Hän kulki Acon poikki ja nousi reippaasti pehmoisia nurmikkoja
lehväisten puitten siimeksessä Ventirosen linnaa kohti.
Aurinko oli mailleen menossa. Epäsäännöllinen rakennusryhmä siinsi
osittain sinertävänä, osittain kelmeän punertavana.
Auringon vaakasuorat säteet muuttivat Gnisin mustat metsät
loistavan kullanruskeiksi ja sen kupeella hyrskivän vuoriputouksen
helmeileväksi kullaksi. Järvi lepäsi suurimmalta osaltaan varjossa
sinipunervanharmaana, autereisen helmenharmaan harson verhoomana. Mutta
vastakkaisen rantaman puoli oli yhtenä ainoana hopealle hohtavana,
puolikuunmuotoisena valomerenä rusoittavine heijastuksineen. Ja Monte
Sfioriton kolme lumenpeitteistä huippua näytti miltei satumaiselta —
ne hehkuivat kuin rusoittavat, utuiset pilvet autereisen taivaanrannan
yllä kirkasta, tummaa sinitaivasta vastaan.
Tuttu runo muistui Peetrin mieleen.
»Helmeillen hyrskivät ve'et», lausui hän itsekseen. »Totta tosiaankin
kuvaa tämä runo piirre piirteeltä edessäni olevaa maisemaa.» Ja hän
alkoi kuiskailla noita eloisia, sointuvia säkeitä...
Mutta runon keskivaiheilla keskeytettiin hänet.
»Miellyttääkö näköala teitä — vai mitä?» kysäsi joku hänen takanaan.
Peetri katseli ympärilleen.
Marmoripenkillä muutaman metrin päässä tuuhean akasian siimeksessä
istui nuori nainen ja katseli häntä hymyillen.
Peetrin silmä kiintyi häneen — katse kohtasi katsetta. Ja äkkiä
Peetrin sydän sykähti rajusti. Sitten taukosi se tuokioksi alkaakseen
seuraavassa silmänräpäyksessä entistään rajummin lyödä. Ja syystäkin.
Naisen katseessa päilyi jokin — outo hehku, hellyys, joka näytti — joka
näytti... mutta siitä koko tarina johtuu.
Nainen oli valkoisessa puvussa. Hänellä oli muutamia suuria,
heleänkeltaisia päivänkukkia vyössään. Hän oli avopäin. Hänen tukkansa
— varjossa lämpöisen ruskea — säihkyi päivän suudellessa sitä
säteilevänä ja kuulakkaana.
»Teistä näköala ei ole hulluimpia —?» kysäsi nainen katsahtaen Peetriin
veitikkamaisen huolestuneena.
Peetrin sydän sykähti rajusti, mutta hänen täytyi vastata.
»Minä juuri tässä tuumiskelin», vastasi hän teennäisen tyynenä,
»voisikohan sitä sanoa oikein kauniiksi.»
»Niinkö —?» huudahti nainen.
Hän heitti päänsä taaksepäin ja katseli arvostelevasti maisemaa.
Sitten katsahti hän merkitsevästi Peetriin ikäänkuin olisi tahtonut
kohteliaasti jättää tämän Peetrin ratkaistavaksi.
»Eikö se mielestänne ole liiaksi teatterimainen, liiaksi teennäinen?
»Emme saa arvostella sitä liian ankarasti. Meidän tulee muistaa,
että kaikki on avuttoman luonnon työtä. Ja sitäpaitsi on meidän
tunnontarkasti arvostellessamme myönnettävä, että tässä on sellaista
laajakantoisuutta, valojen ja värien eloisuutta ja tunnelmien syvyyttä,
mitä tuskin tapaa teatterimaisemassa.
»Olette ehkä oikeassa», myönsi nainen miettivän näköisenä. Katse
kohtasi taasen katsetta ja he naurahtivat.
»Eikö teistä ilta ole ihmeen ihana?» kysäsi nainen tuokion vaitiolon
jälkeen.
»On tuhansistakin syistä», vastasi Peetri kumartaen hieman
merkitsevästi.
Naisen kasvoilla välkähti noin puolisekuntia kestävä hieno, tuskin
havaittava ymmärtämyksen ja mielihyvän hymy, mutta hän jatkoi
teennäisen tyynenä:
»Mikä rauha ja hiljaisuus vallitseekaan luonnossa! Sellainen
rauha, joka päivän ahertelemisen jälkeen seuraa iltarukousta. Maa
ikäänkuin pidättää henkeään — eikö totta? Lintuset ovat jo asettuneet
yötiloilleen, vaikka aurinko vasta on mailleen menossa. Tavallisesti
ovat ne aina iltaan mennessä pirteimmillään, mutta nyt ovat kaikki
laskeutuneet levolle — varpuset ja kultasirkkuset, ne jotka ryöstävät
ja ne joilta ryöstetään, kaikki ovat vaipuneet unen helmaan. He
tuntevat, että syksy on tulossa. Kuinka kaunis onkaan, vaikkakin
surunvoittoinen, syksyn ensi kosketus — se on kuin etäisyydessä soiva
surumielinen soitto. Voitteko selittää sitä? Ei ole kylmän tuntemusta,
on aivan lämmin, kuitenkin on meissä outo syksyn tuntu. Linnutkin
sen tuntevat ja ovat siksi menneet näin aikaisin levolle. Kuukauden
kuluttua lentävät he tiehensä Afrikaan ja Hesperideille — kaikki
paitsi varpuset, jotka jäävät tänne koko talveksi. Mitenkähän tulevat
ne toimeen talvella, kun heillä ei ole kultasirkkusia, joilta voivat
ryöstää ruuan?»
Ja hän katsahti kunnioittavan kysyvästi Peetriin vedoten häneen aivan
kuin asianymmärtävään.
»Talvella käyvät ne keskenään ryöstösotaa», selitti Peetri. Varas vie
varkaalta muitten uhrien puutteessa. Ja sitäpaitsi on tärkeätä, että
nokat ovat työssä, etteivät ne unohtaisi taitoaan kevääksi, jolloin
kultasirkut saapuvat.»
Herttuatar — minusta on väärin kauemmin pettää luottavia lukijoitani
ja ehkä teräväjärkisimmät jo ovat arvanneet kuka tuo salaperäinen
nainen on, vaikkakin olen koettanut sitä salata — herttuatar nauroi
sydämellisesti.
»Niin, kultasirkut palaavat keväällä», sanoi hän. »Eivätkö ne
mielestänne ole kovin järjettömiä? Minä luullakseni kultasirkkuna
ikiajoiksi asettuisin etelään, jossa varpuset eivät rauhaani
häiritsisi.»
»Etelässäkin on varpusia», sanoi Peetri. »Varpusia on kaikkialla ja
kuta etelämmäksi tulemme, sitä julkeammiksi, häikäilemättömämmiksi
ja hävittömämmiksi ne käyvät. Afrikassa ja Hesperideillä, joita
te mainitsitte, hyökkäävät he usein matkaseurueitten kimppuun,
puhkaisevat kameleilta silmät ja toisinaan sieppaavat kynsiinsä
miehen, kokonaisen miehen, joka turhaan ponnistelee vastaan heidän
armottomissa kynsissään. Ei ole varpusista vapaata etelää. Mutta mitä
kultasirkkusten palaamiseen tulee — ajaa vaisto meidät kaksijalkaiset
aina takaisin. Samapa tuo, olemmeko siivellisiä vai siivettömiä,
kyllä me kaikki aina palaamme siihen, minkä pyhästi olemme vannoneet
ikipäiviksi jättävämme.»
Hän lausui viime sanat erikoisella äänenpainolla ja alleviivasi ne
katseellaan, aivan kuin olisi niissä piillyt erikoinen tarkoitus.
Mutta herttuatar ei näyttänyt huomaavan sitä.
»Niin — totta kyllä — palaamme», sanoi hän hiljaa. »Tarinanne
varpusista Hesperideillä on minulle jotakin aivan uutta ja kovin
järkyttävää — jollei se ole vain rosvojuttu, jolla tahdotte
herkkäuskoisuuttani koetella. Mutta koska tänään olette niin
puheliaalla tuulella, tahdotte kenties ulottaa kohteliaisuutenne vielä
hiukan pitemmälle ja sanoa minulle, mikä tuo kummitus on, joka riippuu
taivaalla Cornobastonen kukkulan yläpuolella — tuo vaalea ympyriäinen
esine, joka näyttää suurennetun puolikruunun muotoiselta?
Peetri seurasi herttuattaren katseen suuntaa.
»Tuoko?» sanoi hän. »Ei se oikeastaan ole mitään. Totta puhuen,
arkipäiväiset ihmiset nimittävät sitä kuuksi.»
Miten kummallista!» sanoi herttuatar. »Minä todellakin _luulin_ sitä
kuuksi.
Ja molemmat naurahtivat taasen.
Herttuatar siirtyi hiukan ja paljasti silloin marmoripenkin nojaan
kaiverretun, kullalla ja punaisella kirjaillun vaakunakilven.
Hän kosketti sitä sormellaan.
»Huvittaako teitä niinkutsutut »puhuvat vaakunat?» kysyi hän.
»Italiassa niitä on enemmän kuin missään muualla mailmassa. Tämä on
Farfalla suvun vaakuna. Nämä tilukset olivat alkuaan Farfalla suvun
hallussa. Vaakunan pohja on kullanvärinen ja sinne tänne on siroiteltu
kaksikymmentä ruusua; kypärikoristeena on hehkuva ruusu, jota
kultasiipinen perhonen suutelee ja tunnussanoina ovat:
Rosa amorosa,
Farfalla giojosa,
Mi cantano al cuore
La gioja el' amore.
Miten olikaan heraldikko [heraldiikka, vaakunatieto] saattanut hyväksyä
noin epäheraldisia tunnussanoja!
Farfallat olivat moniaita miespolvia tämän paikkakunnan ylhäisimpiä.
Olivat Ventirosen ruhtinaita ja Milanon ylimyksiä. Mutta viimeinen
heistä menetti omaisuutensa Monte Carlossa ja teki itsemurhan noin
parikymmentä vuotta sitten. Ja siihen loppuivat heidän _giojansa ja
amorensa_. Perhosen surmasi pelipyörä. Tilukset joutuivat juutalaisten
käsiin ja niinhän useimmiten käy ennemmin tai myöhemmin. Uskokaa
pois, he aikoivat tehdä linnasta hotellin, oikein suunnattoman
jättiläishotellin raharuhtinaita ja nousukkaita varten. Minä satuin
kuulemaan tästä ja ostin sen. Kuvitelkaahan tätä komeata, vanhaa linnaa
tuollaisten ihmisten käsissä! Tämä on niitä harvoja linnoja Italiassa,
jossa kummittelee. Niin, minä vakuutan teille, että täällä kummittelee.
Aavetta sanotaan valkoiseksi hovipojaksi — _il Paggio Bianco di
Ventirose_. Ja hän on kuudentoista vuotias poika. Käyskentelee vanhan
vankityrmän valleilla ja tähystelee järvelle päin niinkuin vartioitsisi
hän venettä. Toisinaan huitoo hän käsiään ikäänkuin antaakseen merkin.
Kiireestä kantapäähän on hän hohtavan valkoinen kuin kuvapatsas. Itse
en ole häntä nähnyt, mutta niin monet väittävät nähneensä hänet, etten
voi epäillä hänen olemassaoloaan. Tällaisen linnan tahtoivat nuo itarat
ihmiset muuttaa hotelliksi!... Kunnioittaen Farfalla suvun muistoa
pidän tarkasti huolta siitä, että sen vaakuna, joka on kaiverrettu
ainakin sataan eri paikkaan, säilyy muuttumattomana; panetan siihen
uutta väriä ja kultaa milloin ajan ja ilman vaikutus tekee sen
tarpeelliseksi».
Puhuessaan katseli hän linnaan päin ja nousi sitten paikaltaan, ehkäpä
aikeessa mennä sinne.
Peetri tunsi, että otollinen hetki nyt oli käsillä.
»Pelkäänpä, että nämä käyntini teistä jo tuntuvat vähäsen
naurettavilta, sillä taaskin esiinnyn minä kardiaali Udeschinin
nuuskarasian palauttajana», sanoi hän. »Löysin sen puutarhastani».
»Löysittekö —?» sanoi herttuatar. »Setäni itsekin luuli jättäneensä sen
sinne. Hän hukkaa sen alituisesti. Onneksi on hänellä toinen, jota hän
käyttää hätätilassa. Olitte kovin ystävällinen, kun itse vaivauduitte
tuomaan sen takaisin.»
Ja herttuatar naurahti hilpeästi.
»Käytän samalla tilaisuutta hyväkseni sanoakseni teille hyvästi»,
lisäsi Peetri aivan odottamatta. »Matkustan muutaman päivän kuluttua
takaisin Englantiin.»
Herttuatar kohotti kulmiaan.
»Todellako —?» sanoi hän. »Oi, mikä vahinko», jatkoi hän sitten.
»Tiedättekö, täällä järvien maassa pidetään yleensä lokakuuta vuoden
ihanimpana kuukautena.»
»Tiedän kyllä», sanoi Peetri surumielisesti.
»Ja Englannissa on se inhoittavin kuukausi», jatkoi herttuatar.
»Niin, varsin inhoittava», myönsi Peetri.
»Täällä on taivas säihkyvän sininen, ilma huokuu viinirypäleitten
tuoksua ja kaikkialla kajahtelevat viininkorjaajien pirteät laulut»,
sanoi herttuatar. »Mutta siellä on likaisenharmaata ja ilotonta, laulut
eivät siellä kajahtele — vain sankat savupilvet samentavat ilman.»
»Totta sekin», sanoi Peetri.
»Olette tietenkin urheilija? Olette varmaankin innokas linnustaja?»
kysäsi herttuatar.
»En ole käynyt linnustamassa moneen vuoteen», vastasi Peetri.
»Vai niin. Ajometsästyskö teitä huvittaa?»
»Inhoan sitä. Siinä takertuu aina hevosen jalkoihin.»
»Ymmärrän. Siis koppipeli teitä viehättää?»
»Eipä suinkaan.»
»Ettehän te toki ole jalkapallon ihailijoita?»
»Olenko sen näköinen?»
»Koti ikäväkö teidät täältä karkoittaa? Te kaipaatte kotiseutunne
heloittavia kanervakankaita?»
»Minun kotiseudullani tuskin on kanervakankaita. Olette aivan
erehtynyt. Totta puhuen on kotimatkani syynä tuo vanha tarina — _une
histoire de femme_.»
»Sehän minun olisi pitänyt arvata!» huudahti herttuatar. »Yhä sama
nainen!»
»Yhä sama nainen —?» toisti Peetri ihmeissään.
»Aivan niin», sanoi herttuatar. Nainen, joka aina on mielessänne —
teidän tarinanne sankaritar. Lyhyesti: _tämä tässä_.»
Ja hän ojensi kätensä, jonka hän oli pitänyt selkänsä takana ja näytti
Peetrille kullalla kirjaillun, harmaakantisen kirjan.
»_Minun_ tarinani —?» sopersi Peetri.
Mutta nähdessään kirjansa herttuattaren kädessä noin omituisten
olosuhteiden vallitessa, läikähti hänen sydämessään värisyttävä, miltei
eloon elpyvän toivon tunne.
»_Teidän_ romaaninne», toisti herttuatar herttaisesti hymyillen ja
matkien Peetrin ääntä. Ja sitten jatkoi hän nyrpistäen hieman nenäänsä:
»Tietysti tiesin alusta saakka, että te itse olitte ystävänne Feliks
Wildmay.»
»Tiesittekö todellakin?» sanoi Peetri vetäen syvään henkeään. Hän
näytti tuiki typertyneeltä. »Vai tiesittekö todellakin aivan alusta
saakka?» Ja hänen aivoissaan myllersivät ajatukset aivan sekaisin.
»Niin, olen tiennyt sen koko ajan. Mikäpä viehätys siinä muuten olisi
ollut? Ja nyt te palaatte _hänen_ uhrialttarinsa ääreen — rukoilemaan.
Toivon, että teillä on rohkeutta tarjota hänelle kätenne.»
Peetri ei voinut selvittää ajatuksiaan, tunsi vain vaistomaisesti, että
hänen elämänsä ratkaisevin hetki nyt oli tulossa.
»Te rohkaisette minua», sanoi hän äkkiä uskaliaasti. »Te voitte puhua
puolestani hänelle. Kun kerran tiedätte niin paljon, tahdon mielelläni,
että tiedätte kaikki. Tahdon kertoa teille kuka hän on.»
»Uskotultaan valitessa täytyy olla varovainen», neuvoi herttuatar.
Mutta samalla hänen silmissään paloi outo hehku — katse oli lämmin ja
hellä eikä suinkaan luotaan karkoittava.
»Enpä kerrokaan kuka hän oli, vaan sen sijaan missä hänet ensi kerran
näin», sanoi Peetri. »Näin hänet neljä vuotta sitten joulukuussa
Théâtre Françaisissa muutamana torstai-iltana eräässä juhlanäytännössä.
Hän istui ensi rivin keskiaitiossa. Hän oli valkoisessa puvussa. Hänen
seurassaan oli vanhanpuoleinen mustiin puettu nainen, luullakseni
englantilainen, sekä vanha, valkeaviiksinen, piikkipartainen
herrasmies, joka näytti ranskalaiselta sotilaalta. Näyteltiin —»
»Näyteltiin —?» kysyi herttuatar hiljaa odotettuaan kotvan aikaa.
»Näyteltiin Pailleronin _Ikävässä seurassa_», sanoi Peetri.
»Niinkö», sanoi herttuatar ja hänen katseensa oli yhä maassa. Hän
puhui melkein kuiskaten, mutta äänenväre pani Peetrin sydämen rajusti
sykähtelemään.
»Seuraavan kerran näin hänet», alkoi Peetri. Mutta hänen täytyi
keskeyttää puheensa. Sydämen sykähdykset olivat miltei tukehduttaa
hänet.
»Missä?» kysyi herttuatar.
Peetri veti syvään henkeään ja alkoi uudelleen:
»Näin hänet viikkoa myöhemmin oopperassa. Esitettiin _Lohengrin_. Hän
oli samaisen herran ja naisen kanssa, mutta tällä kertaa näkyi hänen
seurassaan kolmaskin henkilö, muuan nuorenpuoleinen herrasmies. Hänellä
oli helmiä kaulassaan ja hänen iltavaippansa oli valkoisella nahalla
reunustettu. Hän poistui ennen esityksen loppua. Kolmannen kerran
näin hänet keväällä toukokuussa. Näin hänet vilahdukselta parikin
kertaa Lontoossa — hänen ajellessaan puistossa. Hän oli yhä vielä tuon
vanhanpuoleisen englantilaisen naisen seurassa, mutta vanhan sotilaan
näköistä ranskalaista en enää nähnyt. Vuosi senjälkeen näin hänet vielä
kerran Pariisissa, hänen ajellessaan Boulognen metsässä.»
Herttuattaren silmät olivat yhä maahan kiintyneinä. Hän ei puhunut
sanaakaan.
Peetri odotti niin kauan kuin ihminen, jonka suonissa veri kuumana
kiertelee, saattaa odottaa.
»Siinä kaikki», virkkoi hän sitten viimein. »Enkö ansaitse sanaakaan?»
Herttuatar kohotti katseensa ja upotti sen silmänräpäykseksi Peetrin
katseeseen. Sitten loi hän sen jälleen maahan.
»Oletteko varma», kysyi hän, »oletteko ihan varma siitä, että te,
tavattuanne hänet jälestäpäin opittuanne tuntemaan hänet — ette
pettynyt hänen suhteensa?»
»Pettynytkö hänen suhteensa? huudahti Peetri. »Hän on ihanampi,
täydellisempi kuin mitä ikinä unelmissani olen voinut haaveilla. Jospa
voisitte nähdä hänet, jospa voisitte kuulla hänen puhuvan, jospa
voisitte nähdä hänet silmästä silmään — nähdä hänet sellaisena, kuin
muut hänet näkevät — ette kysyisi petyinkö hänen suhteensa. Hän on...
niin, kielin ei voi kuvata, minkälainen hän on.»
Herttuatar hymähti vienosti itsekseen.
»Te olette rakastunut häneen — syvästikin?» kysäsi hän.
»Rakastan häntä niin syvästi, että jo paljas ajatus siitä, että saan
puhua hänen kanssaan rakkaudestani, tekee minut miltei mielettömäksi
riemusta. Mutta tämä on tarina köyhästä aseenkantajasta, joka rakasti
kuningatartaan. _Hän_ on ylhäisistä ylhäisin. Minä en ole mitään. Hän
on säteilevän ihana, hurmaava, minua äärettömän paljon korkeammalla —
olisin mielettömän julkea, jos rohkenisin pyytää hänen rakkauttaan.
Kuinka uskaltaisin pyytää kuningattareni rakkautta? Ja kuitenkin — en
voi sanoa enempää. Taivas näkee sydämeni. Taivas tietää miten häntä
rakastan.»
»Hänen tähtensä — siitäkö syystä, että uskotte rakkautenne olevan
toivottoman — matkustatte täältä, matkustatte takaisin Englantiin?»
»Aivan niin», sanoi Peetri.
»Herttuatar kohotti uudelleen silmänsä ja katseli kauan Peetriä. Ja
katseessa päilyi lämpöä ja hellyyttä...
»Älkää matkustako», kuiskasi hän.
* * * * *
Herttuattarensa linnassa — Peetri oli kiirehtinyt huvilaan, pukeutunut
ja palannut takaisin linnaan päivälliselle — antoi hän takaisin
nuuskarasian kardinaali Udeschinille.
»Olen teille siitä kolminkertaisessa kiitollisuuden velassa», sanoi
kardinaali.