II.

Koira makasi juuri piha-aidan ulkopuolella haavojaan nuollen. Ne eivät

olleet syviä, urhean äkäpussin leuoilla oli ollut siksi huono tilaisuus

näyttää, mihin kelpasivat, mutta niitä kirveli ja niitä oli monta, ja

koira oli niiden vuoksi sangen pahalla päällä.

Talossa oli kaikki rauhallista, miehet vainioilla töissä, vaimoväki

huoneissa askarillaan. Ei liikkunut mitään muuta kuin joku kana

kuopi ruohossa kaukana pihan toisella puolella. Väsyneenä haavojensa

nuolemiseen koira piankin laski päänsä käpälien väliin ja aikoi nukkua.

Juuri kun se nukahti, ilmestyi aidan kulmaan kymmenen tai viidentoista

askeleen päähän suuri punainen kettu, mainion höyhenkevyen karvasudin

kerallinen, ja toinen etukäpälä kohotettuna seisoi ja silmäili koiraa.

Tulokas siristi kiiluvia silmiään ja niistä puhui kylmä raivo,

jähmettynyt aprikoiva viha, joka ei aikonut kompastua liikaan

kiireeseen. Mutta tässä näytti olevan paikalla tilaisuus. Koiran kuono

oli toisessa suunnassa, ja ilmeisestikin se nukkui. Kostaja silmäsi

joka puolen tarkkaan ollakseen varma siitä, ettei tarvinnut pelätä

yllätystä. Sitten se ääneti kuin ohdakkeen untuva hiipi eteenpäin

keveillä nukkaisilla käpälillään.

Kostaja ei ollut mikään pikaluontoinen tuittupää, joka olisi ollut

valmis itsensä uhraamaan koston epävarmassa toivossa. Vihamiestään

se vain tahtoi rangaista, ei itseään eikä emottomia orpoja, jotka

olivat jääneet ylämaan pesäänsä. Hän tiesi, ettei hänessä ollut koiran

vastusta tappelussa, tämä kun oli päälle kolme kertaa raskaampi ja

tappelijasukua. Sitä paitsi hän tiesi koiran tappelutavan -- tuon

armottoman otteen, joka ei koskaan hellittänyt, niin kauan kuin henki

oli. Hänellä ei ollut vähääkään aikomusta joutua itse niiden leukain

väliin. Kostaa hän oli päättänyt, mutta hän luotti neuvokkuuteensa,

terävään ja kaukonäköiseen viekkauteensa. Hän ei arvannut vähäksi

koirankaan älyä, mutta hän uskalsi kuitenkin luottamuksella omansa sitä

vastaan.

Se pysähtyi parin sylen päähän koiran takapuolesta, kokosi jalat alleen

ja sitten kuin salama töytäsi eteenpäin. Sen toivo oli saada vihollisen

kinttusuonet katkaistuiksi yhdellä onnistuneella teräväin leukainsa

näykkäyksellä. Mutta juuri sillä samalla hetkellä kun se hyppäsi, koira

liikahti -- ehkä korvan tai sierainten herkän vaiston varottamana --

ja hyökkääjän hampaat vain viilsivät punaisen verihaavan pitkin sen

lannetta. Säikähtyneellä äräyksellä koira kiepahti ympäri käydäkseen

käsirysyyn tämän odottamattoman hyökkääjän kanssa. Mutta kettu oli

loikannut takaisin yhtä kevyesti kuin oli tullutkin ja oli nyt parin

sylen päässä tuijottaen siihen tuhoa tuiskivilla uhittelevilla silmillä.

Karkealla murahduksella koira lähti takaa-ajoon. Ja kettu pakeni sen

edestä, ei kuitenkaan ylämaahan pesälleen, vaan oikopäätä takaisin

metsään.

Niin raskaaksi ja tanakaksi koiraksi tämä juoksi sangen hyvin, sillä

kun oli hyvä hengenkäynti ja uupumattomat lihakset. Mutta viidessä

minuutissa kevyt ja suonikas vastustaja olisi voinut jättää sen

näkymättömiin. Tämä ei kuitenkaan kuulunut ketun suunnitelmiin.

Tahallisella viekkaudella se juoksi raskaasti, ikään kuin olisi

pitänyt parhaat voimansa ponnistaa edellä pysyäkseen; ja koira, joka

oli liian vihoissaan älytäkseen tämän ilveilijätempun, sai siitä

rohkeutta kuvitellakseen, että hän oli juuri saamaisillaan kiinni

kuritettavakseen häpeämättömän elukan, joka oli uskaltanut käydä hänen

kimppuunsa aivan kotikynnyksen edessä.

Johtaessaan vihollistaan metsää kohti ketulla epäilemättä oli joku

synkkä juoni mielessään, mutta tällä kertaa se ei saanut sitä toteen

käymään. Koiran kiukku vähitellen jäähtyi, sitä myöten kuin se

juoksi. Kun se viidentoista minuutin vaiheille jatkettuaan niin kovin

uuvuttavia ponnistuksiaan ei huomannut päässeensä vähääkään lähemmäksi

pakenijan häntäsutia, niin se muisti, että kotona vielä oli jäänyt sitä

ja tätä tekemättä. Luu maasta kaivamatta, toinen maahan multaamatta.

Kaiken kaikkiaan hän ei vielä kantanut mitään syvää kaunaa tätä kettua

vastaan, hänen mieleensä kun ei juolahtanut, että sillä voisi olla

mitään yhteyttä sen joutavan pikku tapauksen kanssa siellä ylämaan

ketunpesällä.

Mitä puremaan tuli, niin _se_ ei ollut mikään anteeksiantamaton

loukkaus. Koiran vauhti hiljeni. Pakeneva koetti teeskennellä rammaksi,

mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Yht'äkkiä koira pysähtyi

siihen paikkaan, haisteli huolellisesti erään pensaan, ikään kuin

havaiten siinä jotain ihastuttavaa mieltä kiinnittävää hajua, sitten

käänsi selkänsä ja levollisesti lähti juoksemaan kotia kohti. Kettu

tuijotti sen jälkeen epäröiden jonkun silmänräpäyksen ja sitten,

ilmeisestikin päätettyään jättää kostonsa tuonnemmaksi taikka miettiä

uuden tehokkaamman suunnitelman, kulki omia teitään, metsän liepeitä

syrjäillen, ylämaahan pesälleen.

Kun emottoman poikueen koko huoli nyt oli isän niskoilla, niin ei

kettu vihansa palavasta kiireestä huolimatta ennättänyt lähinnä

seuraavina päivinä kulkea talolle koiraa uudelleen tapaamaan. Poikaset

siirrettyään toiseen syrjäisempään pesään ja jätettyään niille

kokonaisen kaniinin pureskeltavaksi hänen poissa ollessaan, se vihdoin

eräänä yönä myöhään lähti vastustajaansa etsimään. Talossa kaikki oli

rauhallista, nukkui kevään vienossa kuutamossa; mutta koira oli kotoa

poissa, ehkä laitumilla kaniineja ajamassa. Katkeralla ylenkatseella

kettu likasi vihamiehensä koppelin ja ruoka-astian, samoin kuin useita

maahan kaivetuita luitakin, jotka se kaivoi esiin ja sitten hajotti.

Sitten se, jättäen koskematta kanahuoneen ja ankkatarhan, jottei

kohdistaisi itseensä maanviljelijän vaarallista huomiota, livisti

tiehensä siinä vahvassa luottamuksessa, että vihamies käsittäisi täten

kasattujen loukkausten suunnattomuuden.

Tämä luottamus ei pettänytkään. Koira, aamun koittaessa uupuneena ja

kasteesta läpimärkänä palatessaan, kiehahti silmittömään raivoon. Sen

terävä hajuaisti sanoi, että häpäisijä oli sama röyhkeä elukka, joka

aivan äsken oli hänen oman kotinsa kynnyksellä käynyt hänen kimppuunsa

ja sitten houkutellut hänet niin turhaan takaa-ajoon. Ja se alkoi

älytä, että näiden myrkyllisten mielenosotusten alla piili enemmän

kuin tavallinen vihamielisyys. Sen kiukku paloi vakaaksi vaaralliseksi

hehkuksi; ja haisteltuaan vihollisen kaikki temput, kunnes asema

oli täysin selvitetty, se etsi kiinni jälkien pään ja lähti lujalla

päätöksellä takaa ajamaan. Verivaino oli nyt selvä ja molemminpuolinen,

eikä se enää ollut sillä päällä, että sitä olisi haluttanut luopua

aikomuksestaan. Sekin oli päättänyt kostaa.

Aivan talon läheisyydessä ketun jäljet jo olivat lähes tuntia

vanhat, mutta pian ne kävivät tuoreemmiksi. Toivoen takaa-ajoa kettu

oli matkalla viivytellyt, pyydystäen muutamia myöhäisiä hiiriä ja

kovakuoriaisia, jotka vielä olivat aamukylmästä kankeina, ja muniensa

päällä nukkuvan hautovan maakyyhkyn. Viimein se, matalalta kummulta

taakseen katsoessaan, näki vainoojansa itsepintaisesti selvittelevän

hänen jälkiään. Se odotti liikkumatta, kunnes koira hänet keksi ja

päästi vihaisen äläkän. Sitten se lähti juoksemaan, pitäen puolensadan

sylen välimatkaa.

Alussa näytti siltä, kuin olisi viekkaan pakolaisen tarkotus vain ollut

väsyttää raskasta takaa-ajajaansa ja siten vähentää tämän painon ja

lihasten ylivoimaa. Hyvinkin enemmän kuin tunnin se johti ajoa sinne

ja tänne kaikkein rosoisimpia ja vaikeimpia maita, joilla hänen oma

keveytensä ja heikkojen polkujen tuntemuksensa auttoivat häntä voimiaan

säästämään niin paljon kuin suinkin. Mutta kettu näyttikin muka olevan

juuri uupumaisillaan; näytti muka siltä, kuin olisi takaa-ajaja

hitaasti, mutta varmaan hänet saavuttanut. Takaa-ajaja, joka läähätti

raskaasti, kieli valuen pitkälle suusta, oli tuskin kymmentäkään syltä

jäljessä.

Vihdoin pakeneva, ikään kuin yli voimiensa ahdistettuna ja aikeissa

paeta johonkin kallion koloon, kääntyi ympäri ja juoksi oikopäätä

ikään kuin viimeisessä hurjassa voimain ponnistuksessaan ylös paljasta

rinnettä, pienen vuoren syrjää. Päälle päästyään se viipymättä katosi

reunan taa. Koira karkasi perässä, mutta sen sijaan että olisi

seurannut perässä ylitse, kuten kettu ilmeisestikin oli luullut sen

tekevän, se äkkiä pysähtyi, ennen kuin saavutti partaan, ja kävi ja

katseli alas varovasti, josta huomasi, ettei se niinkään helposti

ansaan mennyt.

Vuoren nikaman toisella puolella oli kymmentä syltä korkea äkkijyrkkä

pudoke, alla kiehuva koski.

Ellei koira olisi pysähtynyt siihen kuin pysähtyi, niin se ehdottomasti

olisi suistunut sinne päistikkaa ja siihen olisi se juttu päättynyt.

Mutta omaksi onnekseen se tunsi paikan. Ei hänen päähänsäkään

pälkähtänyt, että vihollinen saattoi otaksua hänen sinne putoavan.

Hän vain ajatteli, että ketulla mahtoi olla piilopaikka jyrkänteen

rotkoissa, ja tämän piilopaikan löytäminen se hänen mieltään kiinnitti.

Siinä samassa se huomasikin vähäisen, ei muuta kuin nimeksi pykälää,

joka kulki jonkun jalan viistoon alaspäin ja sitten katosi esiin

pistävän jyrkänteen taa. Pakolaisen haju oli väkevä tällä hataralla ja

vaarallisella juonella. Ainoastaan ihmeteltävän varmajalkainen ja keveä

eläin oli voinut kulkea siitä suistumatta. Koiralle se oli kerrassaan

mahdotonta. Se haisteli sitä äkeissään ja huomatessaan sitten, että

itse reunakin uhkasi revetä sen painosta, se kulki takaperin, istui

kintuilleen, kohotti kuononsa taivasta kohti ja ulvoi ilmoille vihaista

nolostumistaan. Kesken tätä tunteenpurkausta se sattui päätään

kääntämään. Tuossa, aivan jyrkkäyksen partaalla, ei kahdenkaankymmenen

askeleen päässä, istui kettu, siristäen silmiään tutkimattomaan

katseeseen.

Koira tunsi nyt yht'äkkiä, että hänestä tehtiin pilkkaa. Tämä oli sille

uusi ja nöyryyttävä kokemus. Puolisokeana raivosta se uudelleen syöksyi

takaa ajamaan.

Kettu tällä kertaa juoksi uuteen suuntaan, karkasi pitkään rosoiseen

rinteeseen, jonka poikki kulki paljaita kallioportaita. Ajo lopulta

johti matalaan rotkoon, joka vähitellen kapeni, kunnes kallioiden

yläsyrjät yhtyivät, muodostaen matalan holvikaarron, jonka korkeus

saattoi olla puolentoista jalkaa. Tänne kuiviin rakoihin, suojaan

sekä sateilta että hunajaa nuuskivilta karhuilta, oli asettunut

karkuun lähtenyt mehiläisparvi ja lisääntynyt siellä suunnattomaksi

yhteiskunnaksi. Mehiläiset tähän aikaan aamusta alkoivat juuri liikkua

ja valmistua päivän työhön, päiväpaisteessa keräämään kevään tuoksuvaa

siitepölyä.

Kettu hyvin tiesi tämän vaarallisen solan, viekkaasti sen sivulta

päin tutkittuaan, vaikkei se tietenkään koskaan ollut uskaltanut sen

läpi kulkea. Nyt se viivytteli, ikään kuin umpimutkaan jouduttuaan,

kunnes koira oli vain puolenkymmenen sylen päässä. Sitten se hirmuiseen

nopeuteen ponnistaen syöksyi solaan, venyttäen itseään, kunnes oli

maata myöten litteänä, mutta samalla sovittaen siten, että sai

karvasudillaan sivallettua kihiseviä kennoja niiden alitse juostessaan.

Kokematta sen pahempaa, kuin että sai pari kolme pistoa ja muutamia

mehiläisiä turkkiinsa, se onnellisesti pääsi läpi ja syöksyi taajaan

pensaikkoon karistaakseen siinä hyökkääjät pois nahkastaan. Mutta hänen

takanaan ilma kiehui mustanaan kiukkuisia mehiläisiä.

Tähän elävän tulen polttavaan pyörteeseen koira nyt sokeasti syöksyi.

Silmänräpäyksessä tilanne sille selvisi. Äkillisestä tuskasta kiljuen

se peräytyi takaisin, kiireestä kantapäähän mehiläisiä täynnään, ja

kuin riivattu karkasi rinteen alle, ilma perässä mustanaan pörinää.

Sulan onnen kautta -- kun se ei vähääkään nähnyt minne meni -- se

ryntäsi erään pensaspaarteen puhki ja putosi syvään jääkylmään

allikkoon. Tämä auttoi silmänräpäyksessä, ja yllätys sai sen järkiinsä

toipumaan. Mehiläiset, jotka istuivat siinä kiinni, joko vesi hukutti,

huuhtoi pois tai jähmetytti siinä samassa voimattomiksi. Kun koira

nousi pinnalle, niin takaa-ajavasta parvesta vielä toisia iski sen

kimppuun, mutta enimmäkseen raivostuneet hyönteiset eivät huomanneet,

minne se oli hävinnyt. Ne jäivät surisemaan pensaitten ja vesiallikon

päälle, mutta näyttivät pelkäävän, eivätkä laskeutuneet liian lähelle

veden syvällä olevaa pintaa, niitä kun luultavasti pelotti pois pimeä

ja kylmyys. Koira pisti päänsä paksun kostean ruohomättään alle,

jossa se oli hyvässä turvassa, ja siellä odotti, kunnes hyönteiset

väsyisivät etsimään. Kun tämä vihdoin tapahtui, niin se oli vilusta

puolikuolleena; mutta ryömien varovaisesti ylös ja luiskahtaen pois

viidakon suojassa se pääsi paikkaan, jossa saattoi levätä ja lämmitellä

päiväpaisteessa. Silmät ja sieraimet turvonneina ja polttavissa

tuskissa ja koko nahka kirvellen myrkystä, jota siihen oli ruiskutettu

sen kamalan puolen minuutin kuluessa, se kovin nyrpeänä lähti kotia

kohti.

No niin, vaikka tällä koiralla ei ollut etäistäkään aavistusta siitä,

että kavala vastustaja oli sen ehdoin tahdoin johtanut mehiläisten

linnaan, niin syttyi siinä kuitenkin seitsenkertainen raivon liekki

tämän kovin karvaan löylyn jälkeen. Kun kettu seuraavan kerran tuli

talolle härnäämään, niin lähti se takaa ajamaan semmoisella tulisella

tarmolla, että pakenevan hetken aikaa täytyi tehdä täyttä totta edellä

pysyäkseen. Tällä kertaa ajo pakeni aivan toiseen suuntaan, laaksoa

pitkin alas synkkiin tamarakki-soihin, joita ei koira ollut milloinkaan

yrittänytkään vakoilla.

Ketun mielestä oli leikki nyt kaukana. Pettyneenä edellisissä

kostotuumissaan ja lopulta vähältä rohkeutensa menettäen vihollisensa

leppymättömän itsepintaisuuden vuoksi se alkoi käydä levottomaksi ja

halusi saada koko jutun pois niskoiltaan. Samalla kun koiran raivo

päivä päivältä lisääntyi, hänen oma kostonhimonsa alkoi jäähtyä,

sitä myöten kuin lauhtui puolison surman tuottama surukin. Elämä

oli harrastuksia täynnään ja se halusi vähitellen ajatella muitakin

asioita kuin tätä verikostoa. Siitä huolimatta se kuitenkin oli luja

päätöksessään; vihollisen tuli saada rangaistus. Tänään se siis juoksi

suoraa päätä päämääräänsä kohti, julma vainolainen aivan kintereillään.

Neljäkolmatta tuntia aikaisemmin oli eräässä suon salasopessa syntynyt

karhunpenikka. Sille paikalle oli vaikea kulku pitkin kapeita,

käyrien juurien muodostamia siltoja ja kaatuneita, usein livettäviä

puunrunkoja, mutta kun sinne tuli, niin ei se ollut sanottavasti

muuta kuin matala kolo paaden alla, edessä suuri kallistunut ketri.

Emokarhu makasi siinä kuivalla sammalvuoteella pienokaistaan imettäen

ja tuon tuostakin kateellisena vilkuen synkkiin varjoihin, ikään kuin

odotellen, että joku tulisi ja koettaisi siepata pienokaisen sen

sylistä.

Karhu ei sattunut katselemaan sillä hetkellä, kun kettu ilmestyi,

ääneti juosten. Suuri musta pää oli alas painunut, se kun paraillaan

nuoleskeli ja siivoili penikkaansa. Punertava varjo kosketteli sammalta

aivan sen vieressä ja meni menojaan, ennen kuin se edes ennätti

päätään nostaa, mutta jätti lemunsa raskaaseen ilmaan. Säikähdyksen

ja vihan vimmassa karhu työnsi vinkuvan pienokaisen taakseen ja nousi

takajaloilleen istumaan samalla kun koira, säikähdyksestä kiljahtaen,

äkkiä töytäsi esiin askeleen päässä siitä. Se oli nipin näpin välttänyt

hyppäämästä suoraa päätä sen selkään.

Kaikessa rohkeudessaan ja tappelun himossaan ei koira kuitenkaan

halunnut käsirysyä penikkaansa imettävän emäkarhun kanssa. Se

hyppäsi sivuun tahtoen paeta samaa tietä kuin oli tullutkin. Mutta

raskaan ruhonsa eteenpäin syösten hämmästyttävän sukkelasti karhu

silmänräpäyksessä katkaisi siltä paluutien. Kiepahtaen paikallaan

ympäri koira loikkasi saavuttaakseen toisen kaatuneen rungon, joka

olisi laskenut liejuallikon poikki. Se pääsikin sille, mutta se oli

vanhasta limasta livettävä, jalka petti ja koiran takapuoli putosi

takaisin mustaan liejuun. Kokoon kyyristyen ja epätoivoisena selkänsä

koukistaen se repi kynsillään kovaa liekoa ja ponnisteli ylös

uhkaavan tuomionsa välttääkseen. Mutta juuri kun se ponnisteli, suu

auki, kieli pitkällä ja tuijottavat silmät kauhistuneina, putosi sen

päälle iso musta käpälä, selän katkaisten. Bulldogiveri, joka tällä

kohtalon hetkellä jälleen ilmaisi itsensä, kielsi sitä huutamasta,

ja itseään ympäri vääntäen se purasi hampaansa kiinni ruhjovaan

kämmeneen. Seuraavassa silmänräpäyksessä karhu tempasi sen sammalelle

ja ruhjoi sen, niin ettei sitä enää olisi koiraksi tuntenut. Ja kontion

äidillisessä raivossaan pureskellessa ja repiessä hengetöntä ruumista,

kettu, kymmenen sylen päässä kyykkien, katseli ja nuoleskeli kuonoaan

viimeinkin kostoonsa tyytyen.