Se koira oli kaunis tanakkatekoinen roduton sekasikiö, mutta sekasikiö,
jonka suonissa juoksi jaloa verta. Kuono ja korvat ja pääkallon
ylimyksellinen kaarevuus osottivat, että sillä oli kauas ulottuvat
esivanhemmat. Aaltoileva punakultainen karva ja hännän ja koipien
ripsireunus olivat juonta, joka viittasi irlantilaiseen setteriin,
kun taas kaarevat lyhyenlännät jalat ja rinnan ja olkain rotevuus
julistivat bulldogin toisenluontoisia kykyjä. Kun veressä oli näin
ristiriitaisia aineksia, niin ei luonnekaan ollut niitä varmimpia, se
on helppo arvata; mutta hyvä äly pidätti sitä antautumasta vakaviin
ikävyyksiin, ja uskollisuus ja rohkeus taas, samoin kuin huomiota
herättävä ulkomuotokin, olivat saaneet maanviljelijän, joka sen
omisti, antamaan sille paljon arvoa. Talonvartijana se oli kaikkien
maankulkurien kauhistus, ja turhaan koetettuaan viekotella sitä
suosiolliseksi taikka pettää sitä myrkytetyillä makupaloilla ne
alkoivat hyvän matkan päästä kiertää sen likitienoita.
Mutta vaikka sillä olikin talonvartijan velvollisuudet, niin ei se
suinkaan aina ollut paikallaan. Talon isäntä ei ollut viitsinyt opettaa
sitä kotonaan pysymään. Se oli saanut kasvaa sattuman varassa, samoin
kuin oli siitetty ja synnytettykin, ja itsenäisenä takametsän koirana
se ei osannut aavistaakaan, että velvollisuus olisi vaatinut ainiaan
kotipihoilla vetelehtimään. Ja lisäksi se irlantilaisen setterin
veriosuus teki sen levottomaksi ja uteliaaksi. Sen mielihaluja oli
kierrellä avoimilla mäkisillä ylämaan laitumilla, missä äreillä
murmeleilla oli pesänsä, taikka tutkia laakson syviä metsiä seikkailuja
etsien. Sangen vähäpätöisestäkin asiasta se saattoi tehdä seikkailun
-- usein riitti juuren alainen hiiren reikä tuntikauden vimmattuun
kaivelemiseen, ikään kuin hän olisi ollut vakuutettu siitä, että
pohjalla piili jotain ihmeteltävää ja uutta. Mutta hänen todellinen
toivonsa oli vastustaja, jonka keralla saisi toimeen kelpo tappelun --
jotain joka tyydyttäisi hänen suurten leukainsa, mahtavain lihastensa
ja kilpailun ja tappelun haluisen sydämensä epämääräistä, mutta tulista
himoa.
Tämän himon yllyttämänä se saattoi seurata karhujen ja ilveksien jälkiä
toivehikkaassa ja arvostelukyvyttömässä innostuksessa; mutta sille
onneksi karhut ja Canadan teräväkyntiset ilvekset visusti varoivat,
etteivät sen tielle joutuneet. Karhu olisi leikin lyhyeen lopettanut;
ja mitä ilvekseen tulee, niin vaikka koira ehkä olisikin suoriutunut
tappelusta voittajana, niin olisi iso kissaeläin sisälmyksiä ratkovine
kynsineen repinyt sen niin pahasti, että se luultavasti olisi
verenvuodosta henkensä heittänyt voittajana kotiin marssiessaan. Mutta
sekä karhut että ilvekset katselivat sitä liian suurella epäluulolla
uskaltaakseen ryhtyä sen kanssa voimankoetukseen. Ne olivat sen nähneet
isännän ja isännän pyssyn seurassa. Siitä syystä ne olivat aina varmat
siitä, että näkivätpä sen vaikka yksikseen milloin tahansa, niin
varmaan isäntä ja isännän pyssykin väijyivät jossain likitienoilla
valmiina heidän kimppuunsa töytäämään, jos he joskus pikaisuudessaan
kävisivät koiraa löylyyttämään.
Tietysti oli sekä metsissä että ylämaan laitumillakin toisiakin
vastustajia, joiden keralla koira olisi voinut mielihalunsa tapella.
Oli piikkisikoja, oli skunkkeja. Mutta koira oli liian viisas
halutakseen nahkansa yhtä täyteen piikkejä, kuin neulatyyny on täynnään
neuloja, ja sen sieraimet taas olivat liian herkät sietääkseen sitä
ajatustakaan, että lähtisi skunkin kanssa, mies miestä vastaan
tappelemaan. Kun se siis tapasi jommankumman näistä itsepäisistä ja
röyhkeistä pienistä metsänkulkureista, niin se häpeämättä väistyi
niiden tieltä ja koetti joka tavalla olla niiden tunteita loukkaamatta.
Sattuipa eräänä kevätaamuna, siihen aikaan kun koivujen vihannat lehdet
vielä olivat hennot ja läpikuultavat, että se kaniinia turhaan takaa
ajettuaan oli joutunut paljon kauemmaksi ylämaahan, kuin sen tapana
oli muutoin kulkea. Se lopulta eksyi jäljiltä, kääntyi toisaanne
harmistuneella mielellä, juoksi pehmeästi matalan harjun poikki, jolle
päivä paistoi, ja siinä samassa tulla tupsahti kettupoikueen sekaan,
joka leikki reikänsä suulla.
Kolme kiepsahtavaa punertavaa viirua katosi reikään. Mutta neljäs
penikka silmät kiinni haukotteli, juuri kun koira siihen ilmestyi,
ja menetti kalliita sekunteja. Se hyppäsi kuin löysätty jousi, mutta
vähän liian myöhään. Kaksi säälimätöntä leukaa litisti väliinsä ruskean
häntäsudin ja piti siitä kiinni.
Vaikka vakainen lapsi, niin oli se kuitenkin metsäläinen ja väänsihe
taaksepäin vihaisesti näykkiäkseen mahdottoman suurta kiinniottajaansa.
Vielä silmänräpäys, niin koira olisi sen niskan musertanut suurien
leukojensa välissä; mutta siinä samassa töytäsi äkäpussi ruskea emo
apuun. Kimakalla raivon kirjauksella se syöksyi vastustajan kimppuun ja
kapeine leukoineen puraisi hampaansa syvälle sen kaulaan.
Tämän hyökkäyksen nopeasta rajuudesta hämmästyen koira päästi saaliinsa
ja karkealla ärinällä kääntyi tulista pientä hyökkääjää vastaan. Tämä
koetti väistää, mutta koira oli liian sukkela ja sai emon hampaihinsa,
irti päässeen penikan sillä välin vapisten hiipiessä reikään.
Urhean pienen emon tuhon tuottava onnettomuus oli nyt se tippa
bulldogin verta, joka virtasi vastustajan suonissa. Jos se olisi
kerrankaan hellittänyt ottaakseen uudelleen paremmin kiinni, tai
puraistakseen toiseen kuolettavampaan paikkaan, niin olisi kettu
uskomattoman sukkelana ja notkeana kiemurrellut itsensä irti ja ilkkuen
livahtanut pakoon. Mutta koira ei hellittänyt vähääkään. Se vain puri
ja jauhoi syvempään, syvempään ja yhä syvempään. Äkäpussi riuhtoi ja
repi urhoollisesti, kunnes koiran komea turkki oli sen omasta verestä
punaisena. Mutta leukapihtien pitämänä kettu ei voinut tavottaa mitään
vaarallista ruumiinosaa hienoilla leuoillaan, eivätkä nämä jaksaneet
purra niin syvään, että koiran olisi ollut pakko hellittää. Äkkiä ketun
suu aukeni ammolleen käheällä kirjauksella, joka päättyi korinaan, ja
sen pää hervottomasti putosi toiselle puolelle. Karkeasti muristen
voittaja hieman ravisti sitä ollakseen varma, ettei se pettänyt.
Pudottaen sen sitten välinpitämättömästi se meni ja haisteli reikää ja
lopulta juoksi kotia kohti.
Ei se tappelu vielä riittänyt sen bulldogiverta oikein kuohuttamaan,
mutta oli siitä kuitenkin sitten seurauksia, joita se ei osannut
aavistaakaan.
Kymmenen minuuttia myöhemmin isä kettu juosta helskytteli pesälleen.
Nähdessään kumppaninsa pesän suulla hervottomana venymässä hän pysähtyi
ja seisoi jäykkänä, silmät ja korvat ja sieraimet pingotettuina
hämmästyneeseen kysymykseen. Puolisen minuutin kuluttua se sitten hiipi
eteenpäin ja tarkkaan haisteli ruumiin. Sitten se haisteli koiran
jäljet kankeitten niskakarvain noustessa pystyyn. Lopuksi se livahti
reikään ja sai sen varman tiedon, että penikat olivat hyvässä turvassa.
Tultuaan ulos minuutin tai parin kuluttua se palasi kumppaninsa
ruumiille, nuolaisi sitä hät'hätää osaaottavasti ja lähti sitten koiran
jäljille.