Tän' yönä, Masinissa,
miks on niin kasvos kalvenneet?
Sun eessäs, Masinissa,
on valtakunnat vavisseet --
miks viittas purppurissa
on niinkuin kyyneleitä ois?
Karthagon lyöjä heltyäkö vois?
Tän' yönä, Masinissa,
ken Numidian leijonan
niin kesyksi on saanut?
Kun riemu joukon voittoisan
viel' ympärill' ei laannut,
miks valvoo, katsoo yöhön pois?
Karthagon lyöjä lyötynäkö ois?
Tän' yönä, Masinissa,
sun täyttyy onnes runsaus,
sun kuohuu maljas yli:
jo vuottes kaihon, kaivattus
sua vastaan aukee syli,
kun Sophonisbe, armahas,
Karthagon lyöjä, astuu telttahas!
Tän' yönä, Masinissa,
Karthagon päärly hohtavin
sun silmäis eessä hohtaa,
Karthagon valmu hehkuvin
sun kaipaukses kohtaa,
sa Hasdrubalin tyttären,
Karthagon lyöjä, viet häävuoteeseen.
Tän' yönä, Masinissa,
sa suudelmaisi hekkuman
saat huulillensa painaa.
Hän tämän yön on morsian,
hän huomenna on vainaa.
Kun aamun rusko punertaa,
sun Rooma rakkahastas eroittaa.
Tän' yönä, Masinissa,
vain vaikenevat Rooman lait,
jo huomenna ne herää.
Vain yhdeks yöksi onnes sait --
nyt kaikki kaipuus kerää!
On Numidian kuningas
vain hetken häviävän valtias.
Tän' yönä, Masinissa,
sa kukkuraiseen maljahan,
jonk' annat armaallesi,
kaikk' kätket yrtit kuoleman
ja yrtit rakkautesi:
ken Masinissaa lempinyt,
ei enää toista miestä syleillyt!
Hän saapuu Sophonisbe,
hän luokses käy, hän luokses saa,
hän vierellesi vaipuu.
Maan vallat, voimat raukeaa,
maat, taivaat haihtuu, haipuu.
Tän' yönä yksin Rooman lait,
Karthagon lyöjä, ovat eessäs vait.
Yö kuluu, Masinissa.
Jo aamun viiru selkenee.
Mik' olkaas vastaan painaa?
Sun armahasi kylmenee,
on Sophonisbe vainaa.
Sa astut aamuvartioon
ja hymyilet: nyt Rooma puhukoon!