Kevätkö sen teki, kevät, jonka Aina jo iäksi luuli menneen?
Aina ummisti silmänsä. Hän muisteli.
Lukemattomia kuvia muisti Aina hänestä. Toisesta muisti hän tarkemmin
hymyilevän suun, toisesta lämpimän katseen, joka sai vieläkin rinnassa
omituisen aallon yhtäkkiä laajenemaan. Hän ei tahtonut raskia erota
tästä kuvasta, ei niistä silmistä.
Siihen katseeseen voi hän unohtaa kaiken, se yksin voi korvata hänelle
kaiken kärsityn. Ja mitä olivat hänen kärsimyksensä olleet? Pienen
elämän vähäisiä vastahakoisuuksia, joita hän oli suurennellut ja
liioitellut, mutta joilla ei ollut mitään merkitystä enää, kosk'ei
niillä ollut mitään tekemistä tämän uuden elämän kanssa.
Tämän uuden elämän, jossa oli niin paljon valoa ja kirkkautta, ettei
sitä mikään pimentämään kyennyt. Sillä ei mikään mahti maailmassa
voinut riistää häneltä hänen muistojaan. Ne olivat hänen, hänen
rikkautensa!
Aina muisteli taaskin katsetta, se oli hänelle lämmennyt, -- suuta, se
oli hänelle hymyillyt.
Hän koetti muistella muitakin piirteitä samasta kuvasta, mutta hän ei
löytänyt, hän ei saanut kokonaisuutta esille. Ja kovempi kosketus
hajoitti kaikki, hän ei tavoittanut katsettakaan enää.
Ja hänelle tuli paha olla.
Miksei hän ollut nauttinut välittömästi, vaan rupesi luomaan ja särki
kaikki?
Mutta yhtäkkiä näkikin Aina hänet toisena. Hän näki luisen käden
poskella, näki sen pitkät, solakat sormet, näki otsan korkeuden ja
silmien peitetyn ankaruuden, näki suupielien kovan, hiukan ivallisen
piirteen. Hän oli kuin marmoriin veistettynä Ainan edessä. Hillityltä
ja viileältä hän näytti, täynnä elämän ymmärrystä, elämää, sellaista
elämää, jota Ainakin elämänä piti.
Ja Aina ajatteli ja katseli hänen veistettyjä piirteitään. Hän luki
ajatukset tuon otsan takana, hän tunsi pienimmätkin väreet hänessä;
kaikki oli tuttua, kaikki käsitti hän. Hän tiesi hänen elämäntarinansa
kertomattakin, tiesi hänen heikkoutensa, näki hänen kärsimyksensä, näki
hänen lujuutensa.
Aina olisi tahtonut langeta polvilleen sen kuvan edessä. Se oli hänen
jumalansa tästä lähtien oleva. Sen kanssa hän oli kaikesta sopiva. Se
oli häntä viileästi lohduttava, se oli hänelle elämän ymmärrystä
opettava. Hänelle, niin hänelle.
Olemassaolo, se oli suloista kuitenkin!
Ja Aina nosti kädet päänsä taakse, oikaisihen suoraksi tuolissaan ja
hymyili itseksensä silmät ummessa.