Polykrates, herra Samoksen,
oli onnekas ylitse kaikkien.
Mihin saapui hän viiskymmen-souduillaan,
siellä vapisi vallat polvillaan.
Ja onnen-mainehellaan
hän täytti Ionian, Hellaan.
Oli aitoissa runsaat aartehet.
Maat, kaupungit, saaret kaukaiset
veron kantoi hälle kallihin
ja orjia laski hän tuhansin.
Mutta kestituttavistansa
ol' Amasis rakkahimpansa.
Amasis, Egyptin kuningas,
oli viisas kuin ystäväns' onnekas,
ja kun lähetit Samoksen tullessaan
toi onnenviestejä aina vaan,
niin syvällä sydämessänsä
suri vuoksi hän ystävänsä.
Ja hän kirjoitti Polykrateelle näin:
»On suoruus hyve ystäväin.
Sinun onnes on minulle suloinen,
mut en tahdo olla ystävä sen,
ken ei tunne murhetta, yötä,
kenen aina on onni myötä.
»Ovat kateiset katseet jumalain.
Paras ilo ja murhe vuorottain.
Ei kuolevainen ihminen
ole luotu yksin onnehen.
Kun ilo ja murhe vaihtuu,
elonpäivämme turvassa haihtuu.
»Siis kuule sa neuvoa ystävän:
mitä rakastat kaikista enimmän,
se kiireimmin heitä sa luotasi pois
kuin jos henkesi uhristas riippuva ois.
Ja jos muutu ei kohtalos siitä,
ei vielä sun uhrisi riitä.»
Hyväks huomas neuvon ystävän
Polykrates ja viiskymmen-soutuun hän
heti astui ja heitti merehen,
mitä enin hän rakasti, sormuksen.
Ja sen hän tehtyänsä
surun tunsi sydämessänsä.
Mutta kohta rantahan tullessaan
näki sormuksen hiekalla vastassaan.
Mitä rakasti kaikista enimmin,
oli heittänyt meri sen takaisin.
Niin ei päässyt hän kohtalostansa,
ei pakoon onneansa.
Amasis, kuningas Egyptin maan,
hän tiedon tästä saadessaan,
heti purki liiton läheisen:
ei tahtonut olla ystävä sen,
ken ei tuntenut murhetta, yötä,
kenen ain' oli onni myötä.