Oli kulunut vain jokunen kuukausi, kun tulin maalta ja tapasin Agneetan
jälleen -- -- Ja minkälaisena? -- En tahtonut tuntea! Kasvonsa olivat
kalvenneet ja silmien ympärille oli painuneet mustat renkaat, joiden
sisästä Agneetta-lapsi katseli maailmaa pohjattoman kuultavalla
katseellaan.
"Agneetta-lapseni, pieneni, miksi poskesi ovat kalvenneet", kysyin minä
ja sivelin hiljaa hänen kalpeiden poskiensa hienoa hipiää.
"Katsohan, sydän särkyi", sanoi hän ja huokasi.
Todellakin! Kivi oli särkynyt ja irronnut vyöstä.
"Nytkö jo --"
Hän nyökäytti hiljaa päätänsä ja kääntyi pois.
"Agneetta-raukka", ajattelin minä, "nyt on hänen vuoronsa tullut.
Suokoon taivas hänelle voimia kestämään kaikki!"
* * * * *
Agneetta, Agneetta! Tapasin hänet vielä.
Mutta se olikin viimeinen kerta. En ikinä unohda. En voi! -- Hän seisoo
vieläkin sellaisena edessäni.
Hoippuen tuli hän vastaani väljässä mustassa puvussaan. Silmät
tuijottivat hirvittävän suurina ja peloittavina. Se katse jäi
polttamaan rintaani. En voinut pidättää itseäni. Minun täytyi saada
itkeä -- Ja minä käänsin päätäni vuodattaakseni edes salaa jonkun
kyyneleen.
"Agneetta --"
Otin hänen kätensä omaani. Se oli kylmä kuin kuoleman käsi. Siitä luin
minä kaikki, mitä hän oli kärsinyt.
Hän nojautui minuun ja painoi silmänsä kiinni levätäkseen. Annoin hänen
olla, sanoin vain sydämelleni: "Vaikene, vaikene."
Ja vyötä hänellä ei ollut. Se oli ollut liian raskas, se oli painanut
vian hänen sydämeensä.
* * * * *
Agneetta. Agneetta!
Niin meni oman elämäni kevät, kuoli Agneettani. Suru murti hänen
sydämensä.
Mutta miksi, miksi?
Miksi niin piti käydä?
Sinä kohtalo, sinä olit julma Agneetalle! Mitä sinä hyödyit, että sinä
riistit kaikki häneltä, lapselta, riistit hänet meiltä? Miksi niin piti
käydä, eikö muuta tietä olisi ollut? Olisi tuhansia toisiakin teitä,
mutta sinä olet niin julma, julma.