(Kirjallisesta Kuukausilehdestä)
Vuodelta 1866.
_Finnische Dichtungen_, ins Deutsche übertragen von Hermann Paul. 1866.
130 s. Hinta 2 Rmk.
Puhumatta Kalevalasta ja osaksi myöskin Runebergin teoksista, on koko
suomalainen runous melkein kokonaan "terra incognita" eurooppalaiselle
yleisölle. Skandinaavian maissa kyllä tunnetaan ja rakastetaan niitä
runoilijoitamme, jotka käyttävät ruotsin kieltä, muissa maissa taas
Topeliuksemme, Cygnaeuksemme ovat outoja nimiä. Myöskin moni runoutta
harrastava mies, erittäinkin Saksassa, on oppinut ihailemaan
Kantelettaren lauluja ja koettanut sovitella niitä omaan kieleensä,
mutta ei yhtään suurempaa ja vielä vähemmin täydellistä kokoelmaa
suomalaisia kansanlauluja ole vieraissa maissa vielä ilmaantunut.
Jokainen onnistunut koe tuoda maamme runolliset aarteet piilostaan
esiin suurille eurooppalaisille markkinoille on siis kiitosta
ansaitseva, ja me toivomme, että hra Paulin "Finnische Dichtungen"
tulevat saamaan ihan lavean yleisön Saksassa.
Täydellistä katsausta maamme runolliseen kirjallisuuteen hra Paulin
kirja ei kuitenkaan tarjoo eikä pyydäkkään tarjota. Stenbäck esim. ja
moni muu runoniekka ei ole ensinkään saanut siinä sijaa, samaten ei
myöskään ole näytteitä kaikista suomalaisen kansanlaulurunouden
lajeista. Kun hra Paul kuitenkin esipuheessa sanoo antavansa "den
geringen Bruchtheil" (pienen murto-osan) suomalaista runoutta, ei voida
katsoa tätä vaillinaisuutta miksikään viaksi.
Pahempi on, etteivät valitut näytteet aina ole runoniekkojen paraita.
Vaikka esim. Topeliukselta on otettu 9 kappaletta, saapi lukija
kuitenkin jokseenkin epävakaiset ajatukset hänen runottarensa
luonteesta. Kypsymättömät nuoruuden kokeet (niinkuin "Vid tjugu år")
tai tilapäiset runoelmat (niinkuin "Nikolai Alexandrovitsch") voivat
saada saksalaisen lukijan pitämään suloista runoilijaamme liian
alhaisessa arvossa. Paremmin on hra Paul valinnut viisi käännöstään
Cygnaeuksen teoksista ja kolme käännöstään Ahlqvistin (Oksasen)
runoelmista ("Silloin saisi Tuoni tulla", "Tuopa tuopi tuiman tunnon"
ja "Miksikä aina suret?"). Runebergiltä on hra Paul kääntänyt
ainoastaan yhden kappaleen, joka seikka kuitenkin on luonnollinen, kun
näet Runebergin teokset jo ovat saatavina saksaksi. Nervanderin
lyyrillisiä runoelmia hra Paulin kirja sisältää kaksi. Viimein antaa
kymmenen Kantelettaren ihaninta valiohelmeä tälle teokselle suurimman
kaunistuksen. -- Yleensä voi kiittää itse käännöstä hyväksi. Vaikka
tämä tarkoin seuraa alkutekstiä, ei siinä kuitenkaan ole nähtävänä
mitään kankeutta tai sekaisuutta; kieli on sujuvaa ja ainoastaan
harvoin kirjailija käyttää säkeissä vapautta semmoista, jonka tarkempi
runomitta-oppi hylkää. Muutamissa runoelmissa (esim. Topeliuksen
"Respolskassa") on käännös ihan mestarillinen.
_Ainamo_. Skådespel med sång i 4 akter och 1 tablå af K. Rosendahl.
1866. 88 s. Hinta 2 mk.
_På Lemos strand_. Dramatisk idyll med sång i 2 tablåer af K.
Rosendahl. 1866. 53 s. Hinta 1 mk. 20 p.
_Sceniska monologer_ af K. Rosendahl. 1866. 32 s. Hinta 75 p.
Maamme ruotsalaisessa kirjallisuudessa on joukko runoilijoita, jotka,
vaikka iältään vanhat, aina kuitenkin pysyvät alottelijoina. Mikään
aatteellinen into ei pakoita heitä laulamaan; ruotsin kielen helppo
soveltuminen retoriseen loistavuuteen ja kaikuvaiseen runorakennukseen
viehättää heidät sepittämään riimejä -- valitettavasti usein ilman
sisällystä. Kun lisäksi tulee, että näiden kirjailijain henkinen
näköala tavallisesti ei juuri ole liioin avara, täytyy tunnustaa heidän
sijansa maamme sivistyselämässä jokseenkin alhaiseksi. Tähän joukkoon
näkyy hra Rosendahlkin kuuluvan. Hän on jo tehnyt monta yritystä
draamallisen runouden alalla, mutta aina osottanut kykenemättömyyden
päästä kaikista koulupoikamaisimmasta runokäsityksestä. Etevin hra
Rosendahlin tuotteista on kieltämättä satunäytelmä "Ainamo". joka
yleisön suureksi suosioksi näyteltiinkin viime vuonna keväällä
Helsingin teatterissa. Tämä suosio ei juuri kuitenkaan koskenut itse
näytelmää, vaan oivallista ja kaunista soitantoa, jonka nerokas
sävelniekkamme P. von Schantz-vainaja laati hra Rosendahlin teokseen.
Painettuna ja siis ilman soitannon apua, on "Ainamo" kadottanut
suurimman viehätyksensä. -- Näytelmän aine nojautuu germanilaisessa
tarustossa tavattavaan uskoon, että alkuaineiden haltiattarilla ei ole
sielua, jos ne eivät voi saavuttaa jonkun maallisen nuorukaisen
rakkautta. Tämä aine sopisi kyllä hyvin satunäytelmään, mutta hra
Rosendahl on ihan sopimattomasti asettanut tarinan näyttämön Suomeen,
vaikka koko usko on niin peräti germanilainen eikä koko tarustossamme
tavata yhtään muistomerkkiä, johon se voisi liittyä. Toiminnan puolesta
hra Rosendahl on enimmiten seurannut Andersenin satua: "Pieni
merenneito", jossa myöskin on käytetty samaa ainetta kuin "Ainamossa";
mitä hän siihen itse on lisännyt, ei juuri todista suurta
keksimiskykyä. Kielen puolesta on kirjailija onnistunut paremmin.
Puhtaasti lyyrilliset paikat "Ainamossa", varsinkin missä kirjailija
antautuu hentomieliseen kirjoituslaatuun, soivat useinkin somilta ja
sujuvilta, vaikka niissäkin kyllä suurempi alkuperäisyys olisi suotava.
"Lemun rannalla" on pieni draamallinen idylli, joka
teeskentelemättömyytensä ja isänmaallisen tarkoituksensa tähden sopii
varsin hyvin seuranäytelmäksi. Kirjallista ja draamallista arvoa sillä
on vielä vähemmin kuin "Ainamolla". -- Ihan vähäpätöisiä ovat hra
Rosendahlin "näyttämölliset yksinpuheet": "Kukkaisten myyjätär" ja
"Vastaleivottu ylioppilas" (En nybakad student).
_Små berättelser och tidsbilder_ af Kapten Puff. 1866. 192 s.
Hinta 2 mk.
Kun tulevaisuudessa joku historioitsija ryhtyy kuvailemaan nykyistä
sivistyselämää maassamme, on hän löytävä N. Pinellon nimen liittyneenä
kaikkiin harrastuksiin ja yrityksiin, jotka meidän aikanamme ovat
koskeneet taiteen edistymistä ja viljelemistä Turussa. Hän on
varmaankin pitävä arvossa sitä lämmintä intoa, joka ilmaantuu hra
Pinellon taideharrastuksissa, jos hän ei voikkaan aina kiittää näiden
harrastusten johtopäätöksiä parahiksi. Hän taitaa arvattavasti löytää
tästäkin pienestä kirjasta yhtä ja toista, joka voipi valaista Turun
iloista seuraelämää, ennenkuin yliopisto muutettiin sieltä Helsinkiin.
Suurta kirjallista merkitystä näillä "kertomuksilla" ei suinkaan ole --
eikä ole toiselta puolelta niillä suuria vaatimuksiakaan. Ne ovat
yksinkertaisia jutelmia sekä tutuista että tuntemattomista, mutta aina
todellisista ihmisistä, joita kirjailija on nähnyt ja tuntenut. Näiden
ihmisten elämänvaiheet eivät juuri aina ole olleet niin merkillisiä
eivätkä ihmiset itse niin eteviä, mutta kirjailijan suora ja
hyväntahtoinen, mieli tekee hänen tuttunsa meidän omiksemme ja me
annamme mielellämme anteeksi, jos kirjailija välistä puheliaan
vanhuksen tavoin juttelee melkein liian paljon jokapäiväistä hokua.
Vielä lisäksi voivat uuteloiden kirjoittajat näistä "ajankuvista" saada
huvittavia aineita, ja sekin lisää kirjan arvoa, että siinä tavataan
tietoja kaikista suomalaisista miehistä ja naisista, jotka ovat
antautuneet näytelmätaiteen palvelukseen.
_Helmivyö suomalaista runoutta_. Helsinki 1866. 287 s. Hinta 3 mk.
Niinkuin lukijamme jo tietää, on ansiokas kuvalehtemme "Maiden ja
Merien takaa" tänä kesänä kuollut samaan tautiin, jota melkein kaikki
kirjalliset yritykset meidän maassa sairastavat, nimittäin suosivan
yleisön ja tilaajain puutteeseen. Kaksi seikkaa kuitenkin voinee
vähäisen lievittää niitä surkeita ajatuksia, jotka tämä tapaus
välttämättömästi jokaisessa synnyttää: ensiksi lienee varma, että
"Maiden ja Merien takaa" jonkun ajan perästä taas virkoo eloon ja
toiseksi toimitus on antanut tilaajoilleen mitä kauniimman palkinnon
tuosta kesken vuotta lopetetusta lehdestä, nimittäin kokoelman
etevimpiä suomalaisia runoelmia! Runoniekkamme eivät tavallisesti ole
olleet aivan tuotteliaita, harvat ovat ne, jotka olisivat voineet saada
runoistansa kokoon erinäisen vihkon, tavallisesti heidän teoksensa ovat
painetut sanomalehtiin ja siellä arvattavasti joutuneet yleisöltä
unhotuksiin. Varsin kiitettävä on siis tämä kokoelma, jonka
tarkoitukseksi hra J. Krohn (Suonio), kirjan toimittaja, sanoo "että
saataisiin kaikki mitä vaan kauniita suomenkielisiä runoelmia löytyy
hajallaan, siellä täällä sanomalehdissä ja kirjoissa, kootuksi yhteen,
niin että ne olisi suuren yleisön nautittavana eikä ainoastaan niiden
harvain tutkijain, jotka joskus katselevat vanhoja sanomalehtiä läpi".
Mutta tämä hra Krohnin yritys ei ansaitse ainoastaan suuren yleisön
tähden runsasta kiitosta, vaan se on myöskin suureksi hyödyksi kaikille
nuorille, alkaville runoilijoille. Sillä emme tahdo sanoa, että
lyyrillinen kieli suomeksi olisi päässyt klassillisen täydellisyytensä
perille sekä kieliopillisen tarkkuuden että muotojen rikkauden
puolesta, mutta todistaahan tämä kokoelma, että lyyrillisellä
runoudellamme jo on oma historiansa, jonka vaiheissa runollinen kieli
on muodostunut niin tarkaksi ja sujuvaksi, ettei se enään pane esteitä
taitavalle runosepälle korkeimmissakaan aineissa. -- 52 on niiden
suomalaisten runoniekkain luku, joiden teoksien joukosta näytteitä on
otettu tähän "Helmivyöhön"; ja vielä lisäksi on siinä 8 tuntemattoman
runoelmia. Kirjailijat ovat kirjassa saaneet sijansa ajanluvullisessa
järjestyksessä, alkaen vanhasta Hemmingistä, joka jo ennen vuotta 1614
toimitti virsikirjansa, nuorimpiin kirjailijoihin asti, jotka viime
vuosina ovat tuoneet runottarensa esikoistuotteet kirjallisuuden
markkinoille. Tavallisesti on otettu noin 3 näytettä kunkin kirjailijan
edustajaksi, mutta on niitäkin, joilta saalis on ollut paljoa
runsaampi, samaten kuin toisia, joiden jälkeenjättämistä runoelmista
ainoastaan 1 tai 2 kappaletta on otettu. Jokaisen kirjailijan nimeen on
liitetty elämäkerrallisia tietoja, jotka kuitenkin toimituksen olisi
sopinut tehdä vähän laveammiksi. Että oikeinkirjoitus vanhojen
kirjailijain runoelmissa on muutettu nykyaikaiseksi, ei sovi muuta kuin
kiittää. Muitakaan korjauksia vastaan ei voi syyllä mitään muistuttaa,
kun ne silminnähtävästi ovat tehdyt "varovalla kädellä". Yleisesti
kaikki kirjaan otetut runoelmat pitävät paikkansa; melkein jokaisella
kappaleella on joko runollinen taikka kirjallisuushistoriallinen
ansionsa ja toimittajan taiteellinen maku on melkein aina saattanut
hänen valitsemaan parasta. Emme kuitenkaan tässä kohden voi olla
joitakuita muistutuksia tekemättä. Tämä kokoelma olisi ensinkin kyllä
sopinut olla vähän laveampi. Minkä tähden esim. kaikki virret, jotka
muodostavat suurimman osan lyyrillistä runoutta menneinä vuosisatoina,
ovat heitetyt pois? Totta on, ettei virsien tarkoitus juuri ole
taiteellinen, vaan uskonopillinen, mutta voidaanhan katsoa niitä, yhtä
hyvin kuin muita hengellisiä runoja, runolliseltakin kannalta, ja
voihan siis niiden sija olla ei ainoastaan virsikirjassa, vaan myöskin
runokokoelmassa. Nyt kun virret ovat pois suljettuina, on suuri
epäsuhtaisuus kahden viimeisen ja tämän vuosisadan välillä; 17:nneltä
ja 18:nnelta vuosisadalta on otettu ainoastaan 12, 19:nneltä 40
runoilijaa. Vielä on usein liika vähän parasten runoilijaimme tekemiä.
Oksasen runoelmista on esim. valittu ainoastaan 3, Suonion runoelmista
3, Puhakan runoista 2, Kymäläisen runoista 2; Kiven lyyrillisiä runoja
ei ole nimeksikään. Nähtävästi toimittaja on pitänyt Suonion ja Oksasen
runoelmia niin tuttuina yleisölle, kun ne jo ovat kootut eri vihkoihin,
että jokaisella lukijalla on tilaisuus lukea niitä muutenkin, mutta
siinäpä kohden "Koskenlaskijan morsiamet" ja "Suksimiesten laulu",
vaikka kauniimpia, olivat sopimattomia tähän uuteen kokoelmaan
painattaa, sillä ne ovat jo painetut niin monta kertaa, että ne
näyttävät joutuneen välttämättömiksi kaikissa runokokoelmissa ja
lukemistoissa. -- Lisäksi toimittaja kyllä olisi voinut ottaa mukaan
näytteitä eräiden nuorimpien teoksista; runolliselta kannalta ovat
esim. "Runoja Herkules uroosta" nimisen runoelman tekijä Dalberg tai
uuteloiden kirjoittaja Gummerus yhtä tärkeitä kirjallisuudessamme kuin
useat tähän kokoelmaan otetut kirjailijat. Mutta toimittaja on,
ollessaan liika niukka tässä kohden, toisessa kohden osottautunut
sangen anteliaaksi; tässä vyössä on näet melkein liika paljon vieraita,
ulkomaalaisia "helmiä", tässä suomalaisessa runokokoelmassa melkein
liika paljo käännöksiä. Myönnämme, että etevien ulkomaalaisten teosten
käännökset useimmiten hyödyttävät alkavaa kirjallisuutta enemmän kuin
jokapäiväiset alkuperäiset kyhäykset, myönnämme, että moni
kirjailijamme on runollisempi käännöksissään kuin omissa teoksissaan,
myönnämme, että tämä kokoelma näyttäisi nykyistä jotenkin köyhemmältä
ilman käännöksiä, ja kuitenkin on varmaa, että tämä vierasten runojen
paljous on osittain antanut vieraan vivahduksenkin koko teokselle.
Tavataanpa siinä esim. 6 kirjailijaa, joilta on otettu ainoastaan
käännöksiä, vaikka he ovat kirjoittaneet alkuperäisiäkin runoja.
Vaikeata, miltei mahdotonta, olisi asettaa tarkkoja sääntöjä tämän
asian suhteen, sillä ei kukaan voine määrätä, missä kääntäminen loppuu
ja missä mukaileminen alkaa, emmekä puolusta perkauskiihkoa tässä
kohden; olisimme ainoastaan tahtoneet toimittajan siinä vähäistä
varovammaksi.
Kirjan ulkoasu ansaitsee kiitosta sekä paperin että painon puolesta,
eikä ole hinta korkeampi kuin 3 markkaa ostajille. Kirjan nimi
"Helmivyö" ei juuri ole kaikista soveliaimpia. Tiedämme kyllä, että
tuommoiset nimet "Skogsstjernor", "Sandperlor", "Blüthen und Perlen"
ovat mitä tavallisimpia muodinmukaisessa kalenterirunoudessa, mutta ne
ovat teeskenneltyjä ja sopimattomia korkeammalle teokselle. Kumma kyllä
enimmät runolliset kirjailijamme ovat noudattaneet tätä mautonta
muotia, ottaessaan kirjansa nimen sekä eläin- että kasvikunnasta,
niinkuin "Sääskiä", "Talvikukkasia", "Muiden maiden marjoja" y.m.
Vuodelta 1867.
_Läsning för barn_ af Zach. Topelius. Andra Boken. Visor och Sagor.
Stockholm 1866. -- Pris 3 mk. 75 p.
Eräs sangen viehättävä merkki eurooppalaisissa kirjallisuuksissa viime
aikoina on se into ja lempi, jolla elämän ja luonnon ulkonäöltään
vähäpätöisiä kohtia tarkastellaan ja esitellään. Ihmiset ovat
huomanneet, että luonnon synnyttävä voima ilmaantuu yhtä hyvin pienen
ruohon kasvamisessa, kuin jaloimmassa ukonnuolessa, että lapsien
leikeissä ja unelmissa on usein enemmän runollisuutta kuin ritarien
sankariteoissa. Jokaisessa eri kansassa tämä into on kirjallisuudessa
ja taiteessa synnyttänyt erilaisia tuotteita eri kansojen luonteen
mukaan; Englannissa kirjailijat varsinkin sepittävät oivallisia
siveellisiä kertomuksia lapsille, Saksanmaalla ovat lasten laulut
erittäin merkittäviä, kun näet nerokkaat sävelniekat, niinkuin
Mendelssohn, Schumann, Taubert y.m. ovat niihin sovittaneet melkein
paraita nuottejansa; Tanskanmaalla loistavat muiden edellä Andersenin
ihanat tarinat. Myöskin meidän maamme kirjallisuudessa on tämä pyrintö
nähtävä; Z. Topelius on tässä kohden parasten ulkomaalaisten
runoniekkojen vertainen. Tämän runoniekan avut ilmaantuvat
viehättävimmässä muodossaan hänen tarinoissaan ja muissa
kirjoituksissaan lapsille; Topeliuksen lyyrillisten runojen soma
suloisuus, hellä tunteellisuus, kuvien rikkaus, hänen uuteloittensa
kekseliäs mielikuvitus ja elävä kertomustapa ovat hänen tarinoissaan
sointuneet yhteen. Mahdollista lienee, että Andersen on antanut
ensimmäisen herätyksen Topeliuksen tarinoille, mutta jos niin olisikin,
on suomalainen runoniekkamme kuitenkin ihan itsenäinen; häntä voisi
sanoa Andersenin kilpailijaksi eikä jäljittelijäksi. Runollinen
havaintovoima on suurimmassa määrässä molemmille yhteinen; molemmat
ovat lämpimällä hartaudella tutkineet runollisia kohtia eläinten,
kukkien ja kivien elämässä ja kuvailevat niitä ihmeellisellä taidolla,
molemmat onnistuvat yhtä hyvin ilostelevissa kuin murheellisissakin
aineissa, molemmissa on kristillinen siveellinen henki elävä. Mutta
heidän välillänsä on myöskin eroavaisuuksia; Andersen on tanskalainen:
hän on sävyisämpi, Topelius on suomalainen: hän on vakaamielisempi;
Andersen välttää paremmin liikanaista hellätuntoisuutta, Topelius
paremmin liikanaista puheliaisuutta, Andersen on vilppaampi, Topelius
taiteellisempi; Topelius ei olisi voinut kirjoittaa Andersenin paraita
laatukuvia jokapäiväisestä elämästä, Andersen ei olisi voinut kohottaa
mielikuvitustansa semmoiseen jaloon innostukseen, kuin minkä Topelius
ilmaisee tarinassaan "Kaikkein pyhäin yö". -- Maamme ruotsinkielisissä
perheissä ovat Topeliuksen, lapsille aiotut kirjoitelmat aina olleet
rakkaita tuttavia, käännöksinä niitä luetaan ja nautitaan myöskin
monessa semmoisessa perheessä, jossa suomen kieltä käytetään. Lavea
selitys niiden ansioista olisi siis yhtä turha kuin, käyttääksemme
kreikkalaista sananlaskua, "pöllöjen tuominen Athenaan", senkin tähden
kun tämä uusi kokoelma, joka nyt ilmoitetaan, ei juuri ole ihan uusi.
Kaikki tai vähintään melkein kaikki kappaleet ovat jo muutamia vuosia
sitten olleet painettuina "Eos" nimisessä lasten-sanomalehdessä.
Topeliuksen parahimpina tarinoina emme juuri saata pitää näitä,
päinvastoin on moni tässä kokoelmassa esiintyvä tarina hänen
heikompiansa, mutta tässäkin suuret ansiot melkein kokonansa peittävät
viat ja moni tarina on oikea mestarin teos. Tahdomme muiden seasta
mainita esim. "Verna Rosa", "Adalminas perla", "Fästningen Hjelteborg",
"När man sofver på rosor", "Hvitsippan", "Vårt land" j.n.e.
Viimeiseksi emme voi olla lausumatta joitakuita mietteitä, joita nämät
tarinat, enemmän kuin Topeliuksen muut, ovat herättäneet. Ensiksikin
sallittakoon meidän tehdä muistutus kielen suhteen; vaikka me ihastumme
siihen taitoon, jolla Topelius valaisee kuviansa lasten piiristä ja
kirkastaa tavallisimmat lauseet, täytyy meidän kuitenkin sanoa hänen
vapautensa välistä menevän ylellisiin. Kun hän esim. antaa eräälle
tytölle tämän kehoituksen: "ole niinkuin sokurikakku lakkahillon
kanssa", niin hän jo vähäisen poikkee runollisuuden polulta. Toisessa
kohdassa pelkäämme runoniekan lämpimän sydämmen pettäneen hänen terävää
ymmärrystään; lasten viattomuus ja puhtaus ovat todella avuja, joiden
ilmaantumiseen jokainen ihmisystävä voi ihastua, niin kauan kuin lapset
itse eivät tiedä siitä mitään; mutta eivätkö runoniekan alinomaiset
muistutukset lapsille: oh, mikä Jumalan puhdas enkeli sinä olet, kuinka
suloinen viattomuutesi on y.m. voine synnyttää taipumusta
farisealaisuuteen? -- Niinkuin luonnollista onkin, ovat Topeliuksen
tarinat Ruotsissakin herättäneet yleisen suosion ja ihastuksen. Mutta
se isänmaallinen henki, joka niissä ilmaantuu, on aina tekevä ne
rakkaammiksi Suomenmaalle.
_Album_ utgifvet af Konstnärsgillet i Helsingfors. Helsingfors 1866.
Hinta 12 mk.
Mikä on "Konstnärsgillet"? kysynee ehkä joku maaseutulainen, jolle
kaupungin päiväjutut ovat vieraita. Konstnärsgillet, suomeksi
taideseura, on eräs Helsingissä vuonna 1864 syntynyt yhdistys, joka on
saanut nimensä siitä, että siihen kuuluu muutamia taiteilijoita sekä
taiteen ystäviä ja -suosijoita. Tämän seuran jäsenet kokoontuvat tuon
tuostakin huvittelemaan, pyytäen samalla antaa huvitukselleen
jommoisenkin taiteellisen vivahduksen. Kahdesti vuodessa on suuri
yleisökin päässyt ottamaan osaa seuran iltahuvituksiin ja useimmiten
näistä pienistä, vaatimuksiltaan vähäisistä juhlista tuonut sen
tunteen, että ilta on ollut hupainen. Tämä on rohkaissut seuraa, joka,
ottaen tunnuslauseeksensa "ej blott för nöje" (ei ainoastaan huviksi),
sen tähden on päättänyt astua sananvaihtoon koko maan yleisön, eikä
ainoastaan Helsingin esteettisten salonkiseurain kanssa. Seura on
lähettänyt julkisuuteen albumin, jossa se on pyytänyt näyttää yleisölle
pieniä kokeita melkeinpä kaikissa taiteen haaroissa. Runous on osaltaan
vähäpätöisin. Cygnaeuksen runoelma "Almqvist" ja eräs Topeliuksen
ballaadi "Lang Matt" ovat ainoat kappaleet, jotka ansaitsevat
huomiota. Musiikkiamme edustaa sen sijaan hyvästi kahdeksan
kansan-tanssisävellystä, jotka eräs taitava käsi (K. Collan) on
sovittanut pianon soitettaviksi. Kuvaavia taiteita edustaa viisi hyvin
onnistunutta valokuvaa: Walter Runebergin veistokuva "Silenus
seuralaisineen", Sjöstrandin "Kullervo lapsena", Löfgrenin runollinen
maalaus "Erik XIV ja Kaarina Maununtytär", "Parvi pyitä" Magnus
Wrightin hyvin tunnetusta kädestä, sekä "Yksityisen huonerakennus
Helsingissä" H. Dahlströmiltä. Albumin taiteelliset osat antavat siis
hyvin ilahuttavan kuvan seuran vaikutuksesta ja todistavat, että seuran
tunnuslause "ei ainoastaan huviksi" ei olekkaan tyhjää kerskailua.
Mutta kylläpä näyttääkin, esipuheesta päättäen, kuin ei seura
suinkaan aikoisi panna kynttiläänsä vakan alle. Että seura asettaa
tarkoitusperänsä korkealle, sitä ei tietysti sovi moittia. Mutta että
seuran hupaisista iltakokouksista ja somasti toimeenpanemista juhlista
uusi päivä katsotaan koittavaksi kansalliselle taiteelle -- kuten
albumin esipuheessa vakuutetaan --, osottaa semmoista taiteen, kansan
elämälle suuriarvoisen merkityksen halveksimista, jommoista ei
voisi odottaa semmoisilta hengiltä, jotka sanoilla yhtenään
dilettanttimaisesti saarnaavat taiteen taivaallista syntyperää.
_Näytelmistö_. Kokous alkuperäisiä ja suomennettu Teatterinäytelmiä.
IV. 1867. 288 s. Hinta 3 mk.
Tämän näytelmistön neljäs osa sisältää yhden alkuperäisen ja kaksi
käännettyä kappaletta. Käännökset ovat molemmat Holbergin teoksista;
osan suomalainen kappale on paraan näytelmäkirjailijamme, A. Kiven,
tekemä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on siis katsonut
soveliaimmaksi ottaa Näytelmistöönsä ainoastaan semmoisia teoksia,
joiden taiteellinen arvo on epäilemätön ja jotka senkin tähden
kartuttavat kirjallisuuttamme. Ja siinä on Seura mielestämme ihan
oikeassa. Jotkut ovat pitäneet hyödyllisempänä, että Seura noiden
pitkien mestariteosten sijaan antaisi kääntää kaikenlaisia pieniä,
helppoja kappaleita, sopivia seuranäytelmiksi. Meidän mielestämme taas
tämä varsin hyvin sopii heittää yksityisen yritteliäisyyden varaan, kun
Kirjallisuuden Seuran asia on pukea suomalaiseen muotoon ainoastaan
semmoisia teoksia, joilla on kirjallinenkin arvo. Molemmat komediat,
jotka tavataan tässä Näytelmistön osassa, ovat Holbergin parhaita;
niiden kääntäminen suomeksi on siis kiitettävä, semminkin kun molemmat
suomennokset ovat taitavien miesten tekemät: herra Bäckvall on
suomentanut "De Stundeslöse" (Ei ole aikaa), herra Gummerus "Don Ranudo
de Colibrados eli köyhyys ja ylpeys". Kieli on molemmissa, kuten sopii
toivoakkin, sujuva ja käännös tarkka. Kunnioittaen herra Bäckvallin
suurta monivuotisessa kirjailijatoimessa osottamaa taitoa suomen kielen
käyttämisessä, tahdomme kuitenkin tehdä pienen muistutuksen eräästä
kohdasta. Hra Bäckvall käyttää keskustelukielessä usein sanoja "herra",
"rouva", "mamselli" j.n.e., tiloissa, joissa suomalainen sanoo
ainoastaan "te". Tämä ruotsalainen lausetapa, joka valitettavasti jo on
alkanut hiipiä tavalliseen keskustelukieleen, on varsin moitittava;
ensiksi se on epäsuomalainen, toiseksi se on ruma ja kolmanneksi se on
kankea.
Viehättävin ja merkittävin kaikista draamoista tässä osassa on
kuitenkin A. Kiven "Karkurit". Se ei ainoastaan vie vähäpätöistä
draamallisuuttamme tärkeän askeleen eteenpäin, se on luettava maamme
kirjallisuuden parhaimpien tuotteiden joukkoon. Näinä aikoina, jolloin
valtiolliset ja yhteiskunnalliset kysymykset erittäin täyttävät kansan
mieltä, on varsin vaikeata alkaville runoniekoille vetää yleisön
huomiota teoksiinsa; Kivi on onnistunut siinä paremmin kuin muut; hänen
jokaista uutta teostaan odotetaan sekä uteliaisuudella että toivolla.
Tavallisesti tämä toivo ei olekkaan tähän asti pettynyt. Hänen
"Kullervossaan" eri osat ihastuttivat enemmän kuin teos kokonaisena;
päähenkilön synkeä, uhkea, kamalan traagillinen luonne, useat
kohtaukset, joissa raivokas, mutta innostunut ja voimakas draamallinen
mielikuvitus ilmaantuu, ja erittäinkin kirjoitustapa, joka on yhtä
suora kuin runollinen, yhtä rohkea kuin alkuperäinen, viehättävät
runouden ystäviä; sitä vastoin on arvostelu syystä moittinut aineesta
poikkeavaa liika eepillisyyttä niinkuin myöskin liika huolettomuutta
kielen suhteen. Nämät viat ovat paljoa vähemmässä määrässä huomattavina
Kiven toisessa draamassa: "Nummisuutarit", joka epäilemättä on paras
komedia, minkä ikinä suomalainen mies on kirjoittanut. Moni oudoksui
kyllä kuvauksen erinomaista luonnollisuutta, eikä tahtonut myöntää sitä
runollisuudeksi, mutta yleisesti tämä näytelmä on hyvinkin päässyt
yleisön suosioon. Runoniekan lämmin rakkaus ihmisiä ja oloja kohtaan,
jotka hän esittelee, antaa hänen kuvauksilleen kauniimman ihanteisen
valon, kuin mitä hentomielisimmät korupuheet olisivat jaksaneet.
"Nummisuutarit" on Kiven rikkahin ja vaihtelevin teos: hänen
mielikuvituksensa voima ilmaantuu siinä korkeimmillaan. Hänen muita
teoksiaan heikompi on sitä vastoin "Kanervala" niminen lyyrillisten
runoelmien kokoelma, josta tarkastus jo on ollut tässä lehdessä
luettavana. Jos "Nummisuutarit" onkin Kiven neron mahtavin tuote, on
taas "Karkurit" hänen valmistunein ja ehein näytelmänsä. Sekä
draamallisen toiminnan että runollisen kirjoitustavan puolesta on
"Karkurit" vanhempia sisariansa taiteellisempi ja kirkkaampi.
Runoniekan taito on siis tässäkin teoksessa edistynyt ilahuttavalla
tavalla ja antanut kauniit ennustukset tulevaisuudesta.
Onko aine "Karkureihin" otettu eräästä vanhasta tarusta vai onko se
tekijän oma keksimä, sitä emme tiedä, vaikka viimeinen kohta näyttää
meistä mitä luultavimmalta. Kivi on tässä jättänyt sekä Kalevalan
jumalaistarulliset että jokapäiväisen talonpoikaiselämän olot, joiden
tarkka kuvaileminen antoi semmoisen viehätysvoiman "Kullervolle" ja
"Nummisuutareille"; hän on koettanut tehdä pelkän sielunkuvauksen,
jossa draamalliset ristiriidat ilmaantuvat ainoastaan toimivien
ihmisten sisällä. Semmoiset täydellisen ihanteiset aineet tarjoovat
arvattavasti paljo vastuksia niin reaaliselle kirjailijalle kuin Kivi
on, mutta hänelle on onnistunut voimakkaasti voittaa enimmät vaikeudet.
Vaikkei vuosisata, eikä seutu, missä näytelmä on tapahtuvinaan, ole
määrätty; vaikka saamme varsin vähän selkoa oloista, joissa draaman
henkilöt elävät, on koko runoelman väritys niin omituinen, niin selkeä,
että me, samalla lailla kuin Shakespearen "Kuningas Learissa" tai
"Macbethissa", mielikuvituksessamme ajattelemme siihen historiallista
pohjaa. Sillä emme ole sanoneet, ettei runoniekka yhtä hyvin olisi
voinut asettaa näytelmänsä toimintaa määrättyyn aikakauteen ja
määrättyihin oloihin; muutamat perustelmat (motiivit) olisivat kenties
silloin joutuneet selvemmiksi kuin nyt: esim. tuo valtiollisista syistä
syntynyt viha Markuksen ja Maunon välillä. Siinä kohdassa Kivi olisi
voinut ottaa hyviä opetuksia Shakespearen "Romeosta ja Juliasta" tai W.
Scottin teoksesta "Lammermoorin morsian", joissa esitetään samaa vihan
ja rakkauden ristiriitaa kuin "Karkureissakin". Yleensä ovat koko
maailman runoilijat harvoin käsittäneet mitään ainetta tai ristiriitaa
niin innollisesti, joko sitten onnellisesti tai onnettomasti, kuin
juuri tämän -- ja ylpeydellä voimme lukea "Karkurit" onnistuneimpien
joukkoon. Kivi on muodostanut aineensa jalon traagilliseksi ja vaikka
(niinkuin useimmiten semmoisissa aineissa tapahtuu) sattumuksen osa on
muutamissa paikoissa ottanut melkein liika tärkeän sijan, niin
päähenkilöiden omat luonteet kuitenkin pääasiassa määräävät toiminnan
kehityksen.
Sanoimme "Karkurit" taiteellisemmaksi kuin Kiven entiset näytelmät;
sitä voi erittäin havaita toiminnan suhteen. "Kullervossa" ja
"Nummisuutareissa" vuoropuhelun laveus ja väliseikkojen paljous
alinomaisesti tyrehdytti tapausten tulvaa. "Karkureissa" on
kirjoitustapa paljoa tärkimpi ja ainoastaan harvoin on tekijä käyttänyt
tarpeettomia sivuseikkoja (esim. tuon vanhan akan ennustukset
ensimmäisessä näytöksessä, Paulin ja Hannan rakkaus, joista lukija
hyvin voisi päästä j.n.e.). Toiminta etenee jatkuvasti nousten
näytöksestä näytökseen ja herättää lukijassa tuon mielenjännityksen,
joka on mitä ilahuttavin merkki jokaiselle näytelmälliselle teokselle.
Eikä ole tämä mielenkiintomme ainoastaan paljasta teatterillista
uteliaisuutta, semmoista, jolla esim. katsomme A. Dumas'n näytelmiä,
vaan oikea draamallinen jännitys, joka aina todistaa runollista voimaa
tekijässä. Samaa kiitosta ei kuitenkaan luullaksemme ulkonainen juoni
ansaitse; siinä kohden ovat muutamat paikat joko liika tavallisia
taikka liika tavattomia. Tykon valepukemus esim. lienee tuskin
todenmukainen; Elman unijuoma taas sopisi myöskin paremmin
ranskalaiseen melodraamaan à la Victor Hugo, kuin suomalaiseen
tragediaan. Vielä vähemmin tahtoisimme kiittää tuota onnetonta
avioliiton välikirjaa, jonka kirjoittaminen kyllä antaa tilan
viehättävälle kohtaukselle, mutta joka kuitenkin olisi ollut
vältettävä. Kun tuota naimistapaa ei milloinkaan ole käytetty
Suomenmaassa, niin on sen käyttäminen näytelmässä, joka on Suomessa
tapahtuvinaan, melkein liikanainen licentia poetica (runollinen
vapaus).
Kaikista Kiven entisissä näytelmissä tavattavista ansioista tuo
sieluopillinen ja reaalinen kaavaustaito, jolla hän osasi kuvailla
ihmisten luonteita eläviksi, kenties enimmin on saavuttanut hänelle
yleisön mielisuosion. Erittäin sisälsi "Nummisuutarit" kokonaisen
gallerian omituisia kuvia, jotka pian ja selvästi tarttuivat lukijan
muistoon; esm. Esko, Sepeteus, Topias, Karri, Teemu j.n.e. eivät
suinkaan aivan pian haihdu mielestä ja muistosta. "Nummisuutareissa"
vallitsi luonnonmukaisin, tarkin huolellisuus eri osien suhteen, joka
muistutti alankomaalaisten maalarien laatukuvista. "Karkureissa"
runoniekka on kuvannut henkilöitänsä paljoa leveämmällä siveltimellä.
Henkilöt ovat siten ehkä kadottaneet hiukan suoraa välittömyyttänsä,
mutta jo ainekin vaatii hiukan suuremman ihanteisuuden ja runoniekka on
myös sen kautta välttänyt paljon epädraamallista sieluopillista
vähäpätöisyyttä ja turhamaisuutta. Varsinkin Elma "Karkureissa"
ilmoittaa ihan uutta kohtaa runoniekan voimassa kuvailla naisten
luonteita. Tähän asti kaikki Kiven naishenkilöt (paitsi Kullervon äiti,
jonka hän sai Kalevalasta) ovat olleet vähäpätöisiä -- Elma taas on
"Karkurien" miltei viehättävin ja loistavin henkilö. Elma on omituinen
ilmaus maamme runoudessa; tavallisesti runoniekkamme kuvailevat
rakastavaa, suomalaista tyttöä Runebergin "Torpantytön" mukaan, jossa
rakkaus ja alistuminen ovat sisarina; Elma sitä vastoin on uhkea,
innokas nainen, jonka rakkaus palaa tulena ja jonka sielussa ei ole
vähintäkään tilaa laakealle malttavaisuudelle. Semmoinen luonne voisi
kenties näyttää enemmän italialaiselta kuin suomalaiselta, mutta Elman
haaveksivainen ikävöitseminen antaa kuitenkin hänen luonteelleen
pohjoismaisen ihanteisen vivahduksen. Tyko on Elman vastine miehenä,
voimakas, ylpeä, raivokaskin, mutta myöskin jalo ja luja; hän on oikea
ritari, sans peur et sans reproche (peloton ja nuhteeton), joka
ansaitsee Elman rakkauden. Kuvaillessaan näiden nuorten onnettomien
lempeä, on Kivi keksinyt säveliä niin suloisia, niin innostuneita, niin
hehkuvia ja kuitenkin helliä, että tämä kohta epäilemättä on näytelmän
silmiinpistävin ansio. Draaman muiden henkilöiden joukossa ovat
viholliset isät, Markus ja Mauno, onnistuneet tekijältä paraiten;
Markuksen jäykkä, ynseä luonne on sopivin vastakohta Maunon
ihmisystävälliselle, vaikka heikolle julkitotisuudelle. Lyhyesti, mutta
oikein mestarillisella tavalla on vanha Martti esitelty. Pauli, Hanna
ja Yrjö ovat sivuhenkilöltä, joista ei voi sanoa hyvää eikä pahaa. Sitä
vastoin tekijä itse myöntänee Niilonsa kelvottomaksi draamalliseksi
henkilöksi. Hänen kavaluutensa, hänen kiittämättömyytensä, hänen
himollisuutensa ovat niin alhaisia, niin häpeällisiä, että hän
innoittaa eikä kauhistuta meitä. Hän on konna joko liian paljon tai
liian vähän.
Kieli on paljoa tarkempaa, ylevämpää ja oikeampaa kuin "Kullervossa",
vaikkei yhtä alkuperäistä. Kirjoitustavassa vaihtelee runomittainen ja
suorasanainen esitys; sitä vastaan ei ole mitään sanomista, päinvastoin
pidämme tätä vaihtelua sekä luonnollisena että noudatettavana, mutta
Kivi vuorottelee suoraa puhetta ja runomittaista usein ilman
pienintäkään syytä aineen puolesta. Runomittainen esitys on yleensä
rikasta, loistavaa ja sujuvaakin, ainoastaan harvoin paikoin kovaa,
kankeata tai viallista. -- Toivomme että kummallinen taipumus
kaikenlaisiin outoihin houreisiin, joka on huomattava syrjäseikoissa
Kiven teosten sekä sisällyksen että muodon suhteen, katoo katoomistaan;
tämä saattaa olla vähäpätöistä, se on totta, mutta se loukkaa välistä
sivistynyttä makua. Vikoja ei ole vaikea löytää Kiven runoudesta, mutta
ne painavat vähän ansioiden rinnalla. Hän on oikea runoniekka, hän
on oikea draamallinen runoniekka ja hän on oikea suomalainen
draamankirjoittaja. Nuorempain eurooppalaisten runoilijain joukossa,
jotka näinä 15 viimeisenä vuonna ovat ryhtyneet näytelmien tekoon, emme
muista yhtään, jonka varmuudella voisimme sanoa Kiveä etevämmäksi ja
ainoastaan kaksi (Björnstjerne Björnson Norjassa ja Otto Ludvig
Saksanmaalla), jotka asettaisimme täydelleen hänen rinnallensa.
Lukiessamme "Karkurit" tuntuu meistä suomalaisen teatterin puute mitä
katkerimmalta, sillä tämä draama on täydellisesti sovitettu teatterin
vaatimuksien mukaan.
_Välskäärin juttuja_. Kertonut Z. Topelius. Suoment, K.G. Levander. I.
Kuninkaan sormus. 1867. -- Hinta 1 mk.
Z. Topelius on maamme tuotteliaimpia kirjailijoita ja epäilemättä
tuotteliain runoilija. Sitä kummemmaksi on katsottava, että nyt vasta
suomalainenkin kirjallisuus on ruvennut omistamaan niitä aarteita,
jotka Topeliuksen runousvoima on saattanut ilmi ruotsinkielisten
ihastukseksi. Ja kuitenkin Topelius ansaitsisi olla kansan eikä
ainoastaan ruotsinkielisen herrassäädyn runoniekkana. Useat hänen
lauluistansa on Suomen oma runotar kuiskuttanut hänelle korvaan ja
uuteloissaan hän on elävällä tarkkuudella kuvaillut suomalaista luontoa
ja suomalaisia henkilöitä. Suomalaiselle kirjallisuudelle ja
kielellekin olisi suuri hyöty saada Topeliuksen teokset suomalaiseen
pukuun, sillä kirjakieleltämme enimmältään puuttuu tuo nerokas, sorea
kirjoituslaatu, joka on Topeliuksen oma.
"Välskäärin jutut", joiden ensimmäisen osan hra Levander nyt on
suomentanut kiitettävällä tavalla, ovat kokoelma historiallisia
uuteloita, jotka kuitenkin ovat yhdistyneet toisiinsa yhdeksi pitkäksi
romaaniksi. Romaanin toiminta alkaa Kustaa Aadolfin aikana eikä ole
vielä loppunut Kustaa III:nnenkaan hallituksen aikaan. Kertomuksessa ei
voi siis olla yksi päähenkilö, vaan koko Bertelsköldin suku ja sen
vaiheet ovat tarinain aineena. Yhteyttä, tuota välttämätöntä asiaa
jokaisessa taidetuotteessa, ei ole kuitenkaan täydellisesti säilytetty,
semminkin kun toiminnan paikka muuttuu sangen usein kaukaisiin
maihinkin, niinkuin jo ensimmäisessä kertomuksessa Eteläsaksaan.
Parantaakseen tätä yhteyden puutetta, on Topelius keksinyt arveluttavan
keinon -- tuon kuninkaan sormuksen, joka kulkee polvesta polveen,
mieheltä miehelle ja joka taikavoimallaan aina ensin saattaa
omistajilleen mahtavuutta ja onnea, sitten syöstäkseen heidät
onnettomuuteen ja surmaan. Jos sitä vastoin jokaista juttua
tarkastetaan erikseen, niin useimmissa ilmenevä rikas mielikuvitus,
jalo henki ja miellyttävä esitystapa karkoittaa kaikki moittimisaikeet;
nautitaan eikä tutkita. Runoniekan tärkein ehto, muodostusvoima,
esiintyy korkeassa määrässä, romaaninkirjoittajan tärkein ehto, eloisa
kertomistaito, korkeimmassa määrässä Välskäärin jutuissa. Verrattomalta
näyttää Topeliuksen nero erittäinkin semmoisissa kohdissa, missä
historiallisia laatukuvia esitellään. Kuvatessaan historian suuria
sankareita tai mahtavia ristiriitoja, on hänen siveltimensä välistä
melkein liika hieno, mutta kuka voisi maalata historiallista
"Stillebeniä" niin oivallisesti kuin Topelius? Kun valtiolliset seikat
ottavat suuren tilan "Juttujen" ensimmäisessä, suomennetussa osassa, ei
tämä olekkaan niin merkillinen kuin esim. molemmat seuraavat osat
"Miekka ja aura" ja "Tuli ja vesi". Toivomme sen tähden, ettei herra
Levander ole kyllästynyt kiitettävään työhönsä, vaan antaa, niin pian
kuin mahdollista, Suomen kansalle Juttujen seuraavatkin osat. Tämä nyt
ilmestynyt vihko käsittää noin puolet "Kuninkaan sormus" nimistä
ensimmäistä osaa. Suomennos on hyvin taitavasti tehty, vaikka kyllä
olisi ollut toivottavaa, että suomentaja enemmän olisi karttanut siellä
täällä esiintyviä outoja murteellisia sanoja, jotka tekevät kirjan
ymmärtämisen vaikeammaksi.
Vuodelta 1868.
_En qvinna af vår tid_. Karaktersteckning af Stella. 1867. 272 s. Hinta
3 mk. 50 p.
Tällä uudella romaanilla on ihan yksinäinen sija maamme
kirjallisuudessa; se todistaa tekijässään kokonaan muukalaista
sivistystä. Ulkomaan kirjailijat ovat kaiketi ennenkin vaikuttaneet
runoniekkoihimme ja tavallansa siinä ei ole mitään moitittavaa; mutta
tämä Stellan romaani olisi voinut ilmestyä missä muualla Euroopassa
tahansa yhtä hyvin kuin Suomessa. Kirja on kosmopoliittinen
tarkoituksen, ajatusten ja kirjoituslaadun puolesta; kosmopoliittinen
siinäkin, että vaikka toiminta on tapahtuvinaan Englannissa, kaikki sen
henkilöt ja tavat osottavat varsin vähän englantilaista luontoa. Itse
päähenkilö, Lucy, esim. muistuttaa paljoa enemmän ranskalaisista ja
saksalaisista perikuvista (esm. George Sandin Quintilia Cavalcantista
tai Ida Hahn-Hahnin Iida Schönholmista), kuin englantilaisen tai
suomalaisen kirjallisuuden naisihanteista. Romaanin tarkoitus
johtaa myöskin mieleen mainittuja naiskirjailijoita ja kuuluu
siis vanhamuotiseen kirjallisuuden aikakauteen; se on samalla
aristokraattinen ja vallankumouksellinen, se saarnaa nerokkaan
ylimysnaisen olevan oikeassa, jos hän ylenkatsoo yhteiskunnallisen
elämän vaatimuksia, hän kun on syntynyt johonkin korkeampaan kuin
ahtaaseen perhe-elämään. Tässä kohdassa Stella jäljittelee 1820:n ja
1830:n naiskirjoittajia; nykyiset kirjailijattaret päinvastoin ovat
tavallisesti konservatiivisia ja kansanvaltaisia. -- Tämä kenties on
syy, jonka tähden Stellan romaani on ilmestynyt Suomessa. Ihankuin
tyhjä liberaalisuus alkoi kummitella meissä, kun se jo oli melkein
kokonaan tehnyt tehtävänsä muualla Euroopassa, niin kysymys nerokkaan
naisen "emansipatsionista" kenties tulee muotiin Suomessa, kun se jo
kauan on ollut vanhamuotista ulkomailla. Olisipa yhtä tarpeetonta kuin
turhaakin, jos todella rupeaisimme Stellan tarkoitusta vääräksi
näyttämään. Uutelossa tai lyhyessä romaanissa voi paradoksikin pitää
paikkansa, jos sitä vaan nerolla ja taidolla käytetään. Valitettavasti
Stella ei ole tyytynyt tapauksia suorasti kertomaan; hän romaanissaan
pakoittaa sekä itsensä että kertomuksensa henkilötkin alinomaa
miettimään Jumalaa ja ihmistä, rakkautta ja velvollisuutta,
Cervantes'ia ja Virgiliota y.m. Välistä näemme kirjan tekijässä
nerokkaan, suuren maailman naisen, välistä luulisimme jonkun
viisastelevan yliopistolaisen romaanin kirjoittaneen. Niin esim. moni
pieni kuvaelma, moni sielutieteellinen havainto! moni sivuhenkilö
(esim. lapsellinen Elvine ja suloinen Alice) on Stellalta oivallisesti
onnistunut, mutta hän on jotenkin heikko juuri siinä kohdassa, jossa
hän itse silminnähtävästi on luullut käyttäneensä suurinta runollista
voimaansa, s.o. kuvaillessaan Lucyn luonnetta ja ajatuksia. Stella
vakuuttaa sangen usein Lucyn olevan kovin nerokkaan, viehättävän ja
oppineen. Lucyn teoissa emme juuri saa nähdä mitään siitä; mutta kun
kaikki romaanin henkilöt, jotka arvattavasti tuntevat häntä paremmin,
veisaavat samaa virttä, täytyy meidänkin heitä uskoa; vaan tavalliselle
ymmärrykselle tämä jumalallinen nainen näyttää -- lyhyesti sanoen --
ikävältä. Kaikissa elämän kohdissa antaa Stella päähenkilönsä tehdä
juuri mitä tavallinen järkevä nainen ei tekisi. Sitä vastoin Lucyn isä.
vanha, epäluuloinen, kova ja juonikas Lord Suffridge, sangen viehättävä
eikä juuri tavallinen romaanisankari, todistaa Stellassa olevan
kyllin runollista keksintövoimaa mainittavampienkin luonteiden
sielutieteelliseen kuvaamiseen. Stellan kirjoituslaatu ansaitsee
suurimman kiitoksen; hänen kertomustapansa on sujuvaa ja selvää, ja
kieli, jos se ei olekkaan rikasta, on ainakin puhdasta ja somaa. Me
olemme hänen kanssansa aina sivistyneessä seurassa, joka ei aina
tapahdu lukiessamme tavallisten kirjailijattarien romaaneja. Epälukuiset
mietteet, ajatukset ja lyyrilliset huokaukset kirjassa ovat usein
oikeita, usein kauniita, usein nerokkaita; mutta ne ovat varsin harvoin
uusia. Ne ovat painettuja kukkia, jotka eivät vielä ole kadottaneet
tuoksuansa, mutta joiden tuoreus on poissa.
_I Finland_. Berättelser af Theodor Sederholm. III. 1867. 163 s.
Hinta 2 mk.
Jos luemme Sederholmin kertomukset Stellan romaanin perästä, astumme
kokonaan toiseen maailmaan; siellä toiminta siirtyy välistä Englannista
Amerikkaan, välistä Paratiisista Englantiin, täällä me aina liikumme
vain kotinurkissa; siellä henkilöt olivat lordeja, ladyjä, parooneja
tai muita ylimyksiä, Sederholmin sankarit ovat sitä vastoin
yliopistolaisia ja mamselleja; Stellan ihmiset olivat haaveksivaisia
ihanteita, jotka kenties asuvat pilvissä, Sederholmin ihmisiä tapaamme
joka kadulla; Stellassa on paljo mielikuvitusta, mutta vähän
ymmärrystä, Sederholmissa paljo ymmärrystä, mutta vähän mielikuvitusta.
Tässä kertomuksien kolmannessa vihkossa on 10 juttua, kaikki lyhyitä ja
suoria kuvaelmia, joilla ei ole ja jotka eivät tyydytä runollisia
vaatimuksia, mutta joiden siveämielisyys ja keveä kirjoitustapa kaiketi
on voittava yleisön suosiota. Tavallisesti Sederholm valitsee jonkun
esikuvan jokapäiväisestä elämästä, esim. yliopistolaismatamin,
onnettoman nuoren runoniekan, joka luulee itseänsä neroksi, saksalaisen
kauppamatkustajan y.m. ja keksii sitten lyhyen jutun henkilöittensä
selitettäväksi. Kiitettävää on, että tekijä on jättänyt tuon
alinomaisen rakkauden hellätuntoisuuden, joka on ollut haitaksi
kertomusten edellisissä vihkoissa; nämät jutut ovat enimmiten
lystillisiä. Paraiten tekijä liikkuu keskimäisissä ja kaupunkien
alhaisissa säädyissä; "Gretas ungdomsdrömmar" sitä vastoin todistaa,
että henkilöt ja kohtaukset talonpoikaiselämästä eivät sovi tekijälle:
tyttöraukat tölleissä puhuvat ja haaveksivat ikäänkuin he olisivat
kasvatetut jossakin ylhäisessä kasvatuslaitoksessa.
_Erik Fleming_. Skådespel i 5 akter af Karl Robert Malmström. 1867.
128 s. Hinta 2 mk. 50 p.
Karl Robert Malmström on jo vuosia sitten hankkinut itselleen taitavan
lyyrillisen runoilijan nimen. Sitä suuremmalla uteliaisuudella on
yleisö odottanut tätä hänen ensimmäistä yritystänsä draamallisella
alalla, erittäinkin kun huhu kävi, että Malmströmin näytelmä oli
monivuotisen työn runollinen hedelmä. Menneen kuukauden loppupuolella
Erik Fleming ensi kerta näytettiin Helsingin teatterissa; yleisö otti
sen suosiollisesti vastaan, eikä mainittu teos kuitenkaan jaksanut
anastaa pysyväistä sijaa näyttämöllä. Isänmaallinen aine, lyyrilliset
lauselmat, historialliset muistot, komea kokoonpano, toiminnan
vaihtelevaisuus miellyttivät yleisöä; mutta tekijän saamattomuus
draaman tärkeimmissä kohdissa esti hänen näytelmänsä täydellisesti
kuulijoita tyydyttämästä. Malmströmin tarkoitus on melkein aina hyvä,
mutta usein hän tarkoittaa liian paljon ja se hänen pettää. Rikas,
vaihteleva toiminta on epäilemättä draamassa tärkeä asia, mutta Erik
Flemingissä juonten ja tapausten ylenmääräinen paljous usein väsyttää,
kun tekijän aikomus on ollut jännittää lukijan mieltä. Tuo alinomainen
korvaileminen esim. on jotenkin arveluttava keino panna draamallisen
toiminnan vaiheet liikkeelle. Ulkonainen näyttämöllinen vaikutus ei ole
tietysti moitittava seikka näytelmässä, mutta sitäkin on Erik Flemingin
tekijä liiaksi käyttänyt ja siinäkin siis hairahtunut tarkoituksessaan.
Ritareita, joita viedään mestauspaikkaan, tyttö, joka pojanvaatteissa
pelastaa rakastettunsa, ritari munkiksi puettuna, nuori nainen, joka
tahtoo surmata itsensä miekalla, ja toinen, joka todella myrkyttää
itsensä, isä, joka kiroo poikansa, ja piispa, joka unelmissaan näkee
tulevaisuutta, alinomaista aseiden kalsketta, valon kajastus palavasta
Turusta, isänmaallisia lauluja -- siinä on miellytyskeinoja yltäkyllin,
mutta osanottomme on liiaksi hajallaan; viehättävimmät kohtaukset
tapaavat meitä aivan valmistamattomina, eivätkä siis voi meitä
innostuttaa. Toiminta Erik Flemingissä on kokonaan romaanin-tapaista;
Malmström on luullaksemme erehtynyt tehdessään aineestansa draaman; jos
hän paremmin olisi tutkinut sitä aikaa, jossa hänen runoelmansa
liikkuu, hän totta kaiketi olisi voinut Erik Flemingistä tehdä
viehättävän romaanin. Muutamat kohtaukset ovat nytkin sekä runolliselta
että draamalliselta kannalta oivallisia ja jalojakin -- niin esim. tuo
vaikuttava paikka toisessa näytöksessä, jossa Tott, Banér ja Renhufvud
hylkäävät tanskalaisen päällikön, Wolffin, tarjooman armon, tahtoen
ennen kuolla kuin pettää isänmaatansa ja kuningastaan. Kaunis on
myöskin samanlainen kohtaus kolmannessa näytöksessä, jossa Nils
Westgöthe mestauspaikalle lähteissään sanoo jäähyväisensä Suomenmaalle.
-- Henkilöitten joukossa on Wolff näytelmän viehättävin ilmiö, raaka,
ylpeä ja tunnoton vouti, jota uskollisuus ja urhoollisuus kuitenkin
jalostaa. Tarpeeton oli kenties hänen kirjurinsa Magnuksen surma, hän
kun on liika hurja ja viheliäinen uhri. Erik Fleming itse ja Arvid
Kurck ovat vaaleita kopioita loistavien historiallisten perikuvien
rinnalla. Historian A. Kurck, jonka kanssa pakeneva katolinen aikakausi
vaipuu aaltojen syvyyteen, on jalo traagillinen henkilö; näytelmän
A. Kurck, joka munkin valhepuvussa kurjasti hiipii pois Turun linnasta,
ihankuin pelkuri vakoilija, näyttää melkein koomilliselta. Näytelmän
muut miespuoliset henkilöt ovat hyvin onnistuneet -- naiset sitä
vastoin ovat kuvaillut tavallisen mallin mukaan, Walborg perkeleeksi,
Hildur ja Hebla enkeleiksi. Huolellisemmalla, sielutieteellisellä
perustelulla tekijä kuitenkin olisi voinut saada Walborgin uhkean,
julman luonteen sangon merkilliseksi; mutta hän on tehnyt tehtävänsä
liika helpoksi. -- Vuoropuhelu on vilkasta, voimakasta ja lyhyttä,
välistä kenties liiankin lyhyttä; kiitettävää on, että tekijä on
välttänyt noita pitkiä yksinpuheluita, jotka useimmiten ovat päävikana
lyyrillisten runoilijain teoksissa. Kun korkeampaa lyyrillistä intoa
tarvitaan, on kieli kaunista ja välistä ylevääkin; moitittava on
ainoastaan tuo alinomainen "yleisön isänmaallisten tunteiden
peijaileminen" ("ockrande på publikens fosterländska känslor"),
jonka jo Snellman Litteraturbladissa huomasi tavallisessa
näytelmäkirjallisuudessamme ja joka ei ainakaan sovi 15:nnen vuosisadan
miehiin ja oloihin. Mutta toinenkin, paljoa arveluttavampi
näytelmäkirjallisuutemme perisynti ilmaantuu Erik Flemingissä
valitettavasti suuressa määrässä -- onneton kevytmielisyys toimivien
ihmisten teoissa ja ajatuksissa. Historiamme tosin välistä osottaa
tapauksia, jotka meille ilmaantuvat petoksen hämärässä, emmekä oikein
tiedä, ovatko ne päivän vai yön tekoja, ja varsin luonnollista onkin,
että näytelmäkirjailijat käyttävät semmoisia aineita; mutta, ellei
henkilöiden traagillinen syyllisyys ole joutuva paljaaksi leikin
asiaksi, täytyy rikokseen pakottavain vaikuttimien olla selvinä sekä
tekijälle että kuulijoille. Eipä se kuitenkaan tavallisesti tapahdu
meidän näytelmissämme. Regina von Emmeritz pettää uskolaisensa
pelastaakseen rakastettunsa hengen; hyljätty rakkaus ja halu kostaa
tuntemattoman isänsä kuolema, vie Daniel Hjortin pettämään puolueensa;
myöskin Stöbernin petokseen isänmaata vastaan on syynä hyljätty
rakkaus; kaikissa näissä ilmaantuu siis jotenkin itsekkäitä
vähäpätöisiä vaikuttimia. Ja kuitenkin sekä Regina että Daniel Hjort
ovat siveellisiä, eheitä sankareita Erik Flemingin suhteen. Tämä on
kaksinkertainen kavaltaja ja vaihtaa tuntematta mitään sisällistä
taistelua kaksi kertaa puoluettaan. Niinkuin alussa hänen ajattelematon
liittymisensä kuningas Kristianin puolueeseen näyttää aivan
lapsekkaalta, samoin tuo jesuiittalainen farisealaisuus, jolla hän
lopulla itse ylistää kavalaa petostansa tanskalaisia vastaan, tuntuu
kovin inhottavalta. Ja ihme kyllä, tekijäkin näkyy olevan ihan samaa
mieltä, hän kun työn palkinnoksi Erikille suopi tuon rakastettavan
tytön.
_Axet_. Diktsamling med bidrag af Runeberg, Cygnaeus, Stenbäck,
Topelius, m.fl. 1867. 112 s. Hinta 2 mk.
Tämä kalenteri ilmestyi jo ennen joulua ja julkaistiin hädänalaisten
hyväksi. Ensimmäinen painos myytiin muutamain päivien kuluessa
kirjakaupasta ja toinen on jo toimitettu. Ne jalomieliset miehet, jotka
kalenteriin ovat antaneet apuansa, ovat siis saaneet iloita
onnellisimmasta menestyksestä ja kalenteri on kunnollisesti täyttänyt
tarkoituksensa. Mutta Runebergin, Topeliuksen, Cygnaeuksen ja
Stenbäckin nimet takaavat, että kalenteri kirjalliseltakin kannalta
kunnollisesti täyttää tarkoituksensa. Jo semmoinenkin runoelma
yksistään kuin Runebergin "skizzi" "Fästningsfångarne" ylentää tätä
kalenteria mahdottomasti yli tuon tavallisen alan, jolla esim.
ruotsalaiset joulukalenterit liikkuvat. Koko kappale täyttää ainoastaan
3 lehteä ja kuitenkin tämä suorasanainen "skizzi" sisältää enemmän
jaloa runollisuutta, enemmän traagillista syvyyttä, kuin koko joukko
eteviä runollisia murhenäytelmiä. Itse esitystapaan on sanomaton,
hiljainen, salainen voima kätketty, joka ihankuin lumouksella
kiinnittää liikutettua mieltämme kertomuksen juoksuun. Se on kolkko,
synkkä syksy-yön kuvaelma; sen taivas on pilviä täynnä, ainoastaan yksi
pieni rakkauden tähti loistaa toisinaan himmentyneillä säteillä
hattarien välistä; kaukainen tulipalo valaisee muutamia paikkoja
kamalalla, himmeällä valolla. Ja kuitenkin moni taiteellisempikin
runoelma on vaipuva kirjastojen tomuun, ennenkuin ihmiset unohtavat
onnettoman pahantekijän kysymyksen: "vet du, barn, hur ett sinne är som
älskar?" ja hänen kauniin vastauksensa. -- Tämän ensimmäisen helmen
rinnalla Topeliuksen "Septembernatten" ja Cygnaeuksen "De bästes
nyårsönskan" ovat kalenterin etevimmät kaunistukset. Taiteelliselta
kannalta Topelius harvoin on kirjoittanut mitään komeampaa ja
täydellisempää kuin "Septembernatten"; innokas, palava rukous
"Illassa", loistavat luonnonkuvaukset ja vanhatestamentillinen uhkaus
"Yössä", sekä kärsiväinen, harras, kristillinen nöyryys "Aamussa" ovat
puetut rikkahimpaan muotoon, suloisimpiin, soinnullisimpiin säkeihin.
Moitittu on, ja kenties syystäkin, että tämä värien rikkaus, tämä
kuvaelmien suloisuus välistä pakoittaa Topeliusta ylenkatsomaan
ajatustensa keskinäistä yhteyttä; "Septembernattenissa" on kappaleita,
joiden sisällys näyttää selvältä, mutta joita lukiessa kuitenkin
epäilemme, olemmeko oikein ymmärtäneet runoniekan mieltä. --
Cygnaeuksen "De bästes nyårsönskan" tyydyttää meitä sekä runollisella
kauneudellaan, että lämpimällä isänmaallisella mielellään; Cygnaeuksen
mielikuvitus ei ole niin kirjava ja vilkas kuin Topeliuksen, mutta
hänen tarkoituksensa on syvempi, hänen tuntonsa innostuneempi. --
Lars Stenbäck on kirjoittanut "Finland i nöd", hartaan, lämpimän
rukouksen, josta runoniekan ystävät löytävät hänen vanhaa voimakasta
runollisuuttansa. Fredrika Runeberg on antanut neljä kappaletta, joiden
joukossa runoelma "Bittrast" meitä enimmin miellyttää. W. Nordströmin
runoelmat ovat somia, niinkuin ainakin; T. Lindh sitä vastoin ei ole
tällä kertaa lähettänyt paraita tuotteitansa. Gl (Gabriel Lagus) on
kirjoittanut liikuttavan, suoran ballaadin "Karin", jossa ainoastaan
eräs teeskentelevä yksinkertaisuus lausetavassa on haitaksi.
Nuoremmista, vähemmin tunnetuista runoniekoista, jotka tähän kirjaan
ovat antaneet teoksiansa, herättää K.F.E. meidän mielestämme toiveita.
Hänen runottarensa välistä ehkä on liika surumielinen, mutta tämä
surumielisyys on tunnollisen sydämmen synnyttämä; se on oikea,
alkuperäinen, suomalainen, eikä muiden runoniekkain nuottien mukaan
viritetty.
_En natt i torpet_. Scen från Finland. (Kirjoittanut G.V. Antell)
Helsingfors, Finska Litteratursällskapets tryckeri. 1868. 40 s.
Hinta 1 mk.
Tämä tuntemattoman nuoren runoilijan ensimmäinen koelma runouden alalla
on ainoastaan sattumalta puettu draamalliseen muotoon. Vaihteleva
toiminnan kehittäminen ja selvien luonteiden kuvaileminen siinä
ei ole onnistunut eikä mitään semmoista ole yritettykään. Lyyrillinen
mieliala on pääasia ja pääansio tässä pienessä kappaleessa. Tämä
"kohtaus Suomenmaasta" on otettu noista epälukuisista kamaloista
murhenäytelmistä, joita nälkä ja kurjuus tätä nykyä ovat esitelleet
niin monessa suomalaisessa töllissä ja joissa kansamme vahva ja
jalomielinen rehellisyys sangen usein on ilmaantunut kauneimmassa
valossa. Nuori runoilija on kuitenkin vähemmän tapauksissa kuvaillut
tätä sisällisen urhoollisuuden ja ulkonaisen kurjuuden taistelua kuin
selittänyt mietteitä ja tunteita, jotka tästä taistelusta ovat
syntyneet hänen sydämmessään. Ja se suuri innollinen rakkaus kansaamme,
se syvä sääliväisyys sen onnettomuudesta, joka kaikuu runoelman
jokaisesta rivistä, pakoittaa lukijan unhottamaan tässä kirjassa
esiintyviä runollisia vikoja ja tyytyväisellä mielellä sen loppuun
lukemaan. Kiitettävää on myöskin, että runoelman tekijä ei ole tahtonut
oikeuttaa isänmaanrakkauttansa koreilla lauselmilla maamme
luonnonkauneudesta, tuhansista järvistämme, kirkkaista kesäöistämme
j.n.e. niinkuin maamme ruotsalaiset runoilijat tavallisesti tekevät;
kansa itse on silminnähtävästi innostuttanut hänen runottarensa
tunteita. Vaikka mahdotonta olisi tekijälle ennustaa runollista
tulevaisuutta tästä lyhyestä, vähäpätöisestä yrityksestä, on hänen
ensimmäinen koelmansa kuitenkin ylipäänsä voittanut yleisön suosiota.
_Näytelmäkirjallisuutta III_. Kukka kultain kuusistossa. Komedia
1:dessä näytöksessä. Ruotsalaisesta suorasanaisesta runoksi mukaillut
A. Rahkonen. Helsingissä, Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainossa. 1868.
60 s. -- Hinta 75 p.
Vaikka A. Rahkonen sanoo näytelmänsä mukailluksi ruotsista,
alkuperäinen kappale kuitenkin on saksalainen Müller v. Königswinterin
"Sie hat ihr Herz entdeckt". -- Kilpinen, entinen kapteeni, on kovasta
onnestaan niin vihastunut koko ihmiskuntaan, että hän pakenee syvään
erämaahan eikä pidä yhteyttä kenenkään kanssa. Hänen ihana tyttärensä
tytär, Anna, on vielä täysikasvuisenakin ihankuin lapsi, hän kun ei
milloinkaan ole nähnyt muita ihmisiä kuin vaarinsa ja hänen
emännöitsijänsä, vanhan Liisan. Hän ei kuitenkaan tahdo uskoa maailmaa
niin ilkeäksi kuin hänen iso-isänsä sanoo; vanhus vartioitsee häntä
huolellisesti, ettei tyttö millään muotoa pääsisi ulos; varsinkaan ei
tytölle saa hiiskahtaa sanaakaan lemmestä, joka muka on ihmisten suurin
onnettomuus. Mutta missä ihmiset ovat ääneti, siinä koko luonto puhuu,
kevät tulee, linnut laulavat ja ruusut tuoksuvat lempeä. Anna kohtaa
nuoren metsästäjän kuusistossa ja lapsi muuttuu rakastavaksi immeksi.
Vanha vaari nurisee ensin, mutta antaa viimein suostumuksensa, saatuaan
tietää, että nuori Lauri on hänen vanhan nuoruuden-ystävänsä poika.
Toiminta on siis vallan suora eikä juuri juonikas; välistä jonkunlainen
epäiltäväisyys tapauksissa, välistä jonkunlainen teeskennelty
lapsellisuus tunteissa on haitaksi, mutta yleisesti ilmaantuu
viehättävää runollista suloisuutta, erittäin niissä kohtauksissa,
joissa Annan tietämätön lempi ensin herää. Tämä pieni kappale on
paraita yksinäytöksisiä komedioja, mitä on kirjoitettu. Suomalainen
mukaelma on alkuperäistä teosta vielä runollisempi ja onnistuneempi;
sillä A. Rahkosen kauniit, sujuvat ja somat säkeet koristavat suuressa
määrässä draamallista vuoropuhelua. A. Rahkonen on jo "Sääskiensä"
kautta tuttu parasten runoniekkojemme joukossa ja "Kukka kultain
kuusistossa" on ainoastaan enentävä hänen ansiotansa suomalaisessa
runoudessamme. Muutamia muistutuksia tahdomme kuitenkin tehdä: siv. 6
ja 12 sanaa surkiasti on käytetty oudossa merkityksessä, siv. 11 (riv.
11 ja 12), siv. 12 (r. 5 alh.), siv. 53 (r. 4 alh.) on jotenkin hämäriä
lauseita; välistä on runomitta väärä, niinkuin siv. 16 (r. 5) ja siv.
23 (r. 18 ja 19).
Vuodelta 1869.
_De Bildande Konsternas Historia från slutet af Adertonde Århundradet
till våra dagar_ af Karl Gustaf Estlander. Stockholm. 1867. 598 s.
Kirjallisella Kuukauslehdellä on täysi syy sekä tekijältä että
lukijalta pyytää anteeksi pitkää viivyttelemistään tämän teoksen
ilmoittamisessa, joka viivytteleminen on sitä ikävämpi, kun herra
Estlanderin kirja kieltämättä on ansiollisimpia ja viehättävimpiä
tieteellisiä teoksia mitä näinä viime vuosina Suomessa on ilmestynyt.
Onpa maamme ruotsalainen lukijakunta sen mitä suurimmalla suosiolla
vastaan ottanut, onpa se vielä ulkomailla herättänyt ansaittua
huomiota. Estlanderin kirja ei ole mikään kansantajuinen käsikirja,
johon tekijä olisi kokoillut muiden mielipiteitä, sopikoot nämä yhteen
taikka olkoot sopimatta; se on kypsynyt, eheä teos, tekijän omain
tutkintoin, omain havaintoin, oman ahkeruuden ja oman aistin hedelmä,
mikä ansio juuri esteettisessä kirjallisuudessa, joka tätä nykyä oikein
on tyhjän, kerskailevan dilettantismin mielikenttä, on sangen
kiitettävä. Herra Estlander on oikea tiedemies, hän on perinpohjin
käsittänyt aineensa; hänen tutkimuksensa ovat sekä laveat että vakavat;
joka kohdassa hän tekee itselleen tiliä siitä, kuinka kauas hänen
tietonsa ulottuu, eikä sitten milloinkaan koeta kaunopuheisilla
koristeilla taikka runollisilla, taiteen ihanuutta ylistävillä
dithyrambeilla voittaa lukijaa. Hänen teoksensa joka rivissä ilmaantuu
huolellisin tarkkuus, hänen väitteensä nojautuvat aina vakaviin syihin
eikä omavaltaisiin mielipiteisiin. Taiteellisuuden puolesta hänen
kantansa on eräänlainen esteettinen juste milieu. Hän tahtoo niin
paljon kuin mahdollista tehdä kaikille oikeutta, käsittää ja osottaa,
miten kaikki harrastukset edes johonkin määrin ovat oikeutetut.
Muutamissa Ranskan maalaustaidetta koskevissa kohdissa pistää ikäänkuin
hieman akatemiallisen suunnan hyväilemistä silmään; mutta se rakkaus,
jolla tekijä esim. seuraa muutamia englantilaisia neroja heidän
eriskummallisimpaan innostukseensa, todistaa hänen täydellistä
tasapuolisuuttansa; ainapa hän kuitenkin löytää kovempia sanoja liika
törkeätä luonnonmukaisuutta kuin liiallista kuollutta virheettömyyttä
vastaan. Tämmöinen kohtuullinen juste milieu-kanta vaatii terävää,
tyventä, kylmää tarkastusvoimaa sangen suuressa määrässä; semmoinen
onkin tekijälle alttiina. Päivän ja huhun jumaloitsemat sankarit eivät
voita häntä puolellensa; hän aina ensin kysyy, onko heidän maineensa
muodin vai nerollisuuden tuottama. Ettei tuo kylmä, arveluttava
tieteellisyys estä tekijää runollisella innolla ihastumasta, missä hän
tapaa jaloutta ja kauneutta, sitä moni paikka hänen teoksessaan
kylläksi todistaa. Tällä me vähemmin tarkoitamme noita lyyrillisiä
ihastuksenlauselmia, joilla tekijä ylistää lempimaalareitaan, esim.
Hippolyte Flandrinia, mutta enemmin tuota syvää, lämmintä, todellakin
kaunista hartautta, jolla Thorvaldsenin ylevää kuvaa esitellään, joka
epäilemättä on koko teoksen loistokohta ja joka välttämättömästi koskee
lukijan mieleen. Thonvaldsenia on usein kuvailtu, mutta harvoin olemme
nähneet hänen suoran, jalon, voimakkaan luonteensa, jossa pohjoismainen
sydämmellisyys ja muinaiskreikkalainen rauhallisuus ihmeellisesti
yhteen sulaantuivat, niin elävänä, niin selvänä edessämme kuin tässä
Estlanderin kuvauksessa. Kiitettävä on vielä tekijän vakaamielisyys ja
siveydellisyys; hekumallisuus taiteen valepuvussa taikka irstaisuuteen
alentuva taide saavat hänestä ankaran tuomarin; hänen siveellinen
tajunsa on yhtä tarkka kuin hänen esteettinen aistinsakin. Estlanderin
esitystapa on suoraa, sujuvaa, selvää; mutta muiden tarkastajain
ylistykseen, jotka ovat selittäneet hänen kielensä mallikieleksi, emme
voi yhtyä; myönnämme mieluisesti sen puhtaaksi, miellyttäväksi ja
nerokkaaksi, mutta eipä sillä ole tarpeellisessa määrässä tuota
omituista, alkuperäistä virkeyttä ja aistillista loistetta, jonka puute
taidetta koskevassa kirjallisuudessa aina tuntuu meistä ikävältä.
Lieneekö tähän syynä hänen taitonsa rajoitus vai ainoastaan liika
varovaisuus ylellisyyden karttamisessa, sitä emme voi ratkaista.
Herra Estlanderin teos alkaa lyhyellä katsahduksella kuvaamataiteiden
rappiotilaan viime vuosisadan alkupuolella, jolloin taide oli vaipunut
halvimpaan teeskentelemiseen ja mitättömyyteen, jommoisena se
Ranskanmaalta levisi yli koko Euroopan. Mutta Ranskanmaalla uusikin
aika ensin syntyi ja taiteiden toisen uudistumisen (renaissance'n)
etevimmät edustajat astuivat ensin Ranskanmaalla esiin. Tämän johdannon
perästä tekijä esittää Englannin taiteen vaiheita, joka osa
tieteelliseltä kannalta katsoen epäilemättä on teoksen sekä vaikein
että huvittavin, koska Britannian taide on jotenkin tuntematon Euroopan
mannermaalla ja tällä alalla oli suuri puute kelvollisista
alkuteoksista. Varsin luonnollinen on se mieltymys, jolla kirjantekijä
esittää Ranskan maalaustaiteen historian, koska tämä meidän
vuosisadalla on vaikuttanut koko Euroopan taiteeseen enemmän kuin
muiden maiden maalaustaide. Tekijän ihanne on H. Mandrin, sitä vastoin
hän säälimättä tuo mainion H. Vernet'n heikot puolet esiin, mikä
ankaruus paljaalta esteettiseltä kannalta kenties onkin oikea. Lyhyen
katsahduksen perästä Belgian, Hollannin ja Sweitsin taiteeseen tekijä
lähtee Italiaan, ikuiseen Rooman kaupunkiin ja kuvailee tuota
kosmopoliittista, muinaisajan mukaista kuvanveistotaidetta, joka
ihanasti kukoisti Sergelin, Canovan ja erittäinkin Thorwaldsenin
johdolla viime vuosisadan lopussa ja tämän alkupuolella. Tekijä toivoo
kuitenkin, että Italian vapauttamisen perästä vierasten valta
taiteessakin on raukeneva ja omintakeinen kuvaamataide uudestaan
ylenevä Rafaelin ja Michel Angelon isänmaassa. Sieltä tekijä tulee
Saksaan, jossa hänen työnsä taas on käynyt sangen vaivaloiseksi, koska
taidetta hallitsevat koulut ja niiden teokset eivät ole siellä niinkuin
esim. Ranskassa kootut yhteen paikkaan, vaan ovat haettavat milloin
Roomasta, milloin Münchenistä, milloin Düsseldorfista ja Berlinistä.
Tekijän suosio on silminnähtävästi suurempi ranskalaista kuin
saksalaista taidetta kohtaan, mutta vaikka tämä kenties on vaikuttanut
hänen esitykseensä, ei se kuitenkaan ole vienyt häntä vääryyteen. Sitä
viehättävämpi on tekijä taas, käydessään käsiksi pohjoisiin kansoihin,
erittäinkin norjalaisiin ja tanskalaisiin, joissa taiteelliset ja
kansalliset harrastukset ovat useimmissa kohdin kulkeneet ihan samaa
tietä. Ruotsiin jouduttua, teos tarkoitukseltaan muuttuu yleisestä
historiasta erityiseksi; vieläpä hän siellä alkaa jo uskonpuhdistuksen
aikakaudesta. Ruotsi täyttää melkein kolmannen osan Estlanderin
kirjasta, vaikka tämä maa esteettisen merkityksensä vuoksi on ollut
vähäpätöisimpiä nykyajan taiteen historiassa. Tämä laveus ei meitä
kummastuta, jos muistamme tekijän tarkoittaneen teoksensa Ruotsissakin
luettavaksi (kirja onkin painettu Tukholmassa); mutta kirjalliselta
kannalta täytyy aina katsoa epäkohdaksi, että tekijä puhuu yhtä
laveasti esim. Hilleströmistä tahi Westinistä kuin Delarochesta ja
Corneliuksesta. Me olemme siis samaa mieltä kuin ne, jotka arvelevat
tämän ruotsalaisen osan paremmin sopivan erityiseksi teokseksi. Viimein
tekijä lyhyesti kuvailee, miten meidän maassa on yritetty taidetta
henkiin herättää, kuinka Ruotsinvallan viime aikoina kaunis alku
tehtiin, joka jo saattoi osottaa nimet: Finnberg, Bossi ja Lauraeus,
jonka tekijä kuitenkin kummallisesti kyllä kokonaan lukee Ruotsin
taiteeseen, kuinka sitten kaikki taiteelliset harrastukset melkein
kokonaan vaipuivat uneen, jolla hämäryydenajalla ainoastaan Engelin
nimi loistaa näkyviin, kuinka taide, niinkuin muukin elämämme taas
virkistyi vuoden 1840 perästä, kuinka taideyhdistys perustettiin ja
kuinka sitten Gyldén, Topelius ja Cygnaeus kirjallisesti ja Ekman,
Magnus ja Ferdinand v. Wright, Godenhjelm, Mathilda Rotkirch, W.
Holmberg, Löfgren, Becker, Alexandra Frosterus, Lindholm ja
Munsterhjelm käytännöllisesti ovat harrastaneet ja työskennelleet
saadaksensa suomalaisen maalaustaiteen virkoamaan.