»Rauha olkoon teille nyt ja aina!»
Nämä bramiinin sanat eivät olleet turhia, rouva Ronald oli saanut
rauhan. Sant'Annan kuva oli tosin hänen mielessään, mutta voimattomana
aiheuttamaan sydämentykytystä ja tunnonvaivoja. Ja hindu oli
antanut hänelle vieläkin jumalaisemman lahjan: lupauksensa mukaan
oli hän puhaltanut rouva Ronaldiin ihmisveljeyden henkeä, hänen
hyväntekeväisyytensä oli tullut hellemmäksi ja lämpimämmäksi. Lisäksi
tuli odottamattomia tapauksia, jotka puhdistivat hänen sielustaan hänen
intohimonsa viimeisetkin jäljet.
Palatessaan Amerikkaan oli Helena tavannut maan sotakuumeen vallassa.
Oli tosin alussa ja nimenomaan parhaimmiston piireissä voimakas
mielipide, joka piti sotaan ryhtymistä Espanjaa vastaan Amerikan arvoa
alentavana. Mutta heti kun sota oli julistettu, tarttui kaikkiin
isänmaallinen innostus ja espanjalaisviha.
Henrik Ronald, Charley Beauchamp ja Jack Ascott olivat ensimäisten
joukossa, jotka ilmoittautuivat, ja heidät määrättiin 10.
ratsurykmenttiin.
San-Juanin taistelussa 1. heinäkuuta, rynnäkössä Santiagoa vallitsevaa
kukkulaa vastaan sai Jack Ascott surmansa, jota hän ilmeisesti oli
etsinyt. Charley Beauchamp säästyi; herra Ronald sai kaksi pahaa
haavaa vasempaan reiteensä. Helena, joka oli seurannut häntä Floridaan
saakka, missä hän muutamien ystävättärien kanssa oli järjestänyt
avustuskeskuksen, riensi hänen luokseen. Hänellä ei ollut milloinkaan
ollut tilaisuutta tehdä mitään miehensä hyväksi; hän oli päinvastoin
saanut kaikki ja vaatinut kaikkea häneltä. Ensimäistä kertaa joutui
hän nyt hoivaamaan miestään, joka oli heikkona kuin lapsi. Helena
vietti monia öitä hänen vuoteensa ääressä. Yhä kasvava hellyys teki
hänen kätensä ihmeellisen taitavaksi ja keveäksi. Hänen onnistui tehdä
haavoittuneen säären leikkaaminen tarpeettomaksi: tässä puolison ja
naisen työssä löysi hän suloisempaa iloa kuin mitä hän milloinkaan
oli tuntenut, ja pelko Henrikin hengestä synnytti hänessä rakkauden,
jota hänen miehensä ei ennen ollut voinut hänessä herättää. Henrikin
toipumisaika muuttui heille toiseksi kuherruskuukaudeksi, sanomattoman
paljoa suloisemmaksi ja onnellisemmaksi kuin ensimäinen. Lokakuun
puolivälissä palasivat he New Yorkiin, missä herra Ronald valmistautui
tekemään tunnetuksi uutta voimaa, jonka hän oli keksinyt.
Ja me tapaamme Helenan jälleen kuuluisassa pukuhuoneessaan. Hän oli
muuttanut sen aivan uuteen uskoon. Seinillä ei ollut enää entistä
kirjavuutta, ei salamantereita, ei perhosia. Suuri persialainen matto,
Leloirin ja Corellin vesivärimaalauksia ja yksi ainoa öljytaulu: Willie
Greyn _Titanian hulluus_.
Peilipöydällä oli avattu kirje, josta jo kaukaa saattoi tuntea Doran
käsialan. Sota oli hidastuttanut Sant'Annain lähtöä, he olivat
saapuneet Amerikkaan vasta elokuun lopulla ja lähteneet suoraan
maalle, Maine'iin, missä he olivat viettäneet syys- ja lokakuun.
Samana päivänä, jona kreivitär oli saapunut New Yorkiin, missä hän oli
asettunut Waldorfin hotelliin, oli hän ilmoittanut tulevansa rouva
Ronaldin luo iltapäivällä. Helena odotti häntä sangen uteliaana. Kello
neljä kuului ovelta tuhansista tunnettava koputus ja tapansa mukaan oli
Dora samassa sisällä.
— Minä tässä olen, minä tässä olen!
— Dody!
Tämä tuttavallisen herttainen puhuttelunimi tuli Helenan huulilta aivan
luontevasti.
Naiset syleilivät toisiansa vilpittömän ystävyyden innoin ja katsoivat
sitten toisiaan silmiin.
— Sangen mieluista on nähdä teitä jälleen! sanoi kreivitär.
— Suuruus ei siis ole saanut teitä unohtamaan vanhoja ystäviänne?
Dora kohotti olkapäitään.
— Ei... minun turhamielisyyteni on kyllä suuri, vastasi hän hymyillen,
— mutta ei erikoisen syvä; sydämeen asti ei se milloinkaan ylety.
— Sitä parempi. Kirjeenne oli minulle mieluisa yllätys; minä en
odottanut teitä ennenkuin ensi viikolla.
— Ilma kävi liian koleaksi olla maalla. Lelo jäi vielä ottamaan osaa
viimeiseen metsästysretkeen; minä läksin edeltäpäin äidin kanssa. Hän
tulee heti. Hän tuo pojua. Minä olen rientänyt teille sitä näyttämään:
hän on niin kaunis, että kuningattaret voisivat minua kadehtia.
— Eikö hän ole kärsinyt matkasta ja ilmanvaihdoksesta?
— Ei, Jumalan kiitos!... Hän ei tiedä, kuinka kiitollinen olen, että
hän on pysynyt niin reippaana. Jos hänelle olisi jotakin tapahtunut,
eivät Sant' Annat ikinä olisi sitä minulle antaneet anteeksi.
— Mennään pieneen saliin, ehdotti rouva Ronald.
— Oh, ei, ollaan täällä vielä hetki... Mutta tehän olette muuttanut
täällä kaikki, huudahti kreivitär katsellen ympärilleen.
Ja huomaten äkkiä Willie Greyn taulun:
— Mitä! _Titanian hulluus!_ Sellaista taulua ei vaimo voi pitää
talossaan, ellei hänellä ole kerrassaan yli-inhimillinen mies. Monessa
talossa se olisi suoranaista ivaa!
— Todellakin! myönsi Helena hymyillen.
Kun kreivitär sitten oli istunut keinutuoliin, tiedustellut Henrikin
vointia y.m., sanoi hän vihdoin hiukan käheällä äänellä:
— Ja — Jack — on kuollut...
— Niin, 1 p:nä heinäkuuta San-Juanin taistelussa. Ja Helena kertoi
laajasti ja yksityiskohtaisesti, mitä tiesi Jackin sankarikuolemasta.
— En kerro sitä tuottaakseni teille tuskaa, vaan kunnioittaakseni
Jackin muistoa ja jotta tuntisitte täysin hänen arvonsa, lopetti hän.
— Minä tunsin sen, minä tunsin sen! sanoi kreivitär liikutettuna. —
Mutta minä en rakastanut häntä kylliksi, jotta olisin voinut tehdä
hänet onnelliseksi. Se ajatus on aina minua lohduttava.
Kun oli siirrytty pieneen saliin teetä juomaan, kysyi Helena,
saadakseen keskustelun toiselle suunnalle:
— Ja kuinka teidän miehenne viihtyy Amerikassa?
— Paljoa paremmin kuin uskalsin toivoa. Pelkäsin hänen ikävystyvän.
Ikävä vaikuttaa häneen kuin influensa: hän tulee alakuloiseksi — eikä
puhu mitään. Onneksi sain d'Anguilhonit ja de Kéradieut tulemaan mukaan
ja kutsuin heidät Orientaan, joten meillä on ollut siellä sangen
viehättävä seurapiiri... Lelo on ollut mainiolla tuulella koko ajan.
Tosin hänellä myöskin on tavaton menestys. Luulenpa, että minun olisi
täällä vielä vaikeampi varjella häntä kuin Roomassa. Amerikattarilla on
inhoittava tapa yllyttää miehen liehittelyä.
— Ja tekö, tekö olette sitä mieltä!
Dora punastui.
— Anteeksi, minä en koskaan liehitellyt kenenkään aviomiestä. Muuten ei
minulla ole mitään pelkäämistä. Lelo rakastaa minua, olen siitä varma,
ja ajan mittaan aina enemmän. Siksi toiseksi on italialainen sangen
viisas ja itsekäs: hän tietää millä puolen hänen leipäänsä voi on.
Vaimo, jolla on lapsia ja rahaa, on tukevalla pohjalla.
— Viime viikolla olivat d'Anguilhonit minun luonani päivällisillä;
Annie näyttää aivan autuaalta!...
— Oh! Hän jumaloi miestään. Rakastavalle on kaikki helppoa. Mikä voima
sentään rakkaudessa on!
Äänensävy oli niin lystikäs, ettei Helena voinut olla nauramatta.
Kun herra Ronald samassa saapui, riensi Dora siron sulavasti häntä
vastaan, ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.
— Eno, eno, mikä onni saada nähdä teidät jälleen terveenä ja reippaana!
huudahti hän syleillen herra Ronaldia niinkuin muinoinkin, joten enon
ei auttanut muu kuin puoliksi leppyneenä istua teepöytään, missä
pian syntyi vilkas juttelu Rooman oloista, Sant' Annoista ja erittäin
kardinaali Salvonista. Oli tosiaan hassunkurista ajatella entistä neiti
Dora Carrollia niin tuttavallisissa väleissä tulevan paavin kanssa!
Hetken kuluttua tuli sisään rouva Carroll uhkean roomalaisen
imettäjättären saattamana, joka kantoi pikku Guidoa.
Herra Ronald meni sisartansa vastaan ja tervehti häntä sangen
sydämellisesti.
Tällä välin oli Dora ottanut haltuunsa pikku pojun, riisunut hänen
päällysvaatteensa, siistinyt hiukan hänen tukkaansa ja toi hänet sitten
Helenan luo.
— Suloinen pikkupoika! — huudahti tämä katsellen ilman mitään
mielenmasennusta Sant'Annan poikaa.
— Eikö olekin? Ja niin isänsä näköinen!
— Tosiaan! Sangen suuresti.
Dora lähestyi herra Ronaldia.
— Eno, sanoi hän vakavasti — nähkää... tämän piti syntyä.
Äkillinen ja syvä liikutus hellensi tiedemiehen kasvoja. Hän katsoi
hetken pikku pojua, kietaisi sitten käsivartensa äidin ja lapsen ympäri
ja syleili heitä molempia.
— Oikeassa olette, sanoi hän, tämän piti syntyä... ja erään toisen piti
kuolla, lisäsi hän sitten hiljempaa.