Estlanderin teos, olkoonpa muuten vaikka kuinka ansiokas, ei meitä
oikein tyydytä. Hänen kirjansa ei näet ole täysin historiallinen. Tosin
hän ei ole kokonaan ollut taiteellisen ja muun sivistyselämän
keskinäistä yhteyttä osottamatta; mutta emme hänen teoksestaan saa
täydelleen selville, missä taide on ollut kansallishengen välttämätön
tuote, eräänlaisen salaisen, synnyttävän voiman täydellinen ilmaus ja
kuvaus -- missä ei. Epäluulosta saksalaisen filosofian ylenmääräistä
taideihastusta kohtaan herra Estlander sanoo taiteen olevan ainoastaan
"iloisia tarpeita" varten; ja tämä epäluulo onkin mitä luonnollisin
meissä, joiden elämässä taiteiden joukosta ainoastaan runoudella on
ollut tärkeä sija. Mutta taiteella on toinen ja suurempi merkitys, se
on tosiaan se ala, jolla kansan luova voima ilmaantuu puhtaimpana,
jaloimpana. Tällä emme ainoastaan tarkoita semmoisia suuria
esimerkkejä, kuin kreikkalaista kuvanveistoa, muinaisajan sivistyksen
kukkaa, maalaustaidetta Italiassa Rafaelin aikana, näytelmätaidetta
Englannissa ja Espanjassa Shakespearen ja Calderonin aikana,
soittotaidetta Saksanmaalla Mozartin aikana, vaan myöskin vähemmän
loistavia esimerkkiä meidän vuosisadaltamme. Ranskan maalaus esim. on
kieltämättä historiankirjoituksen rinnalla vuosien 1815 ja 1848
väliseltä aikakaudelta Ranskan sivistyselämän pysyvin ja kaunein tuote.
Tämän historiallisen, kansallisen puolen olisimme mielellämme nähneet
herra Estlanderin kirjassa selvemmin osotettuna. Kenties tekijän
lauseet muutamissa sivuseikoissa silloin olisivat vähän muuttuneet.
David esim. olisi kenties saanut vähemmän, H. Vernet sitä vastoin
enemmän ylistystä ja Cornelius lämpimämpää kiitosta, kuin mitä heille
nyt on annettu.
_Album, utgifvet af Nyländingar_. IV. 1868. 184 s. Hinta 2 mk.
Niinkuin taidettiin ennustaa, alkaa yliopiston vanhain osakuntain
uudestaan laillisiksi asettaminen kirjallisuudenkin alalla osottaa
elähyttäviä seurauksiaan. Pohjalaisten, Länsisuomalaisten ja
Uusmaalaisten osakunnissa on noussut kysymys uuden kalenterivihkon
toimittamisesta. Uusmaalaiset ovat ehtineet ensimmäisiksi, joka
todistaa toimeliaan ja hartaan hengen asuvan osakunnassa. Mutta ellemme
erehdy, on tämä kiire kenties ollut heidän albumillensa haitaksi, sillä
kun näet nyt on melkein liika kirjava ulkomuoto. Tämä vihko on
kieltämättä entisiä heikompi, erittäinkin jos se pannaan ensimmäisen
vihkon rinnalle. Eräänlaista raitista, iloista henkeä, joka teki ennen
Uusmaalaisten albumit niin vilkkaiksi, ei tältäkään puutu, mutta
enimmät tässä vihkossa esiintyvät kappaleet ovat kuitenkin niin aivan
vähäpätöisiä, etteivät voi pysyväisesti kiintyä lukijan mieleen.
Runollisessa osassa on ainakin nuorten runoilijain ensimmäisiä kokeita,
jotka ovat jokseenkin somia; mutta ruotsin kielellä semmoiset somat
lyyrilliset hemmut ovat niin tavallisia ja helppoja tehdä, että tosin
tarvitaan enemmän herättämään lukijan huomiota. Uusmaalaisten paras
nuori runoilija T(eodor) L(indh), jonka tuotteet ovat olleet edellisten
vihkojen kaunistuksena, on tähän vihkoon antanut ainoastaan yhden
kappaleen "Skål vid Nyländingarnes årsfest den 9 April 1867",
sisällyksen puolesta täynnä intoa ja ulkomuodossa osottava
huolimattomuutta. Sitä vastaan X. Lill'in 3 koelmaa todistaa runollista
muodontajua; säkeet ovat koreat ja soivat pateettisesti. Myöskin harras
lämmin nuorukaissydän niistä puhuu. Selvempiä ja suorempia ovat -- Y:n
ja R.S:n runoelmat. Viimemainitun "Veteranens skänk" on mielestämme
vihkon paras runollinen kappale. Sama nimimerkki R.S. on myöskin
kirjoittanut "Om poesin i studentlilvet och studentlifvet i poesin",
joka on jotenkin soma, mutta liika täynnä sitä, mitä ruotsalaiset
kutsuvat "kallprat". Yngve on tähän vihkoon, niinkuin jo edelliseenkin
kirjoittanut joukon kappaleita Braunin reseptin mukaan, jonka ainekset,
niinkuin tunnetaan, ovat 1/4 sukkeluutta, 1/4 tunteellisuutta ja 2/4
siivottomuutta. C.X. on kirjoittanut elämäkerran Immanuel Ilmonista.
Tekijä on käyttänyt kirjeitä ja päiväkirja-muistiinpanoja Ilmonin
papereista ja tarjookin sen tähden välistä viehättäviä pikku seikkoja,
mutta hän on jotenkin pintapuolisesti käsittänyt merkillisen aineensa.
Ilmonin kannasta tieteeseensä, joka kuitenkin on kaikkein tärkein asia
tiedemiehen elämässä, hän ei puhu sanaakaan. Sitä enemmän meidän tulee
kiittää V.L.C:ia hänen oivallisesta kirjoituksestaan "Nyländska
folksägner". V.L.C. tuntee silminnähtävästi aineensa ja hänen
esitystapansa on kaunista ja huvittavaa. M.S. on kuvaillut "En
grundlovsfest i Köpenhamn" ja A.O.F. lausunut mietteitänsä "Om svensk
språkkunskap". A.O.F. moittii meidän maan ruotsalaisia kirjailijoita
heidän huonosta ja virheellisestä ruotsin kielestään -- ja syystäkin;
koska tämä kuitenkin on maamme yhä enentyvän suomalaistumisen
luonnollinen ja tarpeellinenkin seuraus, emme voi yhtyä A.O.F.'in
hätähuutoihin.
_Säkeniä_. Kokous runoelmia A. Oksaselta. Toinen parvi. 1868.
Hinta 1 mk. 50 p.
Katsoessamme takaisin kuluneeseen vuoteen, meidän tulee iloita, kun
näet silloin ensimmäinen aamurusko menneiden vuosien kurjuuden perästä
alkoi koittaa. Urhoollisesti on kansamme taistellut näinä vuosina sekä
kädellä että hengellä, sekä auralla ja viikatteella että henkensä
voimalla. Luonnollista on, että tämän kamalan sodan kestäessä runotar
on istunut ääneti; liika hieno on äänensä, liika arka on luontonsa,
liika heikot aseensa semmoista vihollista vastaan kuin nälkä. Onpa sen
tähden ilahuttava merkki, kun runotar taas tohtii kohottaa suloisen
äänensä ja kertoa kauniita unelmia kaikesta jaloudesta, mitä maailmassa
on; ja vielä ilahuttavampi, kun hän käyttää kansan omaa kieltä ja siis
puhuu kansan omasta, sisimmästä sydämmestä. Viime vuonna ilmestyneiden
runollisten tuotteiden joukossa molemmat etevimmät ja pysyväisimmät
ovat suomen kielellä -- Tuokon "Saul" ja A. Oksasen "Säkenien" toinen
parvi.
Kun "Säkenien" ensimmäinen parvi, -- siitä on jo kahdeksan vuotta --
ilmestyi, havaitsi Suomi ilolla itsellensä syntyneen runoniekan, joka
ei ainoastaan ollut mahtavin suomenkielisten lyyrillisten kirjailijain
joukossa, mutta joka taidettiin myöskin sanoa maamme parempain
ruotsalaisten runoniekkojen kilpailijaksi. Uhkea, voimakas runohenki
puhui näissä "Säkenissä" jalomielisiä elähyttäviä ajatuksia isänmaasta
ja vapaudesta, milloin kehoittaen, milloin rangaisten, milloin surren,
milloin riemuiten, mutta aina miehuullisesti ja innokkaasti. Kuinka
rikkaana ja runollisena suomen kieli niissä ilmaantui soinnullisten
säkeiden koristamana! Ihastuksella luettiin "Tuopa tuopi tuiman
tunnon", "Uunna vuonna 1853", "Silloin saisi tuoni tulla" y.m.;
"Koskenlaskijan morsiamet" tuli pian melkein kansanlauluksi ja
"Savolaisten laulu" kaikui "Vårt Land'in" rinnalla. Hra Oksanen jätti
kuitenkin pian runouden tasaisen tien ja ryhtyi raivaamaan suomalaisen
tieteellisen kielitutkimuksen tiettömiä polkuja. Hän on tältäkin alalta
meille tarjonnut monen vaikean ponnistuksensa ja hartaan ahkeruutensa
hedelmän ja erittäinkin kaikkien suomalaisten runoilijain on hra
Oksasta kiittäminen hänen arvokkaasta professorinväitöskirjastaan, se
kun ensin on täydellisesti määrännyt runomitta-oppimme säännöt. Mutta
emme kuitenkaan ole voineet seurata hra Oksasta täydellisellä
mieltymyksellä hänen tieteellisiin pyrintöihinsä, muistaessamme hänen
niiden tähden jättäneen runouden, henkensä rikkahimman työalan,
luopuneen "enslemmestänsä", runottaresta. Vaan eipä tämä milloinkaan
unohda ketään, jonka otsaa hän kerran on suudellut; hän on palannut
eksyneen lemmittynsä luo ja taas kuiskannut hänen, maailman pauhusta
väsyneisiin korviinsa suloisia säveleitään ja syntysanojaan luonnosta
ja ihmissydämmestä. Eikä Suomen yleisö ole unohtanut vanhaa
mielirunoilijaansa; lämpöisemmällä tunnolla kuin tavallisella
uteliaisuudella se taas näki uuden parven "Säkeniä" lentävän runosepän
pajasta.
Jos vertailemme "Säkenien" molempia osia toisiinsa, niin erotus niiden
välillä heti pistää silmään. Tosin näemme kaikilla runoelmilla olevan
ikäänkuin samat kasvot, kuulemme kaikissa saman sydämmen sykkivän,
mutta helposti myöskin huomaamme monen pitkän ja raskaan vuoden
kuluneen ensimmäisen osan ja tämän viimeisen välillä. Tuota
erinomaista, uhkeaa, eteenpäin pyrkivää uljuutta, joka teki ensimmäisen
vihkon niin viehättäväksi, ei puutu toisestakaan, mutta moni vastus ja
moni tarpeeton taistelu on saattanut uljuuden välistä muuttumaan
alakuloisuudeksi; moni tehty ja moni kärsitty vääryys on saattanut
tekijän entisen surumielisyyden katkeraksi; runoilijan miehuullinen
yritys aina pysyä omalla kannalla eikä luottaa muihin kuin omiin
voimiinsa on välistä vienyt häntä epäoikeihin luuloihin ja
tarpeettomaan nureksimiseen; mutta yhä muuttumaton on tuo vanha,
sydämmeen vaikuttava innostus, tuo syvä tunnollisuus, tuo väkevä
lemmen- ja vihanvoima -- ja viimein tuo ihmeen soinnullinen ja
rikas kieli. Enimmät toisen osan runoelmista ovat surullisia,
alakuloisiakin, mutta Oksasen suru, vaikka katkerakin, ei ole
milloinkaan sairaalloinen, ventomielinen, alhainen; jalomielinen,
voimakas sydän, se käypi maailman vaikeinta sotaa -- sotaa itseänsä
vastaan -- ja silloin tuskallisesti havaitsee ihmisen heikkouden ja
ihmisolojen pettäväisyyden. Tämä suru kenties ei itketä hentomielisiä
naisia, mutta se on virittävä kaikuvia säveliä jokaisen ihmisen
rinnassa, joka vain on avoinna runouden vaikutusvoimalle. Erittäin
liikuttavia ovat runoilijan valitukset elämänsä erehdyksestä ja
menetetyistä hetkistä, niinkuin esim. runoelmat "Palannut runotar",
"Mun kesäni" ja "Sydämmeni asukkaat". Niissä ilmaantuva syvä
tunteellisuus lievittää mielialan katkeruutta. Välistä runoilijan
surumielisyys pehmenee helläksi kärsivällisyydeksi, niinkuin tuossa
kauniissa "Pikku Annan kuoltua" ja runossa: "Nosta silmäsi".
Lapsuuden ja nuoruuden ihanat muistot ovat innostuttaneet tekijää
sepittämään kappaleet: "Kynälampi". "Lapsuuteni paikoilta" ja "Eräs
nuorukaismuisto". Ne herättävät lukijassa samaa omituista mielialaa,
puoleksi iloista, puoleksi surullista, kuin tuo ihmeellinen sinertävä,
utuinen, kangastava varjo, joka välistä tekee kesäiltamme samalla niin
surumielisiksi ja niin ihaniksi. "Eräsnä syntymäpäivänä" runoilijan
surullisuus on antanut sijaa sävyisälle huumorille ja "Kerran
viinikellarissa" uhkealle, bakkanttiselle innostukselle. Somia
laatukuvia perheen ahtaasta, vaikka kyllä runollisesta maailmasta ovat
"Syksyllä" ja "Joulupuu". Samaa kiitosta ansaitsevat "Lapsukaisten
leikkikoulut"; muutamat niistä ovat monessa paikassa jo tulleet pienten
rakkaiksi tuttaviksi.
Viehättävin kohta hra Oksasen runoudessa on kieltämättä itse runoilija.
Toiset kirjailijat, niinkuin esim. Runeberg, osottavat lyyrillisessäkin
runoudessaan semmoista esineellisyyttä (objektiivisuutta), että heidän
tuotteensa saattavat meitä ihan unohtamaan tekijän; toiset taas,
niinkuin esim. Stenbäck, ovat niin täydellisesti yhdistäneet runoutensa
kehkeämisen oman sielunsa historiaan, että heidän kirjansa ovat heidän
sydämmensä kohtausten tarkkoja peilikuvia. Näihin hra Oksanen kokonaan
kuuluu. Tunteellisuus on hänen kuvaus-aistiansa rikkaampi,
soinnullisuus on hänen runoudessaan muodostustaitoa etevämpi. Me
luotamme aina hänen runollisten tuntojensa todellisuuteen, me tunnemme,
että niiden kukat ovat kasvaneet omasta maasta, eivätkä ole vieraita
pano-oksia eikä juurettomia köynnöskasveja. Säästäväisesti, melkein
liiankin säästäväisesti tekijä käyttää loistavia kuvia ja mietelmiä. Ei
nytkään vielä hra Oksasen runollinen näköala ole juuri avarimpia;
ihmishengen ja ulkomaailman korkeimpia kysymyksiä hän karttaa, mutta
sydämmen sisälliseen maailmaan hän on kokonaan kotiutunut. Sukkeluuskin
puuttuu tekijältä kokonaan, jota hänen "Sormisuukkosensa" kylläksi
todistavat; eikä ihmekään, sillä jos katsomme koko maamme
kirjallisuuden läpi, täytyy meidän tunnustaa sukkeluuden siinä olevan
valkoisena korppina. Sitä vastoin meidän tulee ihailla sitä ihmeellistä
taitoa, jolla hra Oksanen runollisesti käyttää kieltämme. Hänen
vallassaan on mahtavat kielen syntysanat ja alkuperäiset lausetavat.
Säkeet eivät ole hänestä painavia kahleita, vaan kohottavia siipiä.
Eräs tarkastaja on selittänyt hra Oksasen "formbildningsinstrument'in"
heikontuneen tässä vihkossa edelliseen verraten; meidän mielestämme
esitystapa on yhtä suora ja raitis, kieli yhtä sujuva kuin ennenkin.
Ainoastaan katkaistujen päätteiden käyttämisessä olisimme toivoneet
suurempaa varovaisuutta. Yhdeltä kannalta tämä parvi "Säkeniä" ei
kuitenkaan ole edellisen vertainen; tästä parvesta emme yleisiä
isänmaallisia aineita koskevien runoelmain joukosta löydä yhtään
ainoata "Savolaisen laulua" taikka "Suomen valtaa". Ensimmäisessä
vihkossa isänmaalliset, valtiolliset runoelmat olivat parven
kirkkahimmat säkenet, toisessa ne tummasti välkkyvät sumuisesta
savusta. Tosin "Päivä koittaa" runollisesti ja onnistuneen vertauksen
avulla saarnaa maltin tarpeellisuutta nykyisen, kaikki-kumoavan
liberalismin hätäisyyttä vastaan. Mutta "Meidän vieraissa-käynnit" on
-- käyttääksemme suopeaa sanaa -- jotenkin vähäpätöinen; "Valtiollista"
nosti ensin (1865) ilmestyessään suurta huhua, mutta, noista äkeistä ja
äkäyttävistä saarnoista "kyykäärmeitä" vastaan lukua pitämättä,
runoelman jokapäiväiset korupuheet kuitenkin todistavat näiden
säkehistöjen syntyneen tekijän sapesta eikä hänen sydämmestään. Kuinka
ylevältä, kauniilta, isänmaalliselta soipi tuommoisen, päivälehtien
sekasanoma-runouden rinnalla oikean Oksasen mahtava juhlalaulu
"Porthanin kuvapatsaan paljastettua". Hän lopettaa sen, nähdessään
uuden ajan aamuruskon Suomen kansalle koittavan:
Silloimp' ei enempi kielikahle
Kammeltele suuta Suomalaisen,
Kaksikielisyys ei kansallemme
Luuta myöten leikkele liha'an
Haavaa haitallista, vaarallista,
Johon riettaat hetken herhiläiset
Munia munivat myrkkyisiä.
Yksi kieli, Wäinön kieli, silloin
Sitelevi kaikki Suomalaiset
Auran rannoilt' alkain armahilta
Lapin raukoille rajoille asti,
Sekä valta-istuimen valosta
Nokisille nuotioille saakka.
Yksi mieli silloin yhdistävi
Henget, keskenään nyt kiiltäväiset,
Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi,
Sopusointuisaksi Suomenmaaksi,
Jossa oikeus kansaa ohjelevi,
Vapautta laki vartioipi.
_Rahvaan tytär, miljonain hallitsija_. Historiallinen kertomus.
(Kirj. K.J. Gummerus.) 1868. 60 s. Hinta 60 p.
Jokainen tämän uutelon suomalainen lukija lienee pian tekijän
kirjoituslaadusta ja esitystavasta huomaava hänet vanhaksi tuttavaksi
-- tuon tunnetun -l -b -s-nimimerkin omistajaksi, jonka uuteloita sekä
sanomalehdissä että erinäisinä teoksina yleisö tavallisesti on
suosiollisesti vastaanottanut. Täytyy kuitenkin tunnustaa tämän
novellin olevan tekijänsä heikoimpia tuotteita. Herra -l -b -s'ellä on
monessa kohdassa oivallisen novellinkirjoittajan kyky -- hän osaa
kertoella sujuvasti ja taitavasti, hän keksii pian vaihtelevia juonia,
hän taitaa yhtä hyvin esittää huvittavia kuin liikuttavia tapauksia.
Kuitenkin jonkunlainen huolettomuus ja pintapuolisuus estää näiden
avujen lukijaan täydellisesti vaikuttamasta. Usein, kun mielihyvällä
seuraamme jotain jännittävää seikkaa, tämän yht'äkkiä katkaisee mitä
jokapäiväisin käänne ja usein, kun jonkun päähenkilön luonne
lupaa meille viehättävän kehityksen, hän yht'äkkiä muuttuu mitä
tavallisimmaksi romaanisankariksi. Kuitenkaan emme saa vähäpätöisiksi
arvostella semmoisia kansantajuisia romaanikirjailijoita, kuin -l -b -s
on, vaikka kenties heidän ansionsa runouden korkeimpien vaatimusten
mukaan ei liene erittäin huomattava. He tarjoovat jokapäiväistä
kirjallista leipää suurelle ihmisluokalle, joka tuskin, paitsi
virsikirjaansa, lukee muita kirjoja kuin romaaneja, ja vaikuttavat siis
mahtavasti yleisön sivistykseen sekä siveyden että runouden puolesta.
Toivomme sen tähden -l -b -s'elle yhä enentyvää lukijakuntaa, semminkin
jos hän jaksaisi karkoittaa nuo ulkomaalaiset rentturomaanit
(erittäinkin rouva M.S. Schwarzin), jotka tätä nykyä ovat suuren
yleisön mieluista lukemista.
"Rahvaan tytär, miljonain hallitsija" on tekijän ensimmäinen koe
historiallisen novellin vaikealla alalla. Päähenkilö on epäilemättä
viehättävimpiä ja merkillisimpiä naisia, mitä tarjoutuu runoilijan
kuvattavaksi, -- se on Katarina I, tuo rahvaan halpa tytär, joka
kauneudellaan, rohkeudellaan ja nerollaan kohosi keisarilliselle
valta-istuimelle Pietari Suuren viereen. Elämäkerrallinen puoli anastaa
novellissa tärkeimmän sijan samalla epätaiteellisella tavalla, jota
Louise Mülbach ja Crusenstolpe käyttävät. Mutta sepä juuri on tämän
novellin kipein kohta; päähenkilö on niin vetelillä ja epäselvillä
väreillä kuvattu, ettei lukijan ole mahdollista lämpimämmin ottaa osaa
hänen kohtaloonsa. Tekijä on kirkastanut monta mustaa kohtaa Katarinan
luonteessa -- siinä hän on oikeassa; hän on tehnyt sankarinsa
suloisemmaksi ja vienommaksi kuin tämä todella oli -- noh! olkoon
menneeksi, mutta hän on tehnyt Katarinan yksinkertaiseksi vuoheksi,
joka sotii sekä runollista että historiallista totuutta vastaan.
Myöskin itse kertomisessa ja toiminnassa on tekijän mielikuvitus tällä
kertaa ollut tavallista köyhempi. Ihmiset ja tapaukset tulevat ja
menevät kuin haamut. Kohtaus Katarinan äidin kuolinvuoteen ääressä on
liikuttava ja onnistunut, mutta se onkin ainoa koko novellissa, joka
kiintyy lukijan muistoon, kun hän on kirjan lopettanut.
_Biet_. Litterär kalender med bidrag af inhemska författare.
-- Hinta 2 mk.
Tämä vihko, joka ilmestyi jo jouluksi, on varsin kiitettävä koe, kun
näet sillä tavalla kalenterissa parempaakin kirjallista nautintoa
tarjotaan yleisölle pitkinä jouluiltoina luettavaksi, kuin mitä
tavataan noissa joulu-kuvakalentereissa. Mutta tässä kalenterissa on
vielä yksi kappale -- herra K.F. Ignatiuksen kirjoittama Arvid Kurjen
elämäkerta -- jolle pysyväisempikin arvo on myönnettävä. Tekijä on
antanut meille oikean kansanmielisen elämäkerran esikuvan; hän
esittelee meille elävästi ja selvästi yhden historiamme merkillisimpiä
miehiä ja samassa hän taiteellisesti ymmärtää ryhmittää päähenkilönsä
ympäri sekä sen ajan tärkeimmät hengelliset yritykset että viehättävät
historialliset laatukuvat ajan valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta
elämästä. Tarkempi historiallinen tutkimus kenties huomaisi
tekijän rikkaan mielikuvituksen välistä vieneen häntä muutamiin
sielutieteellisiin päätelmiin, jotka köyhiin lähteihin katsoen soivat
melkein romantillisilta; mutta on kohtia, joissa historioitsija myöskin
on runoilija, joissa hänen älynsä täytyy aavistaa paljon, mitä ei niin
varmaan voi tutkistella. Tekijän vilpas, selvä kirjoituslaatu enentää
myöskin mieltymystämme hänen kirjoitukseensa. Kun kelvollisista,
isänmaallisista elämäkerroista suomeksi on jotenkin suuri puute,
toivomme tämän herra Ignatiuksen teoksen pian käännettävän kansallemme.
-- Paitsi herra Ignatiuksen antamaa kappaletta ovat herra C.
Synnerbergin "En dag i amfiteatern i Rom" ja F. Berndtsonin "Om den
sedliga konflikten i Runebergs tragedi Kungarne på Salamis" luettavia.
C. Synnerberg kuvailee gladiaattorileikkejä, joilla vanhassa Roomassa
oli niin tärkeä ja niin turmiollinen sija kansan sivistyselämässä;
vaikka tekijä arvattavasti tuommoisesta usein esitetystä aineesta ei
voi tuoda esiin mitään uutta, täytyy meidän kiittää hänen teostansa
varsin viehättäväksi ja opettavaksi. Herra F. Berndtson tarkastelee
vienolla esteettisellä tajulla Runebergin ihmeellistä mestariteosta;
erittäinkin on tuo erotus, minkä tekijä osottaa olevan Runebergin
kristillisen kreikkalaisuuden ja oikeitten kreikkalaisten runoniekkain
välillä, täynnä totuutta ja näppärää havaintokykyä. Berndtsonin
kirjoituslaatu on tässäkin enemmän kuin tavallisesti vapaa noista
teeskennellyistä korulauseista, jotka muuten ovat sille sangen suureksi
haitaksi. -- Vielä on kalenterissa kaksi kappaletta: Laguksen
historiallinen kuvaelma "Trubadurerne", josta ei voi sanoa hyvää eikä
pahaa, ja Tamsénin "Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen", joka
tuskin olisi ansainnut sijaa muiden vieressä.
_Theaterikirjasto_, Länsi-Suomalaisten toimittama I-III. 1869.
Sisältää:
I. _Sisarukset_. Näytelmä 1:ssä näytöksessä Goethen "Die Geschwister"
nimisestä, suomentanut P. W. R-n. Hinta 50 p.
II. _Kuinka anopeista päästään_. Komedia 1:ssä näytöksessä Don Manuel
Juan Dianalta. Suomentanut A.N. Hinta 60 p.
III. _Sydän unhotettu_. Komedia 1:ssä näytöksessä Gustav zu Pulitzilta.
Suomentanut A.A. Hinta 70 p.
Niiden yritysten joukossa, joissa eteenpäin pyrkivä suomalaisuus viime
aikoina on ilmestynyt, on suomalaisen kansallisteatterin harrastaminen.
Helsingin nykyisen ruotsalaisen teatterin merkitys ei ole kansalliselta
kannalta aivan suureksi arvosteltava -- sen myöntänee jokainen --
siihen katsoen, että sekä näyttelijät ovat ulkomaalaisia että johtava
henki kansalle vieras. Mutta kun mieltymys taiteeseen ja teatterin
tarve ovat juurtumistaan juurtuneet suureen osaan maamme sivistynyttä
yleisöä, on tämänkin tarpeen tyydyttäminen kansallisessa katsannossa
ajanmukainen kysymys ja suomalaisen teatterin kasvattaminen siis
tietysti tärkeä asia. Tämä "Theaterikirjasto" on pieni siemen,
vastaisen suomalaisen teatterin toivossa maahan kylvetty. Kasvavan
teatterin ensimmäinen tarve on näet kelvollinen näytelmä-repertoari ja,
kun suomalaisten kirjailijain tuotteliaisuus tuskin lienee siihen
riittävä, ovat käännökset muukalaisista kirjallisuuksista
hyväksyttävät. Théâtre français Pariisissa lienee Euroopan ainoa
teatteri, joka tulee toimeen omilla varoillaan; kaikkien muiden
teatterien täytyy lainata naapureiltaan. Kun eivät Euroopan suuret
sivistyskansatkaan voi sitä välttää, joutuu tämä asia tietysti
välttämättömäksi niin pienelle kansalle kuin suomalaiset ovat, sillä
ehdolla tietysti, että vieraat teokset todellakin rikastuttavat
suomalaista kirjallisuutta. Senkin ehdon nämät kolme kappaletta
täyttävät. Kaikki ovat varsin hyvin valitut näyttämöllisen
käytännöllisyyden puolesta. Goethen "Sisarukset" on kokoelman
alkupäässä, paras Goethen pieniä näytelmiä; itse aineessa on
arveluttavia kohtia, mutta runollinen henki, joka on käsittänyt
sielutieteellisen kysymyksen vienoimman kehkeämisen ja erittäin
ilmaantuu Marianan viehättävässä luonteessa, estää lukijaa näitä
huomaamasta. "Kuinka anopeista päästään" on pieni ilveily, joka ei
tahdo muuta kuin huvittaa, mutta se huvittaa kuin huvittaakin.
Toiminnan vaihtelevaiset juonet, sen vilkas esitystapa ja taipuva kieli
viittaavat etelämaiseen alkuteokseen. Kolmannen kappaleen tekijä,
Gustav zu Putlitz, on niitä, jotka yrittävät yhdistää ranskalaista
sievyyttä ja saksalaista siveyttä. "Sydän unhotettu" (Das Herz
vergessen) on niitä hänen teoksiansa, joissa tämä on paraiten
onnistunut. Eräänlainen runollinen taju vuoropuhelussa on erittäin
kiitettävä, vaikka se välistä muuttuu vähän teeskennellyksi.
Käännökset ovat tehdyt huolella ja taidolla, erittäinkin Goethen
näytelmän suomennos. Kieli on puhdasta ja sivistynyttä, niinkuin
ainakin sopii korkeammassa komediassa. Moitittava on ainoastaan eräs
kankeus, joka lukiessa ei pistä silmiin, mutta teatterin permannoilla
kenties lienee haitaksi.
_Näytelmiä. II_. Viipurin Suomalaisen kirjallisuusseuran painattamia.
Sisältää: "Lea" (Näytelmä 1:ssä näytöksessä. Kirjoittanut A. Kivi) ja
"Arabian-Pulveria" (Komedia 1:tenä näytöksenä kahdella vaihoksella.
L. Holbergin teoksesta suomentanut Taavetti Heimo). 1869. 64 s.
Hinta 1 markka.
Kun Helsingin Kirjallisuuden Seuran näkyy tekevän mieli kokonaan jättää
"Näytelmistön" jatkaminen, on Viipurin Kirjallisuusseura ottanut sitä
asiaa ajaakseen. Onpa tämä jo toinen kokoelma sen julkaisemia näytelmiä
ja kun meidän vielä tulee kiittää tätä vihkoa entistä paljoa
paremmaksi, toivotaan tietysti yritykselle hyvää menestystä voitonkin
puolesta.
"Det arabiske Pulver" ei ole Holbergin merkillisimpiä komedioja,
vaikkei viimeisiäkään niiden joukossa. Itse aine -- viekas sukkeluus,
joka peittää ahnasta typeryyttä -- on usein käytetty komedioissa
Holbergin perästä; meidän suomalaisessa "Silmänkääntäjässä" esim. asian
juoksu vie samaan suuntaan. Itse käännös on, niinkuin melkein aina
Taavetti Heimon käännökset, taitavasti tehty.
"Lea'llansa" on A. Kivi taas suomalaisen runottaren kruunuun
kiinnittänyt helmen, jonka puhdas, runollinen loiste iäksi päiväksi on
säilyvä; se on hempeä kukka, jossa itämainen hekuma ja suomalainen
kirkkaus ovat sulaneet yhteen. Tuntuupa se välistä ihankuin tarina
menneiltä ajoilta, Libanonin seedrien ja Saaronin liljain kertoelma ja
samassa tämä suloinen tarina käsittelee erästä ihmiskunnan ja
ihmishistorian korkeimpia kysymyksiä. Avarin näköala aukenee meille;
Itämaan helottava ilta-aurinko valaisee maisemaa rauhallisimmalla valon
heijastuksella ja, jos tummia varjoja on näkyvissä, nekin sointuvat
tuohon yhteiseen sovintoon.
Draaman toiminta nojautuu puoleksi erääseen tunnettuun kertomukseen
Uudessa Testamentissa -- historiaan Zakeuksen kääntymyksestä, --
puoleksi omatekoiseen taruun, joka taitavasti on tähän sovitettu. Tämä
taru ei ole juuri uusi eikä alkuperäinen -- rikas, vaikka itara isä
hylkii köyhää rehellistä kosiomiestä, jota hänen tyttärensä rakastaa,
pakottaaksensa hänen menemään kavalalle ulkokullatulle puolisoksi,
mutta joutuu tuntemaan tämän viheliäisyyden ja sovittaa entisen
kovuutensa lempivien yhdistämisellä: onpa sitä kertomuksen juoksua
useinkin draamoissa käytetty. Mutta tekijä on runollisella
loihtuvoimalla tästä vähäpätöisestä aineesta kehittänyt merkillisiä
draamallisia luonteita, jotka, vaikka kyllä selvästi ilmaantuen
erityisinä ihmisinä, kuitenkin ovat ikäänkuin kasvaneet yleisellä
historiallisella pohjalla ja perustalla. Zakeus, tuo vanha publikaani,
on harmaantunut viheliäisissä töissä, hän ylenkatsoo ja kammoo kaikkea,
mitä hän ei voi rahassa arvata, välistä viihdyttäen pistävää
omaatuntoansa sillä, ettei hän muka ole muita pahempi, kunnes viimein
uusi valo häneenkin leviää ja uudistaa koko hänen elämänsä; Joas, tuo
paatunut fariseeus, joka luulee palvelevansa Jumalaa, mutta todella
jumaloitsee ainoastaan omia himojansa ja omia mielitekojansa, vaikka
julma, vakavasti juurtunut kansallisvihansa roomalaisia vastaan
johonkin määrään häntäkin jalostaa; viimein Aram tuo miettivä
filosofimainen saddusealainen, joka on irtautunut kansansa
perinnäisestä uskosta, kun sen muoto näet ei enään voi tyydyttää hänen
mieltään -- etsiäksensä totuuden valoa kreikkalaisesta sivistyksestä,
kunnes hänenkin täytyy tunnustaa Jeesus Israelin voimalliseksi
Messiaaksi, hän kun tekee semmoista, mitä "ei saata aikaan ihmisvoima".
Nämät kolme henkilöä edustavat kolmea tärkeintä suuntaa juutalaisessa
elämässä Kristuksen aikana ja onpa näiden vastakohtaisuus draamassa sen
tähden yhtä merkillinen, kuin sen kehittäminen on tekijältä
tyydyttävästi onnistunut.
Itse runollinen päävaikutin Leassa on vaikeimpia, mitä näytelmäntekoa
voi käyttää -- nimittäin ihmetyö, vieläpä ihmetyö, joka ei tule
katsojain silmiin, vaan jota ainoastaan kertomuksessa esitellään.
Ihmetyöt tietysti eivät voi vakuuttaa muita kuin niitä, joita ne
koskevat; draamassa, jossa syyn ja seurauksen yhdenmukaisuus on
välttämätön asia, näyttänee tuo jokseenkin heikolta vaikuttimelta.
Mutta tekijä on runollisella älyllä tietänyt välttää aineen
arveluttavia kohtia. Hän on itse henkilöiden luonteiden
sielutieteellisessä kuvailemisessa osottanut ihmetyön mahdolliseksi,
käsitettäväksi. Koko Lean hempeä olento ihankuin vapisee jumaluuden
läheisyyttä, hänen kiihoittunut mielensä levittää kaikkiin innostuksen
kirkastavaa valoa ja pyhä, sisällinen hehku ikäänkuin syö hänen
sydäntänsä. Juuri Lean innokkaassa, profeetallisen syvässä luonteessa
Kivi on käyttänyt värejä ja säveliä, niin heleöitä, ettei kukaan toinen
Suomenmaan runoilija olisi keksinyt niiden vertaisia. Semmoisina
aikoina, joina Leat ovat mahdolliset, ovat ihmetyötkin mahdollisia. Ja
jos katsomme draaman muita henkilöitä, niin heidän kääntymyksensä
näyttää ensin ihmetyön synnyttämältä; mutta heissä on sisällinen,
siveellinen kehkeäminen jokaisen erinäistä luonnetta myöten; Kristuksen
ruumiillinen ilmaantuminen ja puhe koskee suoraan tuohon maalliseen
Zakeukseen: filosofillinen Aram käsittää uuden uskon totuuden
nähdessänsä sen puhdistavan, siveellisen vaikutuksen; kristittyjen
todellinen, nöyrä hurskaus taas hämmästyttää kylmää, jäykkää Joasta.
Vaikka näytelmä muuten on sangen taiteellisesti rakennettu, se kun
tyydyttää ankarimmat esteettiset vaatimukset, täytyy meidän moittia
Lean viimeistä kertomusta kokonaan epädraamalliseksi ja siis
tarpeettomaksi. Siinä vivahtava, korkean ihana, lyyrillinen kauneus
tekee kuitenkin tämän vian melkein ansioksi.
Niinkuin tietty on, näytettiin "Lea" -- ensimmäisenä suomalaisen
kirjailijan teoksena -- viime keväänä varsin suurella menestyksellä
Helsingin isossa teatterissa. Yleisössä silloin ilmestyvä ihastus antaa
meidän toivoa, ettei se aika ole aivan kaukana, jolloin A. Kiven
merkilliset teokset puhuvat suomalaisessa teatterissa suomalaisille
sydämmille.
_Lyriska Dikter_ af Anttila (A. Andelin). I. 1869. 104 s.
Hinta 1 mk. 50 p.
Nuori runoilija, joka tarjoo esikoisiaan yleisölle. Muutamat näistä
ovat jo vuosia sitten olleet julkaistut ruotsalaisissa lehdissä
"Barometern" ja "Papperslyktan", mutta luullaksemme lukevan yleisön
muistosta kuolleet noiden lehtien kanssa. Emmekä luule nytkään näiden
kokoiltujen runoelmain saaneen aivan paljon lukijoita, ei niinkään
paljon, kuin todella ansaitsisivat. Aikamme reaalinen suunta tekee
ihmiset taipumattomammiksi lyyrilliseen runouteen, kuin menneet
vuosikymmenet olivat, jonka tähden nuoren runoilijan näyttää olevan
vaikeampi tätä nykyä vetää yleisön huomiota puoleensa kuin ennen.
Lisäksi tulee toinenkin seikka; se mitä nykyinen maku etupäässä kiittää
runoudessa -- alkuperäisyyttä ja merkillisyyttä, puuttuu näiltä
runoelmilta; sitä vastoin on tuo osanotto yleisöltä haihtunut, jolla
aikoinaan lyyrillistä suloisuutta ja sivistynyttä muotoa ennen kaikkea
ihasteltiin.
Tuo sangen kaunis ja mieluisa lyyrillinen muoto onkin tämän
runokokoelman etevin ansio. Säkeet soivat soinnullisilta ja todistavat
kaunista tajua sanasävelien muodostamisessa selväksi, lyyrilliseksi
nuotiksi, mikä avu ei ole huonoina myötäjäisinä kirjailijan
runottarelle. Eipä kuitenkaan tekijän sointuinen tarkoitus hairahdu
mielettömään, helisevään kilinään, jossa kaikki tunteet ja kaikki
ajatukset hukkuvat epävakaiseen, utuiseen hentoisuuteen; päinvastoin on
jotenkin suuri muodostustaito runoniekan vallassa ja hän on antiikin
runoilijoita tutkimalla sitä vielä kouluttanut. Näkyvätpä Byronin ja
Tegnérin runottaret, joita tekijä ylistääkin innollisissa soneteissa,
olleen johtavina esikuvina Anttilan runollisella tiellä. Tuo usein
ilmaantuva syvänsalainen, katkera alakuloisuus, joka suloisimpiin
säveleihin mielellään sekoittaa haikeita ääniä ja katsoo luonnon sekä
yleviä että ihania kuvia peitettyinä ihmissydämmen "talvivarjoilla",
todistaa Anttilan Byronilaisten jäljittelijäin runolliseksi
heimolaiseksi. Sitä vastoin epäilemme, onko Tegnérin tuttavuus ollut
tekijälle aivan terveellinen. Jospa Tegnér olisi antanut Anttilalle
perinnöksi ainoastaan loistavia luonnonkuvia ja komeita vertauksia, ei
se tosin olisi ollut haitaksi, mutta hän on myöskin jättänyt
runoilijalle pseudoantiikkisuuden ja pseudoromantillisuuden
sekoituksen, joka erittäin ilmestyy tuossa vanhamuotisessa
kreikkalaisen ja skandinaavilaisen mytologian käytännössä, minkä
Anttila lienee luullut oikein runolliseksi koristukseksi, se kun
ilmenee melkein jok'ainoassa kappaleessa. Olemme sillä koskettaneet
tekijän kipeimpään kohtaan, häneltä puuttuvaan alkuperäisyyteen. Moni
hänen runoelmansa, vaikka suloinen ja kauniskin, ei osota tuota
itsenäisyyden tarkkaa tunnusmerkkiä ja luontoa, joka onkin ainoa, mikä
voi kuvastua lukijan muistossa. Välistä tekijä muistuttaa semmoisista
soittajista, jotka osaavat aikaansaada mitä koreimpia toisintoja,
vaikka heidän mielikuvituksensa ei jaksa synnyttää omia teemoja.
Myöntää täytyy, että muutamissa parhaissa runoissa myös uusi ja
viehättävä ajatus usein on pukeutunut omituiseen sopivaan muotoon,
vaikka niissä jonkunlainen akatemiallinen vivahdus pistää silmiin.
_Kalatyttö_. Kirjoittanut Björnstjerne Björnson. Suomennos. 1869. 178
s. Hinta 2 mk. 25 p.
_Silas Marner_. Raveloen kankuri. Kirjoittanut George Elliot.
Suomennos. 1869. 248 s. Hinta 3 mk.
Nämät novellit ovat molemmat ensin ilmestyneet Novellikirjastossa,
vaikka ne nyt ovat erikseenkin painetut, ja kummassakin kohden ne
oivallisesti täyttävät paikkansa. Muutamat, jotka romaaneissa
ainoastaan, niinkuin valitettavasti monikin tekee, etsivät
sensatsionihaluisen uteliaisuutensa tyydyttämistä eivätkä huoli muista
romaanin avuista kuin kirjavasta aineellisuudesta, lienevät paljoa
vähemmällä mielihyvällä nähneet nämät novellit otettuina
Novellikirjastoon, kuin jonkun ranskalaisen ryöväriromaanin tai
englantilaisen rikosjutun. Mutta jokainen runouden ystävä on kiittävä
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa siitä valinnasta, jonka se on tehnyt;
sillä harva tuote myöhimmän romaanikirjallisuuden alalla vilkkaassa,
alkuperäisessä, elähyttävässä runollisessa voimassa voittaa
Björnstjerne Björnsonin "Fiskehjænten'in" tai Elliotin "Silas
Marner'in".
"Kalatyttönsä" kautta Björnstjerne Björnson on astunut tärkeän askeleen
kirjallisessa edistymisessään. Vaikka sekin kasvaa tuolla
"kylähistorian" kentällä, jolla hänen entisetkin laakerinsa
ovat syntyneet, eivät kylähistorian laatukuvat eepillisessä
välittömyydessään tässä ole pääasiana, ne kun ovat liittyneet
korkeamman sivistyselämän kysymyksiin. Novellin päähenkilö, Petra, on
köyhä tyttö, joka, kasvaneena alhaisessa kalastajan töllissä, pyrkii
eteenpäin tuntemattoman sisällisen ihanteensa perille ja viimein löytää
tuon ihanteensa sekä elämänsä päämäärän näyttelijätaiteessa. Ennenkuin
Petra pääsee tarkoituksensa perille, on hänellä monta vastusta ja
erehdystä voitettavana; mutta hän voittaa ne kaikki vakavalla uskolla
ja vilkkaalla uljuudella. Petra on kokonaan taiteellinen, esteettinen
luonne; hänen olentonsa kaikkien puolien välillä ilmenee jonkunlainen
sopusointuinen yhteys, joka ei salli sisällisten ristikohtausten
syntyä; hän on kokonainen, eheä. Teatterissa ensi kerran käydessään
Petra kohta näkee ihanteensa melkein aistillisessa selvyydessä edessään
eikä sitten hetkeäkään horju mielessänsä, kun hänen täytyy yritystensä
puolesta taistella niitä vastaan, jotka ylenkatsovat, milt'eivät
kokonaan hylkäävät, näyttelijätaiteen. Sitä vastoin eetillisten,
siveellisten luonteiden edustajan, rovastin, täytyy sisällisen
mietinnän ja taistelun kautta päästä selville. Tämä suostuu taiteeseen,
mutta tavallisen taikauskon epämukaisuudella katsoo näyttelijätaiteen
epäsiveelliseksi. Kuitenkin, hänen silmänsä aukenevat, kun hän huomaa
itse käyttäneensä samoja puolustusperusteita "heränneiden" kylmää
abstraktista siveellisyyttä vastaan, joilla Petra häntä vastaan
puolusti näyttelijätaiteen oikeutta. Björnstjerne Björnson on käyttänyt
tuota nykyisessä, tanskalaisessa ja norjalaisessa kirjallisuudessa
tavallista ristiriitaa "eetillisen" ja "esteettisen" ihanteen välillä,
mutta hän on myöskin osottanut niiden sovituksen mahdolliseksi. Tuo
ylenpalttinen siveellisyys tekee elämän pääsemättömäksi kuormaksi, tuo
ylenpalttinen kaunotaiteisuus tekee elämän huolimattomaksi loikiksi;
ainoastaan toisiansa elähdyttäen ne kantavat sivistyksen tuoreimpia
hedelmiä.
George Elliot eli -- niinkuin hänen yhteiskunnallinen nimensä on --
Miss Evans, täyttää englantilaisessa kirjallisuudessa saman paikan,
minkä B. Björnson norjalaisessa, Auerbach saksalaisessa -- hän on
"kylähistorian" etevin edustaja, se, joka viehättävimmällä rakkaudella
ja rikkaimmalla mielikuvituksella on esitellyt runollisia kohtia
rahvaan elämästä. George Elliot valitsee jokapäiväisiä ihmisiä
sankareiksensa, hän seuraa jonkun vähäpätöisen elämän mutkattomia
vaiheita, mutta tuo kaikissa ilmaantuva lempeä vakavuus, harras
ihmisrakkaus ja älykäs huumori valaisee niitä ikäänkuin lämpöisellä
runollisuuden auringonpaisteella. Hän on ymmärtänyt työn, hiljaisen,
vakavan, väsymättömän ahkeruuden rahvaan elähdyttäväksi hengeksi ja sen
tähden Elliot kirkastaa työn voimaa innollisella vakaumuksella.
Romaanin pääansio on etsittävä osittain noista oivallisista
laatukuvista, jotka ovat sekä koomillista että totista lajia ja joissa
pikkukylän erinäiset henkilöt ja omituiset tavat ihankuin elävinä
astuvat silmiemme eteen, osittain itse päähenkilön luonteen
kehkeämisessä. Harva muu kirjailija olisi voinut tuon taikauskoisen,
yksinkertaisen, oppimattoman kankurin sielusta tavata kohtia, jotka
vetäisivät huomiota, saatikka mieltymystä, hänen puoleensa. Mutta
Silasin sydämmeen on salainen, syvä tunteellisuus kätkettynä, joka
ylentää tuon köyhän kankurin ympäristöänsä paljoa ylemmäksi. Moitittava
on tässä romaanissa ainoastaan liiaksi venynyt loppu. Lapsen
ilmaantuminen Silasin tölliin ja siitä syntyvä muutos pettyneen
kankurin elämässä, hänessä uudestaan syntyvä rakkaus ihmisiä kohtaan ja
usko Jumalaan muodostavat romaanin runollisen lopun. Kaikissa sen
perästä seuraavissa tapauksissa toiminnan juoksu liikkuu eteenpäin
hitaasti, välistä milt'ei ikävästikin.
Näiden kahden novellin kieli on jotenkin eri laatua. "Kalatytön"
suomennoksessa se on sujuvaa ja rikasta; "Silas Mannerin" käännöksessä
valitettavasti usein ilmaantuu huolimattomuutta ja kankeutta.
_Kassan avain_. Ilveilys yhtenä näytöksenä Roderich Benedix'iltä.
Suomentanut Teno Heimo. 1869. 23 s. Hinta 30 p.
_Laukkuryssä_. Laulunsekainen ilveilys yhdessä näytöksessä.
Tanskalaisen teoksen mietteen mukaan kirjoittanut A. Rahkonen. 1869.
64 s. Hinta 1 mk.
Ei kirjalliselta eikä draamalliseltakaan kannalta näillä
pikkutuotteilla ole mainittavaa arvoa. Ne ovat runollisia
päivänkorentoja, jotka jonkun illan liehuvat teatterivalaistuksessa,
mutta kuolevat katsojan muistossa, niin pian kuin hän on teatterin
jättänyt. Maamme pikku kaupungeissa ne kuitenkin yhtä hyvin ja
paremminkin täyttäisivät paikkansa seuranäytelmän ohjelmistossa, kuin
enin osa noita ruotsalaisia renttukomedioja, joita tavallisesti on
tarjona. Ne ovat viattomia ja helposti näyteltäviä.
N:o 1 esittää nuoren miehen, joka aina on ollut akkavallan alaisena,
ensin tätiensä, sitten vaimonsa hallittavana. Vaimo pitää kokonaan
huolta taloudesta, hänellä kun on kassan avain. Mies parka tahtoo
välistä ottaa osaa muiden miesten huvituksiin, mutta joskus sen
tehtyänsä täytyy hänen aina valheilla salata sitä vaimoltansa. Vaimo
luulee noiden valheiden peittävän jotakin aviollista uskottomuutta,
mutta, erehdyksensä havaittuaan, hän antaa miehelleen kassan avaimen ja
täyden luvan käydä miesten seuroissa niin usein kuin tahtoo. Itse aine
on siis jokseenkin tyhjänpäiväinen eikä juontakaan juuri ole sitä
tajukkaammin sovitettu. Suomennoksessa on valitettavasti pahoja
virheitä.
N:o 2 on tehty Heibergin "Kong Salomo og Jörgen Hattemager'in" mukaan.
Eräs köyhä juutalainen tulee muutamaan tanskalaiseen pikkukaupunkiin,
jonka asukkaat luulevat häntä rikkaaksi pankkiiriksi Hampurista, josta
sitten kaikenlaisia ilveellisiä sekaannuksia syntyy. Herra Rahkonen on
muuttanut näyttämön Tanskanmaalta Käkisalmeen ja tehnyt juutalaisesta
kiertelevän laukkuryssän. Tätä keksintöä täytyy kiittää jotenkin
sukkelaksi. Mutta muissa kohden tämä mukaelma ei ole yhtä hyvin
onnistunut. Sivujuttu eräästä ylioppilaasta, joka rakkaudesta on
tuhlannut rahansa hattuihin (hän on näet rakastunut hatuntekijän
tyttäreen) ja sen tähden joutuu kovaan pulaan, kunnes onnellinen
sattumus hänen pelastaa, on jo alkuteoksessa jotenkin vähäpätöinen ja
suomalaisessa mukaelmassa vielä ikävämpi. Sen olisi varsin hyvin voinut
joko jättää pois taikka edes lyhentää. Sitä vastoin sekä laukkuryssän
että Käkisalmen porvarien osat sopivat oivallisesti hyville
koomillisille näyttelijöille.
_Klubbhöfdingen_. Skådespel i 5 akter af Gabriel Lagus. 1869. 101 s.
Hinta 2 mk.
Gabriel Lagus, jonka eepilliset kokeet "Baco" ja "Riddar Unos Söner"
herättivät melkoista huomiota, on julkaistessaan tämän murhenäytelmän
laskenut ensimmäisen draamallisen tuotteensa kirjallisen tarkastuksen
alaiseksi. Viime keväänä tekijä koetti draamansa teatterivaikutusta
Helsingin teatterin näyttämöllä, vaikk'ei hänelle kuitenkaan siitä
tullut muuta, kuin mitä ranskalaiset kutsuvat "succés d'estime".
Osittain on se seikka syynä tuohon vaillinaiseen menestykseen, että
"Nuijapäällikkö" näyteltiin varsin heikonpuolisesti; sillä tämä
näytelmä on ylipäätään hyvin sovitettu teatterin käytännöllisiin
vaatimuksiin. Esipuheessaan tekijä sanoo näytelmäänsä nuoruuden
teokseksi ja viittaa siihen, että se draamallinen perustus, jolle tämä
runoelma on rakennettu, on hänelle "voitettu kanta". Jos katsomme asiaa
samalta kannalta, pitäen enemmän lukua tekijän lupauksista kuin teoksen
eheydestä, täytyy meidän myöntää sen olevan mitä onnellisimpia enteitä
tulevaisuuden suhteen. Tekijä on voimakkaalla kädellä tarttunut
aineeseensa, erinäisten osien ja juonten ulkonaista sointuisuutta sopii
kiittää varsin onnistuneeksi ja toiminta edistyy oikein draamallisella
jännityksellä. Noudattaen Horatiuksen neuvoa, tekijä aina vie meidät
"in medias res" ja hänen kielensä on sekä alkuperäistä että mehukasta.
Muutamat kohtaukset, erittäinkin kolmessa ensimmäisessä näytöksessä,
ovat elävästi ja voimakkaasti esitetyt ja tuo muutamissa henkilöissä
ilmaantuva vilkas ja naurattava huumori tekee mitä virkistävimmän
vaikutuksen lukijan mieleen. Tuo ennen sotamiehenä ollut, kiivas ja
rehellinen kappalainen Matts latinaa lukevan, hiljaisen veljensä kanssa
on historiallinen laatukuva, joka paraalta puolelta osottaa hra
Laguksen runollista mielikuvitusta.
Vaikka me siis näiden ansioiden tähden taidamme tekijästä toivoa hyvää,
katsoen häntä vasta-alkajaksi draamallisuudessa, on meidän kuitenkin
myöntäminen, että itse teoksen viat tekevät sen jotenkin köykäiseksi,
jos se taiteellisuuden ja kansalliskirjallisuuden vaa'alla punnitaan.
Itse draamallinen pohja on varsin merkillinen ja tekijän runollinen
tarkoitus on melkein aina hyvä, mutta itse suorituksessa on aina
jotakin, mikä vääristää hänen paraat tarkoituksensa. Aine on, niinkuin
jo näytelmän nimestä sopii arvata, otettu tuosta merkillisestä sodasta
aateliston ja talonpoikien välillä 16:nnen vuosisadan loppupuolella,
mikä tärkeä historiallinen tapaus jo on antanut runoilijoillemme
runsaita aineita ("Klas Flemings tider", "Daniel Hjort", "Sigrid
Liljeholm", "Salojärven kukka" y.m.). Erittäin Cygnaeus on mainiossa
murhenäytelmässä "Klas Flemings tider" ottanut esitettäväksi melkein
saman historiallisen ristiriidan, jonka herra Laguskin esittää. Onpa
tämä kuitenkin säilyttänyt alkuperäisyytensä, muuttaen draaman
keskuksen Flemingin linnasta talonpoikien leiriin. Mikään mieltymys
talonpoikiin ja heidän harrastuksiensa historialliseen oikeuteen ei ole
kuitenkaan syynä tuohon muutokseen, tekijä kun näet melkein kilpailee
Shakespearen Coriolanuksen kanssa haukkuessansa rahvasta tyhmäksi,
raa'aksi, itsekkääksi joukkioksi. Koko tuon viholaispesän yli kohoaa
mahtava mies, talonpoika Ilkka. Hänessä on noiden eri joukkojen
sisällinen yhdistys, hän elähyttää heitä urhoudellaan, hän vie heitä
taisteluun ja voittoon. Hän tuntee itsensä Jumalan aseeksi, luulee
itsensä lähetetyksi kostamaan kaikki vääryydet ja kaiken häpeän, minkä
talonpojat ikänä ovat kärsineet, ja että hänellä vielä on yksityistä
kostettavaa Flemingille se tietysti enentää hänen traagillista
mahtavuuttansa. Mutta valitettavasti tekijä on vienyt tämän, draamansa
viehättävimmän päähenkilön ristikohtaukseen, jonka vertaista tuskin
lienee sopimattomuudessa. Ilkka luopuu tehtävästänsä, hän ylenkatsoo
toverejansa, hän antaa kylmäverisesti poikansa kuolla, vaikka voisi
hänen pelastaa, hän joutuu salamurhaajaksi, hän särkee tyttärensä
onnen, hän tappaa uskollisimman palvelijansa -- ja miksi? Kaarlo
herttua on näet luvannut hänelle aatelisnimen ja -kilven ja tuo toivo
hämmentää ukko parkaa niin, ettei hän hurjassa pöyhkeydessään tiedä,
mitä tekee. Jossakin komediassa olisi moinen vaikutin -- hallitus antaa
pauhaajalle jonkun tähden tai jonkun viran ja hän vaikenee -- varsin
sopiva; mutta tokkohan murhenäytelmässä? historiallisessa
murhenäytelmässä? Jos tekijä välttämättömästi tahtoi esittää rahvaan
sankaria, jota tottumaton menestys vie hurjuuteen, olisi hän voinut
ulkomailta hakea kuvailtavansa; hän olisi esim. voinut ottaa
Masaniellon, Cola di Eienzin, Wullenweberin traagilliseksi
päähenkilöksi. Mutta Ilkka? Mutta nuijamiehet?
Muihinkin syihin katsoen olisi kenties ollut parempi, ettei
tekijä olisi asettanut draamaansa Suomenmaahan. Tuon muuten
näytelmäkirjallisuudessa tavallisen "yleisön isänmaallisten tunteiden
peijailemisen" sijaan on tässä astunut jonkunlainen tylyys ja
kylmäkiskoisuus isänmaallista ainetta vastaan, jota ei sovi jättää
mainitsematta. Siitä, että tekijä on muuttanut muutamia historiallisia
tapauksia draamallisessa tarkoituksessa, ei ole mitään sanomista, sillä
runoniekka ei ole mikään historioitsija. Semmoinen "lapsus'kin" kuin
esim. se, että tekijä antaa pietarsaarelaisten ottaa osaa Ilkan
kapinaan, olkoon menneeksi. Mutta tekijä antaa suomalaisten
ilmajokelaisten tanssia ruotsalaisten "Simon Sälleä", se on
suomalaiselta huolimattomuutta; hän ei edes kirjoita päähenkilönsä
nimeä oikein (Ilka eikä Ilkka). Pahin seikka kuitenkin on, että tekijä
ilman syyttä ja aivan tarpeettomasti on vääristänyt historiallisten
ihmisten luonteita, joka on vielä moitittavampi kuin heidän
nimiensä vääristäminen. Hän kuvailee Juhana Flemingiä riettaaksi
naisten-houkuttelijaksi ja Pentti Pouttua ilkeäksi teatterikavaltajaksi
-- ja siinä on raja, jonka yli ei vapaimmankaan suomalaisen
mielikuvituksen ole lupa astua.
_Dikter_ af K.F. Eneberg. Hinta 1. mk. 50 p.
_Dikter_ af Emlekyl. (E. Nervander) I. Hinta 2 mk.
_Honkain Tarinat_. Kertoellut Emlekyl. (E. Nervander) 1869. 90 s.
Hinta 1 mk. 50 p.
Jos kysytään, mikä runoilijoistamme enimmän vaikuttanee lyyrilliseen
runouteemme sekä nykyaikana että tulevaisuudessa, ei se ole Runeberg,
vaan Topelius. Melkein jokaisessa kalenterissa, jokaisessa albumissa
tavataan alottelevain runoilijain kokeista Topeliuksen lauseparsia ja
vertauskuvia, ja korvissamme kaikuvat yhäti Topeliuksen sävelet, vaikka
tekijät niihin ovat sovittaneet eri säestyksiä. Eipä kummaa, että
Topelius monessa kohden on nuorison mielirunoilija; sillä ei tosiaan
ole maailmassa monta muuta kirjailijaa, joka niin runollisesti ja niin
täydellisesti edustaisi tuota välittömän lyyrillisen mietteettömyyden
kantaa. Topelius antautuu hartahimmalla luottamuksella kokonaan luonnon
haltuun; niinkuin lapsi, hän katsoo kaikki maailmassa leikin esineeksi.
Topelius näkee ympärillään ainoastaan runollisuutta, hän noudattaa
ilman epäilystä, ilman taistelua runollisesti jalostavia ihanteitaan,
luonnon innostustaan ja teeskentelemätöntä jumalisuuttansa.
Molemmat nämät kirjailijat -- K.F. Eneberg ja Emlekyl -- ovat myöskin
Topeliuksen runokoulua käyneet. Sillä emme suinkaan tahdo moittia heitä
jäljittelijöiksi, jotka ilman sisäistä pakkoa laulavat vieraan mallin
mukaan; päinvastoin ovat heidän runoelmansa, käyttääksemme runollista
vertausta, syntyneet ikäänkuin heidän mielikuvituksensa ja sydämmensä
todellisesta avioliitosta. He eivät ainoastaan ole Topeliuksen
runollisia perillisiä; jos he täyttävät antamansa lupaukset,
muodostavat he vielä Topeliuksen ihanteita ja katsantotapaa, kumpikin
omalla tavallansa. Tietysti emme sillä tahdo sanoa heidän perineen
Topeliuksen runollista neroa ja rikkautta, vaikka sanomme sisäisen
heimolaisuuden heidän välillään olevan kieltämättömän. Kaikilla
kolmella on tuo lempeä yhteys luonnon kanssa, joka ulkomaailmasta aina
kuulee omien tuntojensa kaikua, näkee oman mielialansa kangastuksia,
vieläpä tuo näppärä hienous kuvissa ja lauseissa, joka välttää
pöyhkeyttä, tuo taipumus soitannolliseen suloäänisyyteen, joka hyvin
riittää laulurunoihin, mutta jolta puuttuu tarpeellista pontevuutta
oodeihin ja ballaadeihin.
Mutta muutoin havaitaan selvä muutos Topeliuksen runollisuuden suhteen
näissä molemmissa nuorissa kirjailijoissa. Vaikka Topeliuskin
paraasta päästä pyytää esitellä jokaisessa maiseman-, jokaisessa
luonnonkuvauksessa ilmaantuvaa sisäistä mielen vivahdusta, eikä tyydy
vanhain runoilijain paljaaseen deskriptiivisyyteen, on tuo hänelle
omituinen loistavien värien ja salaisten sävelien rikkaus hänen milt'ei
viehättävin avunsa. Emlekylin keksintövoima ei ole sinnepäinkään niin
rikas kuin Topeliuksen; se on melkein köyhä; kuvaelmissaan hän sekä
mielitekonsa että luonteensa vaikutuksesta säästää komeita värejä,
mutta vaipuu niin täydellisellä hartaudella runoilijakuvissa
vaihtelevaisiin luonnon värivärähdyksiin, että ainoastaan katselemme
niiden suloisuutta, luullen niistä kaikkialta vanhastaan tunnetun äänen
meille puhuvan. Semmoisia runoelmia, joissa tuo objektiivinen
luonnonihastus varsin kauniisti ilmaantuu, ovat: "En Juninatt", "Afton
i Österbotten", "En utsigt". Somia laatukuvia elämästä ovat:
"Tjensteflickan", "Bondgossen" ja ne, joita tekijä nimittää "Finska
epigrammer". Mutta niidenkin runoelmien joukossa, joissa tekijä
itsenäisimmin kuvailee luontoa oman mielensä kuvastukseksi, on monta
onnistunutta kappaletta, niinkuin esim. "O jag vet", "Stiltje", "Ett
gulnadt blad"; ensimmäisessä lempeä, kesäinen tuuli humisee koivujen
uneksivista latvoista ja toista lukeissamme ihankuin hiljainen,
tukehduttava kuumuus ahdistaa rintaamme. Vähemmin tyydyttävät meitä ne
tekijän runoelmat, joissa hän avaa sydämmensä ja suorastaan kuvailee
sen taisteluja ja kipuja. Sillä tuota soinnullista rauhallisuutta, jota
Emlekylin mielestä ilmenee luonnossa, hän melkein kokonaan kaipaa
ihmiselämässä. Omituisin mieliala näissä kappaleissa on näet
eräänlainen alakuloisuus, joka harvoin kohoaa katkeraksi epätoivoksi,
useammin selvenee helläksi altistumiseksi. Mutta, vaikka emme tahdo
sanoa tekijän surua teeskennellyksi, vaikka hän usein on keksinyt sille
kauniin muodon, täytyy meidän arvata se runollisen vaikutuksensa
puolesta vähäpätöisemmäksi, kuin tekijän luonnonihastusta. Että kaipaus
ja huolet ovat laulun vanhemmat, ei ole suomalaiselle outoa, mutta
olkoon sitten joku yleinen onnettomuus tekijän huolten esineenä tai
pakottakoot kovat kärsimykset häntä valittamaan tai olkoon hänen
mielensä niin synkeä, että hymyileminen käy hänelle mahdottomaksi.
Mutta Emlekylin runollinen luonne näkyy päinvastoin oikeastaan olevan
määrätty taiteelliseen, huolettomaan eheyteen, jonka tähden tuo
alakuloisuuden epäsoinnullinen ääni hänen runoelmissaan vielä enemmin
kummastuttaa. Kaikkein kauniimmalta soi tekijän surullisuus, kun muiden
kärsimykset sen herättävät, niinkuin tuossa varsin jalossa runoelmassa
"Lotila-sonen", jota melkein sopisi sanoa Runebergin vähäisemmän
"Torpantytön" ("Sörjen Kandals dotter, sköna kinder" j.n.e.)
runolliseksi vastineeksi. Mutta, paitsi luonnonihastusta, on toinenkin
seikka, joka hajoittaa nuo tummat pilvet tekijän mielestä ja saattaa
hänen ihanteensa kadoksissa olleen auringon jälleen loistamaan -- se on
näet taide. Innokkaasti tekijä ylistää sen jalostavaa, sivistävää
voimaa (laulu "Till Henrik Schradiek" on siinä suhteessa erittäin
merkillinen); toivomme sen antavan hänelle tuota kirkasta
rauhallisuutta, joka korottaa resignatsionin syvemmäksi,
todellisemmaksi sovinnoksi elämän pakotuksen ja ihmisen vaatimuksien
välillä.
Emlekyl ei ole ainoastaan lyyrillinen runoilija, hän on myöskin
tarinain kertoilija ja vaikka hänen runollinen luonteensa tarinoissa
tietysti on sama kuin lauluissakin, niin sen omituisuus niissä melkein
paremmin astuu näkyviin. Vaikka ne alkuaan ovat ruotsiksi kirjoitetut,
on Emlekyl ne kuitenkin julkaissut suomeksi.[45] Näissä tarinoissa
huomaamme samaa antaumista luonnon haltuun, jota Emlekylin runoudessa
muutenkin ilmestyy; hän on tahtonut kertoilla suomalaisten "honkain"
tarinat, suomalaisen luonnon omituista ihanuutta; hänen runollinen
omatuntonsa on todistanut, että ainakin joku vieras sävel niistä
kaikuisi, ellei tämä hänen kansallinen harrastuksensa olisi saanut
kansallista pukua. Kaikeksi onneksi Emlekyl on saanut kääntäjän, jonka
on onnistunut niin runollisella ja samassa suomalaisella aistilla
vaikea tehtävänsä toimittaa, että voisimme melkein luulla kuulevamme
alkuperäistä teosta eikä käännöstä. Tarinain joukossa ansaitsee
mielestämme "Hallayö" suurimman kiitoksen. Keksintö siinä on yhtä
älykäs, kuin tuo joka rivistä vivahtava isänmaallinen tunne on
miellyttävä. Sen rinnalle panisimme "Suden jälkiä metsässä", jääkylmä,
kolkko yökuva, ja "Siivet hän sai", joka on täynnä keväistä vireyttä ja
suloista hellätuntoisuutta. "Kivi-siemen" ja "Suomen salossa"
kertoilevat meille Suomen taiteen, Suomen runouden syntyä ja ennustavat
hartahilla toiveilla niille kirkasta tulevaisuutta. Hyljättäviä ovat
"Metsä on iäti vihanta" ja "Talvikärpänen", joista toinen on täynnä
imelää saksalaista hentomielisyyttä, kun toisessa sitä vastoin
ilmaantuu Andersenia tavoittelevaa, teeskenneltyä huumoria. Jos yleensä
vertaamme näitä tarinoita oikeihin, Suomen kansan synnyttämiin
satuihin, havaitsemme pian germanilaisen panteismin hienoimman tuoksun
niistä leviävän; mutta emme sitä kuitenkaan katso viaksi. Kun maamme
ruotsalainen kirjallisuus sulautuu sen suomalaisen kirjallisuuden
kanssa yhteen, niinkuin välttämätöntä on, tuodaan tähän tietysti
vieraitakin aineksia. Jos ne vain ovat hedelmöittäviä siemeniä, on
sekin asia pikemmin katsottava hyödylliseksi kuin haitalliseksi.
K.F. Eneberg on niinkuin Emlekylkin lähtenyt Topeliuksen kannalta,
niinkuin Emlekylkin muodostanut Topeliuksen runollisia traditsioneja.
Tuo Topeliuksen viaton välittömyys, joka riemuiten laulaa sydämmen
kyllyydestä, on molemmilta hukkunut, molemmille on runollisuus enemmin
tuskaksi kuin iloksi. Mutta kun luonnon- ja taiteenihastus on se
vapauttava voima, joka pelastaa Emlekylin elämän tuskista, on K.F.
Eneborg jumalisuudessa ja uskossaan tavannut pohjan, johon hän taitaa
ankkurinsa laskea. Tämä usko ei ole Topeliuksen lapsellinen luottamus;
se on monen sisäisen taistelun ja tuskan hedelmä. Erittäinkin kokoelman
neljä viimeistä runoelmaa ("Här är jag", "Bön", "Psalm", "Korset") on
siinä kohden merkillisiä; niissä on avain, jonka avulla runoniekan koko
sydämmen arvoitus selvenee. Ilman näitä kolmea kappaletta tekijän
alinomainen synkkämielisyys, joka elämässä näkee ainoastaan rauenneita
toiveita, turhia harrastuksia, meitä kyllä voisi viehättää, vaan
tuntuisi kuitenkin väsyttävältä, hentomieliseltä; mutta nuot kappaleet
levittävät muihinkin runoelmiin kirkastavaa valoaan. Erittäinkin
"Rukous" on ikäänkuin runollinen kivikirjoitus, jonka jokainen sana
mahtavasti kiintyy lukijan mieleen. Tämä painava, ytimellinen
kirjoitustapa kaunistaa muutamia muitakin runoelmia (niin esim. "Öknen"
ja "Yrsnön"); eräissä toisissa tekijä päinvastoin ei kylläksi ole
välttänyt tarpeettomia toistamisia ja aineen liiallista venyttämistä,
jota olisi täytynyt sitä enemmän karttaa, kun tuo maailma, jossa
tekijän mielikuvitus, ajatukset ja tunteet liikkuvat, ei ole avara eikä
vaihtelevainen. Kuitenkin on semmoisia kappaleita, eikä niitä ole
harvassa, joissa ei ainoastaan sanat, vaan ajatuksetkin ovat
muodostuneet säveliköksi, mikä selvästi edistyy edistymistään; esim.
"Ensam är smärtornas son" ja soma "Serenad". Edellinen on varsin
onnistunut mukaelma Propertiuksesta, niinkuin yleisesti Eneberg näkyy
ahkeralla antiikin runoilijain tutkimisella itsellensä hankkineen tuota
tarkkaa, syvää tajua runollisen ulkomuodon käyttämisessä, joka ei
suinkaan ole hänen runoelmiensa vähäisimpiä ansioita.
Vuodelta 1870.
_Haapakallio_. Idyllintapainen kuvaelma Hämeenmaasta. Kertoellut
T. H(ahnsson). 1869. 53 s. Hinta 75 p.
Ei missään kirjallisuuden haarassa ole runouden korkeimmille
kukkuloille pääseminen niin vaikeata kuin romaanissa, kun toiselta
puolen taas on helppo vähäisemmilläkin lahjoilla luoda edes
jommoistakin. Jokapäiväisen huvikirjallisuuden merkitys onkin sen
tähden suurempi romaanin kuin lyyrillisyyden taikka draaman alalla.
Kuinka usein historiallinen aine taikka yhteiskunnalliset mietteet ovat
pelastaneet kuivimmankin romaanin, mikä lyyrillisessä runoudessa tuskin
on mahdollista, ja mielihyvällä voimme välistä lukea jonkun pienemmän
kertomuksen, jonka ainoana ansiona on soma esitystapa, kun draamassa
sen lisäksi vielä vaadimme toimintaa ja luonteiden kuvausta.
Erittäinkin lyhyiden kertomuksien ja novellien suhteen on yleisö
tottunut suureen suvaitsevaisuuteen.
Tämä "idyllintapainen kuvaelma Hämeenmaasta" on juuri näitä somia
kertomuksia, joita suosiolla luetaan, mutta joiden muisto kirjan
lopetettuamme pian haihtuu mielestämme. Erittäinkin tekijän
kirjoituslaatu on miellyttävä ja ansaitsee kiitosta; se on soma,
teeskentelemätön ja sujuva. Henkilöitä tekijä on kuvaillut suurimmalla
rakkaudella; luulemme, että vähemmänkin siinä kohden olisi riittänyt.
Tekijä on näet koettanut tehdä kaikki mitä suloisimmiksi, ja
seurauksena on ollut, ettei heidän välillään ole mitään erotusta. Nämät
suloiset, rakastettavat, jalot henkilöt saavat, niinkuin hyvin
järjestetyssä romaanissa sopii arvata, tietysti avuistansa palkinnon,
ja kun avioliitto idyllintapaisissa romaaneissa on epäilemätön keino
saada ihmiset onnellisiksi, lopettaa tekijä kirjansa kolminkertaisilla
häillä.
_Runoelmia_. Koelmoinut Erkko. 1870. 79 s. Hinta 1 mk. 25 p.
Tällä koelmalla astuu eräs nuori runoilija suomalaiseen laulutarhaan,
jossa toivomme tulevaisuudessa vielä usein häntä tapaavamme. Nuorien
runoilijain tuotteista on sangen usein vaikea ennakolta sanoa,
ovatko niissä ilmaantuvat runollisuuden siemenet viljakasvien vai
rikkaruohojen, mutta emme luule pettyvämme ennustaessa Erkon oraasta
kauniita hedelmiä.
Miellyttävin avu Erkon runottaressa on sen soma, alkuperäinen
naiivisuus, joka rakkaudessaan vapaana kaikesta imelästä
hellätuntoisuudesta muistuttaa Kantelettaren suloisista ja samalla
raikkaista äänistä. Tämä ilmaantuu erittäinkin paimenlauluissa, jotka
epäilemättä ovat tämän runokokoelman paras osa. Ne ovat välistä somia
laatukuvia paimenelämästä, välistä lyyrillisiä lauselmia, jotka
päättyvät näppärään epigrammalliseen "huippuun", välistä paljaita
lauluja, joissa runoilija kaiuttaa mielensä iloisia ja surullisia
säveliä ilman määrättyä tarkoitusta. Monta näistä tahdomme sulkea
soittoniekkain suosioon, koska ne usein ihankuin vaativat nuottia. Jos
lausumme, että lukiessamme Erkon pieniä lauluja, usein on mieleemme
johtunut Runebergin "Idyll och Epigram", emme ole lausuneet mitään
moitetta, sillä näistä kuitenkin tuoksahtaa omituinen henki ja juuri
Runebergin idylleissä ja epigrammeissa ilmenee suuressa määrässä hänen
runottarensa suomalaisimmat ominaisuudet, jonka tähden ne mitä parahina
malleina tarjoutuivatkin alkavalle suomalaiselle runoilijalle.
Vähemmäksi on tekijän runollinen voima arvosteltava niissä kappaleissa,
joissa hän ryhtyy suurempiin aineihin, lausuu korkeampia tunteita. Niin
esim. tavataan melkoinen joukko isänmaallisia lauluja, joissa tahto on
tekoa paljon etevämpi. Korvissamme yhä soipi vieraita muistoja ja
välistä näkyy tekijä kirjoittaneen kaava edessään. Välistä hän myöskin
juuri niissä vaipuu jonkunmoiseen retoriseen luettelorunollisuuteen,
joka kaikeksi onneksi jo on alkanut tulla vanhamuotiseksi. Sillä emme
ensinkään ole kehoittaneet tekijää luopumaan lyyrillisyyden
korkeimmista lajeista; hänen isänmaalliset tunteensa ovat
silminnähtävästi puhdasta metallia, hänen innostuksensa harras ja
lämmin. Olemme ainoastaan muistuttaneet, että suurempiin aineihin
tarvitaan voimallisempi ääni ja ettei tekijä vielä ole löytänyt tuota
pontevaa alkuperäisyyttä, joka ihankuin kivikirjoituksessa ilmoittaisi
hänen isänmaallisia harrastuksiansa.
Tekijän kieli ei ole rikasta ja mehukasta, mutta varsin selvää ja
miellyttävää. Selvästi näkyy, että se on hänelle rakas tuttu
lapsuudesta asti; niin tarjoutuu hänelle aina sovelias sana jokaiseen
ajatukseen.
Vuodelta 1872.
_Margareta_. Näytelmä 1:ssä näytöksessä. Kirjoittanut A. Kivi. 1871.
Ihmeellisesti vaihtelevat suru ja ilo lukijan mielessä tätä pientä
kirjaa katsellessa. Surra hänen täytyy muistaessansa, mikä rikas, mikä
uljas henki on temmattu pois isänmaallisen runouden toimista; iloita
hänen täytyy siitä, että tämän hengen sallittiin antaa kansallensa
parasta, mitä hänen rinnassansa kätkeytyi. Tavalliselta kannalta
katsoen oli Aleksis Kivi köyhintä köyhempi; mutta kuitenkin hän antoi
isänmaalleen kalliimmat lahjat, kuin mitä rikkahimmat olisivat voineet
antaa. Hänen viimeinen lahjansa oli tämä "Margareta".
Tämän ihanan runoelman syntymisen tarina on seuraava. Kun "Lea"
keväällä 1869 näyteltiin Helsingissä, ihastui sen tekijä niin tuohon
kauniiseen taitoon, jolla näyttelijätär Charlotte Raa antoi muodon
päähenkilölle, että hän päätti sepittää draaman erittäin tätä etevää
taiteilijatarta varten. Sen hän tekikin ja kirjoitti pienen "Alma"
nimisen näytelmän, joka oli aiottu näytellä syksyllä v. 1870. Pian
kuitenkin huomattiin, kuinka tämä kappale, vaikka lyyrillisesti kaunis,
oli kokonaan epädraamallinen eikä olisi voinut tehdä mitään vaikutusta
näyttämön palkeilla. Kivi tahtoi silloin toimittaa jotakin uutta
samassa tarkoituksessa. Mutta tuo kamala hengen yö, joka odotti häntä,
oli jo ruvennut uuvuttamaan hänen aivojensa voimia. Katkerassa tuskassa
hän valitti eräälle ystävälleen ja pyysi jonkun valmiin aineen. Tämä
kertoi hänelle suunnitelman erääseen 4-näytöksiseen draamaan, jonka
runoniekkamme Emlekyl oli nuoruudessaan kirjoittanut; tämä draama oli
kypsymätön, mutta sen pohja-ajatus oli kaunis ja sopiva; vielä tarjousi
sama ystävä hankkimaan Kivelle Emlekylin näytelmän. Siitä Kivi ei
huolinut. Hän tahtoi vain tukevan luurangon draamallensa -- muodon,
vartalon, kasvot, hengen hän tunsi itse paraiten osaavansa antaa. Niin
syntyi "Margareta", runoniekan ottolapsi, mutta kasvatettu samalla
rakkaudella, samalla huolella, kuin jos se olisi ollut hänen omansa.
Toiminnan ytimenä on tuo onneton ristiriita uskollisuuden ja kavaluuden
välillä, josta isänmaamme epävapaa historiallinen asema tekee
historiamme traagillisen keskuksen. Pitääkö Anianin rikkoman valansa,
rikkoman tuota lainkuuliaisuuden tuntoa, joka sodassa on sotilaan
ensimmäinen velvollisuus? Pitääkö hänen totteleman tuota sisällistä
ääntä rinnassaan, joka käskee hänen pelastaa Viaporin sekä vihollisesta
että päämiehestä, kavaltajasta? Jos hän noudattaa laillisen
järjestyksen käskyjä, niin hän loukkaa isänmaallisuuden korkeimpia
vaatimuksia; hän tulee osalliseksi maankavalluksen kamalasta
rikoksesta. Mutta rakkaus, joka kaikki kirkastaa ja sovittaa, osottaa
hänellekin sovinnon tien; hänelle on vielä yksi pelastus suotu, hän saa
kuolla isänmaan edestä. Ihanasti runoilija on tässä kuvaillut taistelua
sen rakkauden välillä, joka tahtoo kaikki omistaa, ja tuon korkeamman
rakkauden, joka voi kaikesta kieltäytyä; kyynel ja hymy, ikävöitseminen
ja ihaileminen sointuvat samaan säveleen, joka on puoleksi huokaus,
puoleksi sana.
Viehättävä on myöskin toinen näytelmän kohta. Hienolla älyllä on
runoniekka esitellyt rakkauden ristiriidan, ihanteen ja todellisuuden
taistelun. Margareta on sulkenut koko olentonsa yhteen tuntoon --
rakkauteen. Rakastaako hän Aniania, rakastaako hän isänmaataan -- sitä
ei hän tiedä; sillä ne ovat hänelle yhtä. Kun ne eriävät, särkyy hänen
sydämmensä -- ja hän kuihtuu maahan vaipuen kuin taitettu kukka. Hän ei
lausu syytöksiä, hän ei valita, hän rakastaa kuolemaan asti.
Näytelmän kantataru ei ole lavea; sen sisällys sulkeutuu yhteen ainoaan
näytökseen. Taitavasti on runoniekka ymmärtänyt, ettei semmoisessa
pienessä draamassa toiminta, vaan situatsioni on se runoelman keskus,
johon mielenliikutus soveltuu. Siihen tarvittava, omituinen runollinen
valaistus on Kiveltä onnistunut yhtä mainiosti, kuin ennen hänen
"Leassansa". Mutta samassa kuinka erilainen on väri "Leassa" ja
"Margaretassa"! Tuolla haamoittava, hehkuva, riemuitseva itämaan
maisema, jota aurinko valaisee kirkastavilla sätehillä, täällä tyyni
viileä pohjan yö humisevine kuusistoineen kuutamon kelmeässä valossa.
Tuolla elämä, täällä kuolema, tuolla teko, täällä kieltäymys, tuolla
rakkauden onni, täällä rakkauden epätoivo!
Olemme tässä ainoastaan tahtoneet viitata muutamiin tämän näytelmän
avuihin, jotka ennen kaikkia ovat pistäneet silmäämme. Mielellämme
heitämme muille tuon herostraattisen huvituksen onkia virheitä sekä
kieliopillisessa että esteettisessä suhteessa, joita tavataan tässä
teoksessa, niinkuin jokaisessa ihmisteossa. Mahdollista on, että heidän
saaliinsa on vähän runsaampi, kuin se oli Kiven eheämmissä,
aikaisemmissa runoelmissa. Aurinkoa kohden kiitää täälläkin kotka,
mutta -- toinen siipi on ammuttu.