiskivi lammen laineet,
Mäntymetsän viehkeä humu soipi,
Rannan rastas kuorohon myöskin yhtyy
Lempeä laulain.
Luonnon verhoo kuulava hämyharso,
Rauhan leima loistavi taivahalta,
Hiljaisuus se kertovi sadoin kielin
Armoa Herran.
Äsken luonnon virkisti sade taivaan,
Voimaa uutta uhkuvi kasvikunta,
Täydet tähkäpäät pian pellon kultaa
Poistaen puutteen.
Katso, kuule ystävä! Öinen luonto
Sulle syvät kertovi salaisuudet,
Uskoo sulle, mitä ei päivä kirkas
Konsana kerro.
Silloin elon himmeä arvoituskin
Selviää ja rintasi rauhoittuupi;
Tunnet, ett' on toimesi, matkas määrä
Valkama valon.
Yksin maailmalla.
Ken koito yksin ja vierasna
Saa liikkua maailmalla,
Se on kuin kukkanen syksysään,
Jon juuria hyytää halla.
Sen mielt' ei tajua yksikään,
Se muille on vieras vento,
Ja ihmisjoukkojen vilskeessä
Se on kuni tähtilento.
Käy, syvä kaipaus rinnassaan
Ja aatteita, unelmoita --
Mut sydän itkevi, värisee --
Ei tajua ykskään noita.
Ja silloin on, kuni kylmeneis
Sydänhelpehet hienoisimmat,
Kuin kellot soisivat lepohon
Sydänkukkaset kaunihimmat.
Illan tullen.
Ilta tyyneksi jälleen saapi,
Luonto viehtyvi uinailuun,
Tuuli lehdossa kuiskuttaapi,
Yhtyy lintusten laulelmin.
Rauhaa huokuvi maa, ja taivas
Tyyneen järvehen kuvastuu;
Synnin sortama maa niin kauniiks',
Ihmeen kauniiksi kirkastuu.
Ehtoon enkelit hiljaa liitää,
Rauhan siunaus huulillaan;
Kastehelmiä kukat kiiltää,
Kyynelhelmiä lapset maan.
Oi kuin ilta tää tyynen tyyni
Olit muinen mun sydämmein;
Rauhan siunaus, enkel' ehtoon,
Anna hiljaa mun sielullein!
Järven rannalla.
Nuo illan ruskopilvet
Veen kalvoon kuvastuu,
Ja koko taivas sinne
Sulosti kangastuu.
Se on niin tyyni, kaunis
Kuin muisto lapsuuden,
Vain silloin tällöin hiljaa
Värähtää pinta sen.
Oi jospa syömmen' oisi
Noin kirkas, puhtonen,
Jos kuvastaa se voisi
Kuvoa ijäisen,
Jos värähtämään saisi
Sen aatteet puhtaat vaan,
Sen tunteista ois suurin
Rakkaus Jumalaan!
Nukkuos raudassa.
Luonto jo nukkuvi rauhassa.
Nukkuvi talviunta;
Hohtava hursti on peittona,
Hursti on valkolunta.
Uinuvi suvinen sulous,
Uinuvi orvonkukka,
Lehtojen ilo ja armaus,
Nuojuva nurmen nukka.
Poissa on pääsky ja leivonen,
Käkönen kultakieli;
Niiltähän sai ilon armaisen
Alati ihmismieli.
Kaikki nyt nukkuvi, hiljaa on
Hiljene sydän parka!
Miksi, oi miks' olet rauhaton?
Miksi sa olet arka?
Nukkuos, vaikka sun keväimes
Kukkivi parhaallansa!
Nukkuos, lumi sun kukkaises
Verhovi vaippahansa. --
Talven lapsi.
Pilvilinnoja ihanoita
Niitä yhä ma laadin vaan,
Haaveilua ja unelmoita
Elämäni on kokonaan.
Siksi näinkö ma uneskelen,
Että talven ma lapsi oon?
Kevätkukkia sikskö lemmin,
Ett' on eloni kukaton?
Talven lapselle päiv' ei paista
Eikä tuoksua kukatkaan,
Kämäräistä on mailma hälle,
Kylmän kolkkoa, tyhjää vaan.
Pilvilinnoja siksi laadin,
Tuulentupia rakennan,
Että niissä on kirkkautta,
Kevättuoksua ainian.
Kerran.
On niin, kuin oisin levännyt ma kauan
Ja nähnyt unta auvon ihanaa:
Kuin taivaan kupukans' ol' tyyntä kaikki,
Keväistä, lämpöistä ja kukkaisaa.
En huolesta ma tiennyt, kyynelistä,
Kuin mitä itkee kaste iltaisin,
Ja lehdon laulajat ne onneani
Säesti raikkain, suloin sävelin. --
Mut sitten heräsin ja kylmä viima
Puhalsi vasten otsaa, sydäntäin,
Ja kyynelet nuo uness' unhoitetut
Taas kiertää mulle salaa silmähäin.
Ja pois on kevään kukkaset ja lämpö,
On elo kylmää, synkkää, pimeää;
Vaan sinilaen kirkkaat, valjut tähdet
Ne tunnotoinna yöstä välkähtää.