XXXVI.

Waldorfin hotelli, johon Dora oli asettunut asumaan, on New Yorkin

uhkeimpia. Useimmat New Yorkissa käyneistä ruhtinaallisista henkilöistä

ovat asustaneet tässä Viidennen kadun hotellissa ja lisänneet sen

hienoa leimaa. Dora, joka oli tottunut ottamaan huomioon herransa ja

valtiaansa maun, oli valinnut empiretyylisen huoneiston, jonka suora

ja ankara tyyli oli viihdyttävänä vastakohtana talon muulle räikeälle

prameudelle.

Tarjoamalla jäähyväispäivälliset de Kéradieuille ja d'Anguilhoneille

oli Dora oikeastaan tahtonut vain esittää puolisoansa ja arvonimeänsä

ja näytellä itseänsä uuden yhteiskunnallisen asemansa koko loistossa.

Hän oli kutsunut mukaan neljä New Yorkin hienoston kuuluisinta

kaunotarta. Syystä tai suotta piti hän heitä vihollisinaan, mutta oli

varma, että he kerskuen tulisivat innostuneina puhumaan kreivi ja

kreivitär Sant' Annasta, kiihoittivat uteliaisuutta ja auttaisivat häntä

juuri siihen kuuluisuuteen, jota hän halusi. Amerikatar osaa mainiosti

valita päämääränsä saavuttamiseen tarvittavat välineet.

Enon ja sisarentyttären välillä tapahtuneen sovinnon jälkeen olivat

herra ja rouva Ronald luvanneet saapua Doran kutsuihin. Koko edellisen

päivän tunsi Helena salaista ahdistusta. Vaikka hän kuinka itselleen

vakuutti, että Sant'Anna oli hänelle samantekevä, hämmensi edessäolevan

kohtauksen ajatus kuitenkin hänen mieltänsä. Joutuuko hän jälleen

kreivin kiehtovan katseen, hänen äänensä soinnun pauloihin! Hän pelkäsi

nyt niitä tuntemattomia voimia, joiden leikkikaluna ihminen on. Hän

muisteli mielessään bramiinin mahtavaa olentoa ja ikäänkuin olisi hän

uudelleen tuntenut tämän salaperäistä tenhoa sai hän luottamuksen

palaamaan.

Rouva Ronald ei suinkaan ollut sankaritar. Ei hän ollut luotu

milloinkaan saavuttamaan niitä korkeuksia, missä miellyttämisen ja

ihailtuna olon halu lakkaa. Eeva hän oli, Eevaksi hän jäi. Hän keskitti

pukeutumiseensa kaiken taitonsa, kaiken viehkeytensä. Hän tahtoi

esiintyä mahdollisimman kauniina: ei mistään hinnasta maailmassa olisi

hän tahtonut olla Lelon mielestä rumentunut tai vanhentunut; hänen

voittonsa täytyi olla täydellinen.

Lupauksensa mukaan saapui hän Waldorfiin hyvissä ajoin ja jättäen

miehensä saliin meni Doran pukuhuoneeseen. Kun muutamia herttaisia

tervehdyssanoja oli vaihdettu, istahti hän Doraa vastapäätä, ja kun hän

avasi suurta kärpännahkavaippaansa, tuli sen alta näkyviin ihmeenihana

puku, mustaa silkkimusliinia valkoisella pohjalla, kiiltohileitä

yltänään.

— Oh, kuinka kaunis hame!

— Minä sain sen viime viikolla; ja tänään sen uudistan.

— Se on ihana ja se sopii teille.

— Sitä hauskempaa.

Tällä hetkellä ovi äkkiä aukeni, ja Lelo astui sisään.

— Valmis? kysyi hän.

Huomaten vieraan tulija lisäsi heti:

— Rouva Ronald! Miten mieluisa saada nähdä teitä jälleen!

Kreivin ilmestyessä oli Helena vaistomaisesta ponnahduksesta noussut

ylös ja ojentanut hänelle kättä. Kreivi suuteli sitä, ja sitten heidän

katseensa kohtasivat. Heidän välillään välähti silloin nopeampana

kuin ajatusten ja tunteiden lento tuollainen sielun salama, jommoiset

ratkaisevat ihmiskohtaloita. Rouva Ronaldin ripset eivät rävähtäneet,

eikä hänen sielunsa eikä hipiänsä värähtänyt. Hänen edessään oleva mies

tuntui olevan toinen kuin se, jota hän oli rakastanut. Hän ei tullut

ajatelleeksi, että hän vain oli itse muuttunut.

— Hauskaa saada lausua teidät tervetulleeksi Amerikkaan — sanoi hän

mitä luonnollisimmalla äänellä.

Jotakin hämmästyksen, uteliaisuuden tapaista leimahti italialaisen

ilmeeseen.

— Minä valitan etten päässyt New Yorkiin kyllin aikaisin ehtiäkseni

tulla tervehtimään teitä, vastasi hän kohteliaasti.

— Se on korvattu: teidän poikanne on käynyt minua tervehtimässä ja

meistä tuli hyvät ystävät. Hän avasi minulle heti sylinsä.

— Ah! Siitä minä tunnen oman vereni. Sant' Annat eivät milloinkaan ole

voineet nähdä kaunista naista avaamatta sille syliänsä.

— Lelo! huudahti Dora; kuinka sinä uskallat?

— Mutta rakas ystävä, se on vaistomainen liike, luonnollinen jokaiselle

miehelle, jolla on makua ja tunnetta... Ja siksi toiseksi, sillä ei

vielä ole sanottu, että meidän syleilyymme! on aina vastattu.

— Pikku Guidon syleilyyn vastattiin kyllä, minä vakuutan, sanoi Helena

hilpeästi.

— Hänellä on onnea!

— Älkää siinä sorvailko lemmenrunoja, vaan katsokaa minua! — sanoi

kreivitär astuen hiukan loitommaksi voidakseen paremmin näyttää

päivällispukuaan, pitkää venetsianpitsiverhoa punervasilkkisen

musliinihameen yllä, kaulan-aukeama yltänään verrattoman kauniita

timantteja.

— Te olette viehättävä.

— Oh, pukeutua hän taitaa, veitikka! sanoi Lelo nauraen.

— Onneksi! vastasi Dora, sangen tyytyväisenä miehensä hyväksymisestä.

Ottaen sitten viuhkansa ja hansikkaansa hän lisäsi:

— Nyt näyttämölle! Minä esitän tänä iltana New Yorkissa kreivitär

Sant'Annan osaa, sanoi hän hiukan levottomana. Toivon, että yleisö on

suopeaa ja ilta menee hyvin.

Upea oli näyttämölle pano, parasta mitä Waldorfin Astor-salissa voi

aikaansaada, ja uhkeaa yleisö: jo mainittujen amerikatarten lisäksi

markiisi d'Anguilhon, parooni de Kéradieu, Henrik Ronald, Charley

Beauchamp, Willie Grey ja juhlan isäntä kreivi Sant'Anna. Keskustelu

oli vilkasta ja henkevää, äskeinen Espanjan sota ja eurooppalaisten

läsnäolo aiheutti monta sattuvaa huomautusta Vanhasta ja Uudesta

Maailmasta, kun juttelu oli yleisempää. Vaikka luonnollisesti tällöin

sattui vastakkaisia ajatuksia, oli koko sävy kuitenkin omiansa

lämmittämään läsnäolijain tuttavuutta ja sydämellisyyttä.

Koko aterian ajan, vaikka molempain naapuritartensa säälimättömästi

anastamana ja haastattelemana, oli Lelo seurannut rouva Ronaldia.

Aavistamatta herättämänsä tunteen syvyyttä oli hän varma, että Helena

oli häntä rakastanut. Se ilme, jonka hän oli havainnut Helenan

kasvoilla Italian konsulaatista palatessaan vihkiäistilaisuuden

jälkeen, oli muistonakin monta kertaa nostanut hänen huulilleen

tyydytetyn koston hymyn. Amerikkaan tultuaan oli hän usein ajatellut

Helenaa ja toivonut salaisesti pääsevänsä häntä tapaamaan. Nyt se oli

tapahtunut, mutta italialaisen hienolla vaistolla oli hän heti tuntenut

nyttemmin olevansa hänelle yhdentekevä, ja tiesi että se tenhovoima,

josta hän oli niin suuresti nauttinut, oli menettänyt tenhonsa. Hän

tunsi siitä kirpeää pettymystä, voitetun miehen raivoa. »Kaikki ne ovat

samanlaisia!» — mietti hän lohdukseen. — »Joku muu epäilemättä!...»

Mutta milloinkaan ei Helena ollut näyttänyt hänestä niin kiehtovalta

kuin nyt. Hän hurmautui uudelleen ja loi häneen hehkuvan ja aistillisen

ihailun tulisia silmäyksiä.

Rouva Ronald kohtasi usein nämä katseet, jopa uhmasi niitä, tyynen

pelottomasti, ja ne jäivät voimattomiksi herättämään hänessä

pienintäkään hämmennystä. Hän tarkasteli kreiviä salassa, ja hänen

kasvonsa ilmaisivat halveksumisen sekaista kummastelua. Minkä taian

vaikutuksesta oli hän pitänyt häntä muita niin paljoa etevämpänä?

Tavallinen ylhäisöherra, ei mitään muuta... Häneltä ei sopinut vaatia

muuta kuin että hän oli komea, kohtelias ja vierasvarainen. Helena

näki hänet nyt sellaisena, kuin hän oli, hänen vanhan, menneisyyteen

piintyneen, välinpitämättömän sielunsa, hänen luonteensa heikkouden.

Tosin koulutuksella olisi hänestä voinut tulla valtiomies, diplomaatti,

mutta tätä koulutusta häneltä puuttui. Hän oli kesanto-olio,

kykenemätön harrastamaan muuta kuin erinäisiä seuraelämän seikkoja,

kykenemätön varsinkin rakastamaan syvästi ja uskollisesti. Ja kuinka

hän, Helena, oli kärsinyt hänen vuokseen! Tämä ajatus sai Helenan

hytisemään ja hänen katseensa kääntyi herra Ronaldin puoleen. Mikä

henkinen voima hänen otsansa takana! Mikä puhtaus noissa tutkijan

silmissä, jotka eivät nähneet pienekkäitä ja arvottomia asioita! Mikä

kauneus tuossa totuutta lausumaan luodussa suussa! ... Hän oli elänyt

unta — painajaista, ja kuinka tuskallista!... Hän oli ollut hullu!...

hullu!...

Nyt sai Sant'Anna tulla ja mennä, kiemailla ja rakastaa ilman että

hänen tekonsa tai tunteensa vähääkään vaikuttivat häneen, Helenaan.

Tämä varmuus teki hänet hilpeäksi kuin lapsen. Hän hengitti syvään,

monta kertaa, vain ilosta, tuntiessaan sydämensä kirvoitetuksi.

Lelon ja hänen välisensä yhteyden lanka oli leikattu poikki! Lämmin

kiitollisuuden ajatus yleni koko hänen olennostaan sitä Mestaria kohti,

joka oli tämän ihmeen aikaansaanut.

Päivällisen jälkeen yritti Sant'Anna, uteliaana näkemään, eikö

Helenan välinpitämättömyys ollut teeskentelyä, päästä hänen kanssaan

kahdenkeskiseen keskusteluun.

— No, »täti»! — sanoi hän kohdistaen häneen kavalasti hurmaajakatseensa

— mitä te sanotte tästä uusimmasta yllätyksestä, jonka kohtalo on

meille tehnyt? Minä, Lelo, teidän isäntänänne New Yorkissa, Waldorfin

hotellissa, viidennen valtakadun varrella!...

— Minusta se on sangen mieluisa yllätys! Entä teistä?

— Herkullinen, hämmästyttävä!... Mahdotonta on tämän jälkeen olla

uskomatta sallimusta!

— Älkää käyttäkö sitä sanaa: se johtaa ajatuksen sokeaan sattumaan.

Me olemme tietämättämme Jumalan työväkeä, hänen avustajiansa. Hän

johtaa meitä kaukaisia tarkoitusperiä kohti, joita me emme tunne, mutta

lopulta kaikki kääntyy hyväksi kaikille.

Nämä sanat tehosivat Leloon. Hän tunsi, että nainen, joka ne oli

lausunut, oli iäksi hänen voimapiirinsä ulkopuolella. Yhtäkaikki yritti

hän vielä viimeistä ivaa:

— Niinpä teidän mielestänne kaikki Rivolin kadulta, missä teidät ensin

kohtasin, aina Waldorfin hotelliin, jossa nyt olemme, kaikki mitä sillä

välillä on tapahtunut, oli ennakolta määrättyä. Kaikkiko?...

Helena kesti vääjäämättä tätä viimeistä sanaa seuranneen katseen.

— Kaikki, toisti hän viehkeän vakuuttavasti. Ne olivat välttämättömiä,

minä olen siitä vakuutettu.

— Kun Eeva rupeaa filosofiksi, niin se on hirvittävää! sanoi Sant'Anna.

— Viettelijälle kyllä — vastasi rouva Ronald nauraen — mutta

sangen suotuisaa Aatamille!... Mutta nyt »nepaani», — lisäsi tuo

maailmannainen täysin sulavasti — ryhdymme me parhaamme mukaan

hemmoittelemaan tehdäksemme teidän New Yorkissa-olonne niin

miellyttäväksi, että te julistatte meidät maailman viehättävimmiksi

naisiksi: se kuuluu meidän intohimoihimme...

Tämän keskustelun aikana ei Charley Beauchamp, tuo ritarillinen ja

vaitelias veli, joka oli kaikki arvannut, kaikkea pelännyt, jättänyt

keskustelijoita silmistään. Hän seisoi erillään eräässä nurkassa heitä

tarkaten. Hänen alussa levottomat kasvonsa kirkastuivat ja lopuksi

huokasi hän helpoituksesta. Erittyään Lelosta tuli rouva Ronald hänen

luokseen.

— Miksikä sinä tänään katselet minua niin paljon? kysyi hän lyöden

häntä viuhkallaan käsivarteen.

— Siksi etten ole milloinkaan sinua siinä määrin ihaillut.

Heikko puna levisi Helenan kasvoille.

— Olet kyllä oikeassa, vastasi hän vakavasti.

Vähää myöhemmin, kun Helena oli miehensä kanssa vaunuissa, jotka veivät

heitä kotia, pisti hän äkkiä kätensä miehensä käteen. Sanaa sanomatta

Henrik Ronald puristi sitä eikä laskenut irti. Silloin Helena nojautui

häntä vastaan ja istui niin koko loppumatkan äänettömänä, syvästi

onnellisena todellisen rakkauden ja täydellisen turvallisuuden suloinen

tunne sydämessään. Pukuhuoneeseensa tultuaan astui hän oikopäätä Willie

Greyn taulun eteen ja huudahti kuvaamattoman ilon ja riemun ilmein:

— Parantunut, Titania! Parantunut!

Voittoisa nainen · 第 42 / 42 题