Waldorfin hotelli, johon Dora oli asettunut asumaan, on New Yorkin
uhkeimpia. Useimmat New Yorkissa käyneistä ruhtinaallisista henkilöistä
ovat asustaneet tässä Viidennen kadun hotellissa ja lisänneet sen
hienoa leimaa. Dora, joka oli tottunut ottamaan huomioon herransa ja
valtiaansa maun, oli valinnut empiretyylisen huoneiston, jonka suora
ja ankara tyyli oli viihdyttävänä vastakohtana talon muulle räikeälle
prameudelle.
Tarjoamalla jäähyväispäivälliset de Kéradieuille ja d'Anguilhoneille
oli Dora oikeastaan tahtonut vain esittää puolisoansa ja arvonimeänsä
ja näytellä itseänsä uuden yhteiskunnallisen asemansa koko loistossa.
Hän oli kutsunut mukaan neljä New Yorkin hienoston kuuluisinta
kaunotarta. Syystä tai suotta piti hän heitä vihollisinaan, mutta oli
varma, että he kerskuen tulisivat innostuneina puhumaan kreivi ja
kreivitär Sant' Annasta, kiihoittivat uteliaisuutta ja auttaisivat häntä
juuri siihen kuuluisuuteen, jota hän halusi. Amerikatar osaa mainiosti
valita päämääränsä saavuttamiseen tarvittavat välineet.
Enon ja sisarentyttären välillä tapahtuneen sovinnon jälkeen olivat
herra ja rouva Ronald luvanneet saapua Doran kutsuihin. Koko edellisen
päivän tunsi Helena salaista ahdistusta. Vaikka hän kuinka itselleen
vakuutti, että Sant'Anna oli hänelle samantekevä, hämmensi edessäolevan
kohtauksen ajatus kuitenkin hänen mieltänsä. Joutuuko hän jälleen
kreivin kiehtovan katseen, hänen äänensä soinnun pauloihin! Hän pelkäsi
nyt niitä tuntemattomia voimia, joiden leikkikaluna ihminen on. Hän
muisteli mielessään bramiinin mahtavaa olentoa ja ikäänkuin olisi hän
uudelleen tuntenut tämän salaperäistä tenhoa sai hän luottamuksen
palaamaan.
Rouva Ronald ei suinkaan ollut sankaritar. Ei hän ollut luotu
milloinkaan saavuttamaan niitä korkeuksia, missä miellyttämisen ja
ihailtuna olon halu lakkaa. Eeva hän oli, Eevaksi hän jäi. Hän keskitti
pukeutumiseensa kaiken taitonsa, kaiken viehkeytensä. Hän tahtoi
esiintyä mahdollisimman kauniina: ei mistään hinnasta maailmassa olisi
hän tahtonut olla Lelon mielestä rumentunut tai vanhentunut; hänen
voittonsa täytyi olla täydellinen.
Lupauksensa mukaan saapui hän Waldorfiin hyvissä ajoin ja jättäen
miehensä saliin meni Doran pukuhuoneeseen. Kun muutamia herttaisia
tervehdyssanoja oli vaihdettu, istahti hän Doraa vastapäätä, ja kun hän
avasi suurta kärpännahkavaippaansa, tuli sen alta näkyviin ihmeenihana
puku, mustaa silkkimusliinia valkoisella pohjalla, kiiltohileitä
yltänään.
— Oh, kuinka kaunis hame!
— Minä sain sen viime viikolla; ja tänään sen uudistan.
— Se on ihana ja se sopii teille.
— Sitä hauskempaa.
Tällä hetkellä ovi äkkiä aukeni, ja Lelo astui sisään.
— Valmis? kysyi hän.
Huomaten vieraan tulija lisäsi heti:
— Rouva Ronald! Miten mieluisa saada nähdä teitä jälleen!
Kreivin ilmestyessä oli Helena vaistomaisesta ponnahduksesta noussut
ylös ja ojentanut hänelle kättä. Kreivi suuteli sitä, ja sitten heidän
katseensa kohtasivat. Heidän välillään välähti silloin nopeampana
kuin ajatusten ja tunteiden lento tuollainen sielun salama, jommoiset
ratkaisevat ihmiskohtaloita. Rouva Ronaldin ripset eivät rävähtäneet,
eikä hänen sielunsa eikä hipiänsä värähtänyt. Hänen edessään oleva mies
tuntui olevan toinen kuin se, jota hän oli rakastanut. Hän ei tullut
ajatelleeksi, että hän vain oli itse muuttunut.
— Hauskaa saada lausua teidät tervetulleeksi Amerikkaan — sanoi hän
mitä luonnollisimmalla äänellä.
Jotakin hämmästyksen, uteliaisuuden tapaista leimahti italialaisen
ilmeeseen.
— Minä valitan etten päässyt New Yorkiin kyllin aikaisin ehtiäkseni
tulla tervehtimään teitä, vastasi hän kohteliaasti.
— Se on korvattu: teidän poikanne on käynyt minua tervehtimässä ja
meistä tuli hyvät ystävät. Hän avasi minulle heti sylinsä.
— Ah! Siitä minä tunnen oman vereni. Sant' Annat eivät milloinkaan ole
voineet nähdä kaunista naista avaamatta sille syliänsä.
— Lelo! huudahti Dora; kuinka sinä uskallat?
— Mutta rakas ystävä, se on vaistomainen liike, luonnollinen jokaiselle
miehelle, jolla on makua ja tunnetta... Ja siksi toiseksi, sillä ei
vielä ole sanottu, että meidän syleilyymme! on aina vastattu.
— Pikku Guidon syleilyyn vastattiin kyllä, minä vakuutan, sanoi Helena
hilpeästi.
— Hänellä on onnea!
— Älkää siinä sorvailko lemmenrunoja, vaan katsokaa minua! — sanoi
kreivitär astuen hiukan loitommaksi voidakseen paremmin näyttää
päivällispukuaan, pitkää venetsianpitsiverhoa punervasilkkisen
musliinihameen yllä, kaulan-aukeama yltänään verrattoman kauniita
timantteja.
— Te olette viehättävä.
— Oh, pukeutua hän taitaa, veitikka! sanoi Lelo nauraen.
— Onneksi! vastasi Dora, sangen tyytyväisenä miehensä hyväksymisestä.
Ottaen sitten viuhkansa ja hansikkaansa hän lisäsi:
— Nyt näyttämölle! Minä esitän tänä iltana New Yorkissa kreivitär
Sant'Annan osaa, sanoi hän hiukan levottomana. Toivon, että yleisö on
suopeaa ja ilta menee hyvin.
Upea oli näyttämölle pano, parasta mitä Waldorfin Astor-salissa voi
aikaansaada, ja uhkeaa yleisö: jo mainittujen amerikatarten lisäksi
markiisi d'Anguilhon, parooni de Kéradieu, Henrik Ronald, Charley
Beauchamp, Willie Grey ja juhlan isäntä kreivi Sant'Anna. Keskustelu
oli vilkasta ja henkevää, äskeinen Espanjan sota ja eurooppalaisten
läsnäolo aiheutti monta sattuvaa huomautusta Vanhasta ja Uudesta
Maailmasta, kun juttelu oli yleisempää. Vaikka luonnollisesti tällöin
sattui vastakkaisia ajatuksia, oli koko sävy kuitenkin omiansa
lämmittämään läsnäolijain tuttavuutta ja sydämellisyyttä.
Koko aterian ajan, vaikka molempain naapuritartensa säälimättömästi
anastamana ja haastattelemana, oli Lelo seurannut rouva Ronaldia.
Aavistamatta herättämänsä tunteen syvyyttä oli hän varma, että Helena
oli häntä rakastanut. Se ilme, jonka hän oli havainnut Helenan
kasvoilla Italian konsulaatista palatessaan vihkiäistilaisuuden
jälkeen, oli muistonakin monta kertaa nostanut hänen huulilleen
tyydytetyn koston hymyn. Amerikkaan tultuaan oli hän usein ajatellut
Helenaa ja toivonut salaisesti pääsevänsä häntä tapaamaan. Nyt se oli
tapahtunut, mutta italialaisen hienolla vaistolla oli hän heti tuntenut
nyttemmin olevansa hänelle yhdentekevä, ja tiesi että se tenhovoima,
josta hän oli niin suuresti nauttinut, oli menettänyt tenhonsa. Hän
tunsi siitä kirpeää pettymystä, voitetun miehen raivoa. »Kaikki ne ovat
samanlaisia!» — mietti hän lohdukseen. — »Joku muu epäilemättä!...»
Mutta milloinkaan ei Helena ollut näyttänyt hänestä niin kiehtovalta
kuin nyt. Hän hurmautui uudelleen ja loi häneen hehkuvan ja aistillisen
ihailun tulisia silmäyksiä.
Rouva Ronald kohtasi usein nämä katseet, jopa uhmasi niitä, tyynen
pelottomasti, ja ne jäivät voimattomiksi herättämään hänessä
pienintäkään hämmennystä. Hän tarkasteli kreiviä salassa, ja hänen
kasvonsa ilmaisivat halveksumisen sekaista kummastelua. Minkä taian
vaikutuksesta oli hän pitänyt häntä muita niin paljoa etevämpänä?
Tavallinen ylhäisöherra, ei mitään muuta... Häneltä ei sopinut vaatia
muuta kuin että hän oli komea, kohtelias ja vierasvarainen. Helena
näki hänet nyt sellaisena, kuin hän oli, hänen vanhan, menneisyyteen
piintyneen, välinpitämättömän sielunsa, hänen luonteensa heikkouden.
Tosin koulutuksella olisi hänestä voinut tulla valtiomies, diplomaatti,
mutta tätä koulutusta häneltä puuttui. Hän oli kesanto-olio,
kykenemätön harrastamaan muuta kuin erinäisiä seuraelämän seikkoja,
kykenemätön varsinkin rakastamaan syvästi ja uskollisesti. Ja kuinka
hän, Helena, oli kärsinyt hänen vuokseen! Tämä ajatus sai Helenan
hytisemään ja hänen katseensa kääntyi herra Ronaldin puoleen. Mikä
henkinen voima hänen otsansa takana! Mikä puhtaus noissa tutkijan
silmissä, jotka eivät nähneet pienekkäitä ja arvottomia asioita! Mikä
kauneus tuossa totuutta lausumaan luodussa suussa! ... Hän oli elänyt
unta — painajaista, ja kuinka tuskallista!... Hän oli ollut hullu!...
hullu!...
Nyt sai Sant'Anna tulla ja mennä, kiemailla ja rakastaa ilman että
hänen tekonsa tai tunteensa vähääkään vaikuttivat häneen, Helenaan.
Tämä varmuus teki hänet hilpeäksi kuin lapsen. Hän hengitti syvään,
monta kertaa, vain ilosta, tuntiessaan sydämensä kirvoitetuksi.
Lelon ja hänen välisensä yhteyden lanka oli leikattu poikki! Lämmin
kiitollisuuden ajatus yleni koko hänen olennostaan sitä Mestaria kohti,
joka oli tämän ihmeen aikaansaanut.
Päivällisen jälkeen yritti Sant'Anna, uteliaana näkemään, eikö
Helenan välinpitämättömyys ollut teeskentelyä, päästä hänen kanssaan
kahdenkeskiseen keskusteluun.
— No, »täti»! — sanoi hän kohdistaen häneen kavalasti hurmaajakatseensa
— mitä te sanotte tästä uusimmasta yllätyksestä, jonka kohtalo on
meille tehnyt? Minä, Lelo, teidän isäntänänne New Yorkissa, Waldorfin
hotellissa, viidennen valtakadun varrella!...
— Minusta se on sangen mieluisa yllätys! Entä teistä?
— Herkullinen, hämmästyttävä!... Mahdotonta on tämän jälkeen olla
uskomatta sallimusta!
— Älkää käyttäkö sitä sanaa: se johtaa ajatuksen sokeaan sattumaan.
Me olemme tietämättämme Jumalan työväkeä, hänen avustajiansa. Hän
johtaa meitä kaukaisia tarkoitusperiä kohti, joita me emme tunne, mutta
lopulta kaikki kääntyy hyväksi kaikille.
Nämä sanat tehosivat Leloon. Hän tunsi, että nainen, joka ne oli
lausunut, oli iäksi hänen voimapiirinsä ulkopuolella. Yhtäkaikki yritti
hän vielä viimeistä ivaa:
— Niinpä teidän mielestänne kaikki Rivolin kadulta, missä teidät ensin
kohtasin, aina Waldorfin hotelliin, jossa nyt olemme, kaikki mitä sillä
välillä on tapahtunut, oli ennakolta määrättyä. Kaikkiko?...
Helena kesti vääjäämättä tätä viimeistä sanaa seuranneen katseen.
— Kaikki, toisti hän viehkeän vakuuttavasti. Ne olivat välttämättömiä,
minä olen siitä vakuutettu.
— Kun Eeva rupeaa filosofiksi, niin se on hirvittävää! sanoi Sant'Anna.
— Viettelijälle kyllä — vastasi rouva Ronald nauraen — mutta
sangen suotuisaa Aatamille!... Mutta nyt »nepaani», — lisäsi tuo
maailmannainen täysin sulavasti — ryhdymme me parhaamme mukaan
hemmoittelemaan tehdäksemme teidän New Yorkissa-olonne niin
miellyttäväksi, että te julistatte meidät maailman viehättävimmiksi
naisiksi: se kuuluu meidän intohimoihimme...
Tämän keskustelun aikana ei Charley Beauchamp, tuo ritarillinen ja
vaitelias veli, joka oli kaikki arvannut, kaikkea pelännyt, jättänyt
keskustelijoita silmistään. Hän seisoi erillään eräässä nurkassa heitä
tarkaten. Hänen alussa levottomat kasvonsa kirkastuivat ja lopuksi
huokasi hän helpoituksesta. Erittyään Lelosta tuli rouva Ronald hänen
luokseen.
— Miksikä sinä tänään katselet minua niin paljon? kysyi hän lyöden
häntä viuhkallaan käsivarteen.
— Siksi etten ole milloinkaan sinua siinä määrin ihaillut.
Heikko puna levisi Helenan kasvoille.
— Olet kyllä oikeassa, vastasi hän vakavasti.
Vähää myöhemmin, kun Helena oli miehensä kanssa vaunuissa, jotka veivät
heitä kotia, pisti hän äkkiä kätensä miehensä käteen. Sanaa sanomatta
Henrik Ronald puristi sitä eikä laskenut irti. Silloin Helena nojautui
häntä vastaan ja istui niin koko loppumatkan äänettömänä, syvästi
onnellisena todellisen rakkauden ja täydellisen turvallisuuden suloinen
tunne sydämessään. Pukuhuoneeseensa tultuaan astui hän oikopäätä Willie
Greyn taulun eteen ja huudahti kuvaamattoman ilon ja riemun ilmein:
— Parantunut, Titania! Parantunut!