Seuraavan yön oli äiti aivan houriossa. Kun aamu tuli, lähti mummo
hakemaan lääkäriä. Lääkäri tulikin ja sanoi äidin hetket olevan tullut.
Kovin oli äiti kipeytynyt kasarmille tultaessa.
Kun kello oli yksitoista, tuli kauppaneuvoksen rouva katsomaan äitiä ja
Annia. Anni riensi iloisena rouvaa vastaan; hänestä tuntui niin
hyvältä, kun rouva ei ollut heitä unhottanut. Kun äiti näki rouvan,
näytti hän vähän tointuvan. Rouva puheli hiukan äidille, sillä paljon
ei äiti voinut vastata.
Mummo nouti Uuden Testamentin ja alkoi lukea sairaalle. Mielihyvällä
kuunteli äiti. Sitten luki mummo vielä "Herran siunauksen." Ristissä
käsin kuuntelivat rouva ja Anni rukousta. Hetken hiljaisuus vallitsi
huoneessa, ainoastaan aidin raskas hengitys kuului.
"Anni tule luokseni", kuuluivat sitte äidin heikot sanat. Anni meni ja
painoi kiharaisen päänsä äidin rintaa vasten.
"Minun täytyy, Anni, kuolla. Jumala suojatkoon sinua!" Enää yksi koraus
ja äiti oli ruumiina.
Mummo painoi kiinni kuolleen silmät. Nyyhkytystä kuului vaan huoneessa,
ei yhtään sanaa virketty toisilleen. He ymmärsivät toisensa
puhumattakin.
Rouva itki tuon nuoren, turvattoman orpolapsen onnettomuutta, tuon,
jolta ainoa tavara oli ryöstetty. Ei Annilla ollut mitään maailmassa,
ei sukulaista, ei kotoa, ei leivän murusta. Kentiesi olisi ollut
parempi, että Annikin olisi kylmennyt äitinsä ruumiin viereen, että nuo
kaksi olentoa olisivat yhdessä saaneet levon, ijäisen levon, jonne
eivät itsekkäisyyden eivätkä kavaluuden myrskyt olisi tunkeuneet. Mutta
toisin oli määrätty. Tuon nuoren tytön täytyi alkaa tietään maailmassa,
kentiesi yhtä surullista kuin äitinsäkin tai vielä surullisempaa. Annin
äitinä oli nyt yhteiskunta, sen velvollisuus oli tehdä Annista kunnon
ihminen hyveen ja totuuden tiellä.
Loppu.