Agneetta oli ystäväni, kuin oma sisareni -- ei, hän oli kuin keväiset,
hennot ajatukseni.
Minä rakastin häntä. Rakastan kaikkea luotua ja kaunista, mutta
hänenlaistaan en ole vielä ketään nähnyt.
Muistan selvään, kun hän kerran tuli salaiselta matkaltansa. Kuinka
hänen poskensa hehkuivat, silmänsä säteilivät!
"No, Agneetta-kulta", sanoin minä ja otin häntä vyötäisiltä, "mikä
poskiasi punaa, mikä vertasi kuohuttaa?"
"Katso -- sydän", kuiskasi hän, painaen poskensa vasten omaani. Hänellä
oli upseerinvyö ja soljessa siinä oli kivisydän.
"Agneetta rakas." Minä suutelin häntä hehkuvalle poskelleen.
Kuinka puhtaan ja säteilevän asunnon oli onni löytänyt! Ja jos kuka,
niin Agneetta-lapsi onnen ansaitsi.
* * * * *