Kylmä tuuli törmäsi vastaan tuonen mustilla, jäisillä iljangoilla.
Kuolema kajahutti kolkon, ilkkuvan naurunsa, joka peloittavina aaltoina
levisi tuonen mustiin äärettömyyksiin.
"Ha-ha-haa, ei ainakaan tätä sielua kukaan suremaan jäänyt."
Se oli kurjan vangin sielu, jota hän nyt sylissään vei.
"Kuule, sielu, etkö ole nyt onnellinen, kun sinut elämän kurjuudesta
vapahdin?"
"Voi, herra jumala, mitä sinä minulle tehnyt olet! Anna minulle elämäni
takaisin! Minä en tahdo kuolla ja hävitä."
"Mitä sinä elämällä tekisit, johan kyllä tiedät, mitä se on."
"Voi, anna se minulle takaisin. Elämä, elämä! Minä tahdon elää ja
nauttia!"
"Mutta sinähän kärsit siitä, eihän se yhtään nautintoa sinulle
tuottanut. Muistelepas lapsuutesi kotia. Muistatko yhtään onnellista
hetkeä sieltä?"
"Niin, en, enhän. Me kärsimme paljon siellä", huokasi sielu.
"Ja sitten nuoruutesi, muistele sitä! Muistatkos vaimosi, muistanet
vielä, ja sitä helvetillistä elämää sitten, muistatkos sitä!"
"Voi! Älä muistuta sitä, taivaan tähden, minä rukoilen sinua!"
"Ja kun olit vankilassa ja vaimosi veri vainosi sinua, oliko elämä
siellä herttaista... Noo, muistelehan toki. Sitäkö sinä vielä
tahtoisit?"
"Voi, päästä minut, pois vain, täällä on niin jäädyttävän kylmää, ja
pimeys painaa minut olemattomaksi. Olemattomuus -- ei, älä -- minä niin
pelkään. Elämä on toista sittenkin. Laske, laske minut elämään
uudestaan!"
"Ha-ha-haa, tyydy vain nyt muistoihin! Mitä luulette te olevanne,
pienet ihmisraukat! Mikä on teidän elämänne sitten! Kuin kuplia kohoo
niitä, kuin kuplia särjen minä niitä olemattomaksi. Ha-ha-haa, mutta te
ette tyytyisikään yhteen vuoroon, vaikka se helpompi teille olisi. Se
on sitä ihmiskurjuutta! Ha-ha-ha-haa!"
Kuolema kiiti eteenpäin. Rämäkän kolkkona kaikui hänen ilkamoiva
naurunsa tuonen mustilla, jäisillä iljangoilla ja levisi peloittavina
aaltoina tuonen mustiin äärettömyyksiin.