Eikö koko oleminen ollut kummallisen salaperäistä, aivan selittämätöntä
rikkauksineen, jotka tulvivat näkymättöminä, huumaavina kuin voimakas
tuoksu? Ei mitään tapauksia, ei kiinteätä, mutta sitä enemmän tuota
pyörryttävää salaperäisyyttä, sitä tulvi kaikkialta.
Hän katsoi ja ajatteli elämää.
Ajatteli omaa olemistansa.
Ja hän sykähti riemusta.
Aina tunsi, kuinka toinen kätensä painoi lämpimästi toista pään takana,
kuinka suonet siellä elonhaluisina pulpahtelivat. Hän tunsi kädellänsä
tukan hyväilevän kosketuksen. Ja hänen täytyi vetäistä pois kätensä,
silittää sillä omaa tukkaansa kuin jonkin toisen rakkaan. Ja sitten
täytyi hänen suudella kättään, suudella vielä ja vieläkin, hartaasti
kuin toiselle kuuluvaa pyhää omaisuutta.
Toisen Aina olikin. Hänelle hän kuului, hänelle!
Ja Aina ojentihen taas, hymyili, painoi silmänsä kiinni uudelleen ja
oli näkevinään, kuinka toinen kumartui hänen ylitsensä, tunsi kuinka
painautui häntä vasten, tunsi hänen sydämensä sykinnän, tunsi kuinka
välittömiä he olisivat, kuinka he rakastaisivat ja samalla
kunnioittaisivat toisiansa luonnon pyhyytenä.
Ja eikö ollutkin pyhä koko luonto kaikissa muodoissaan, eikö ollutkin
pyhä koko ihmisolento, eikö ihmisruumis rakkauden pyhä temppeli?
Ennen oli Aina ollut niin lapsellinen, että häntä oli vaivannut ihmisen
ruumiillisuus. Nyt hän ajatteli mielellään ruumiinsa muotoja,
kunnioitti itseään ja nautti siitä, että hän oli nainen, että hän oli
elävää lihaa ja verta.
Niin, lihaa ja verta! Tietää olevansa ihminen, elävä ihminen, tuntea
elämä sykkivänä omassa rinnassaan, tuntea olevansa kuin elämän keskus.
Niin tuntea täytyi. Ei elämää nukkuvana elää.
Sillä elämällä oli paljon, jota se kätki, josta hänelläkään ei ollut
aavistusta ollut.
Mitä hän oli tiennyt rakkaudesta? Ei mitään! Se oli tuntunut hänestä
luulottelulta, ei hän ollut oikein uskonut siihen, oli epäillyt, että
ihmiset pettävät itseänsä ja muita.
Oli sitä olemassa! Oli -- oli!
Aina tunsi sen nyt.
Ja taas hymyili kuva hänelle, sen silmien lämmin katse herkytti koko
Ainan olennon, haihdutti kaiken muun ympäriltä. Hymyillen jäi Aina
katsomaan noihin kummallisen syviin silmiin, uppoutui ja unehtui
niihin.
Hän katseli vain häntä.
Jumala, kuinka hän rakasti häntä!
Ja olkoonpa, ettei hänellä ollut oikeutta siihen, olkoonpa, ettei hän
mitään vastaan saisikaan, hän on onnellinen sittenkin. Muistot
rikastuttivat häntä. Niitä ei mikään voinut riistää häneltä, ne olivat
hänen, hänen omaisuuttansa.
Ja kuka tiesi, eikö kukkiva kesä voinut seurata kirkasta kevättä, kuka
tiesi, mitä kaikkea pitkä elämä vielä sisältää voi.
Ja oliko Ainan mahdotonta vastarakkautta saada? Miksei se mahdollista
olisi?
Ainahan hän oli huomannut Ainan, piti hänestä, sen Aina oli tuntenut.
Hän oli kohdellut Ainaa hienosti ja hellävaroen. Ja heidän
keskusteluistaan, jokapäiväisistäkin, oli aina punoutunut tunnelmia,
jotka olivat hentoja ja välittömiä, joissa ei ollut mitään tehtyä ja
liioiteltua.
Sellainen juuri piti olla suhteen, sellainen juuri sen, jota Aina
rakasti. Ihminen, joka tuntee ja ymmärtää elämää, joka katselee sitä
syrjästä, mutta joka on ihminen silti, joka jaksaa pitää päänsä
pystyssä, mutta osaa taivuttaakin sitä, voidakseen mahtua samaan
matalaan elämään kuin muutkin!
Sellainen! Hän oli juuri sellainen!
* * * * *
Aina tapasi sitten jäljestäpäin kadulla hänet.
Aina erotti jo kaukaa hänet. Sydän puristui, veret pysähtyivät, mutta
hän rauhoitti itseänsä ja kulki vastaan levollisen näköisenä.
Tervehdys.
Välinpitämätön, jäykkä ja kylmä katse, joka samanlaisena tähtäytyi
toisiin kadulla kulkijoihin.
Se pisti Ainan sydämeen, se koski kipeästi.
Hänen jalkansa melkein horjahtivat ja päätä huimasi.
"Oi jumala, niinkö se olikin, sitäkö se olikin, se oli siis
luulottelua, oli luulottelua kaikki!"
Sen täytyi sitä olla, ja se oli parahiksi Ainalle.
Ja Aina hymyili sydämessään kovaa ja katkeraa hymyä.
Hän oli erehtynyt, hän oli luulotellut, hän! Hän, joka toisille oli
nauranut, oli tehnyt samanlaisen lapsellisen virheen. Vieraalle olisi
hän sydämensä lämmön ollut valmis tuhlaamaan, olisi antautunut, kun
vain ottajaa olisi ollut!
Miksei hän jaksaisi olla yhtä järkevä ja kylmä kuin toinenkin, miksei
hän yksinänsä jaksaisi? Jaksoi kyllä.
Häntä harmitti vain oma itsensä, oma herkkyytensä.
Miksi oli hän mitään ulkopuolelta itseään odottanut? Tiesihän hän,
ettei sieltä mitään saisi. Hän raukka, hän oli luulotellut turhaa,
kaivannut olematonta.
Eikö hän ollut päättänyt olla kova, eikö hän ollut tuhansia kertoja
itsellensä vakuuttanut, ettei mitään sellaista ole, että elämä on tylyä
ja tyhjää, että mikä muulta kangastaakin, on luulottelua kaikki.
Luulottelua kaikki! Ei mitään rakkautta. Hän tunsi, ettei hän ollut
sitä tuntenut, ja eikö muidenkin ollut herkkien tunteiden valhetta
vain.
Ja kun hän kulki, tuntui kuin hän kulkisi autiota erämaata, jossa
silmänkantamat levisi sama tasainen tyhjyys yksitoikkoisen harmaaseen
taivaanrantaan saakka.
Ja hänen suupielensä väännähtivät katkeraan, kovanlaiseen hymyyn, kun
hän ajatteli, että se sama taivaanranta oli rusottanut milloin
minkinlaisena, monet eri vivahdukset olivat vaihtuneet ja loistollaan
houkutelleet.
Nyt ei kangastanut mitään, ei ollut mitä tavoittaa, ei mihin uskoa, ei
mihin pyrkiä ja rientää.
Ja tuntui niin sanomattoman haikealta.
Eikö mitään siis ollutkaan --?