-- Tuo minulle raitista vettä, Anniseni, lausui ripeä äiti, muurari
Juuren leski, pienelle seitsenvuotiaalle tyttärelleen.
"Heti, äiti kultani", vastasi Anni, mennen noutamaan. Kyynele näkyi
valahtavan Annin poskelle, hänen ottaessaan saavista vettä pieneen
läkkiseen astiaan. Hänen pieni sydämensä tunsi jo surua, jos äiti
kuolisi. Olihan äiti usein sanonut Annin jäävän yksin maailmaan, jos
hän kuolee. Tuopa suretti Annia.
Lääkäri oli sanonut äidissä olevan kuumeen; vieläpä oli epäillyt
paranisiko äiti enää.
Äiti oli niin kipeän näköinen; hänen täytyi väkiselläkin vaikeroida
tuskissaan. Kuumuus oli koko hänen ruumiissaan vallan päällä. Lääkäri
oli kieltänyt häntä juomasta vettä, sillä vesi lisäisi vain kuumetta.
Mutta kuitenkin tahtoi äiti sitä, sillä hän tunsi ainakin hetkeksi
viileämpää.
Anni vei vesikipon äidille, joka makasi kalpeana ja laihana vuoteellaan
pirtin nurkassa. Pirtissä kävi matkamiehiä, talonpoikia maaseuduilta.
Tämä pirtti oli nimittäin muutaman rikkaan kauppaneuvoksen oma. Äiti
oli ollut sen siivoojana koko talven. Myöskentelemällä kahvia
matkamiehille oli hän elätellyt Annia ja itseään. Nyt kun hän oli
sairastunut, oli kauppaneuvos ottanut uuden asukkaan pirttiin, vanhan
mummon näet. -- Äiti oli jo ollut viikon verran kipeänä. Kauppaneuvos
oli häädellyt äitiä köyhäinhuoneesen sairastamaan, mutta rouva oli
sääliväinen ihminen ja oli taivuttanut pyynnöillään herraansa, jotta
tämä oli suvainnut äidin sairastaa pirtissä. Rouva oli tuonut usein
ruokaakin äidille, hänen sairastaessaan, mutta aina herransa näkemättä.
Annikin oli saanut osan noista anteista. Hän olikin suuresti kiintynyt
rouvaan, sillä monta ystävällistä sanaa oli hän saanut rouvalta. Anni
muisti joka ilta rukoilla rouvan edestä, vieläpä herrankin.
"Turvattomaksi jäisit lapseni, oma rakas Anniseni, jos äiti kuolisi",
sanoi äiti, antaessaan vesitörpön Annille. Anni katseli suurilla
ruskeilla silmillään äitiä.
Äiti ojensi laihat käsivartensa ja kietoi ne Annin ympäri. Hän veti
Annin puoleensa ja nyt nyyhkivät he yhdessä.
Ovi avautui, ja rouva astui sisälle lihaliemikuppi kädessä.
"Toin teille vähän ruokaa, ettehän ole vielä maistaneetkaan ruokaa
tänään, niin kertoi Anni minulle". Samalla laski hän kupin penkille.
"Ei ole ihmekään, ettei ruoka maita, eihän sairas voi syödä huonoa
ruokaa. Ennemmin nauttii se pahimpia lääkkeitä kuin jyrsii kuivaa
leipää."
Hän siirsi penkin vuoteen viereen ja käski äidin syödä. Annille antoi
hän pehmeätä voileipää ja käski tulla hänen kyökkiin syömään lisää
vähän ajan perästä, sillä herra menee valtuusmiesten kokoukseen
raatihuoneelle.
Rouva, puhuteltuaan hiukan aikaa äitiä, sanoi pitävänsä lähteä herran
turkkia lämmittämään. Kun rouva oli mennyt, käski äiti Annin lukea
"Isämeidän" rukouksen.
Anni pani kätensä ristiin ja luki "Isämeidän".
Äiti näytti sangen väsyneeltä ja vaipui vasten tahtoaan makaamaan. Kun
Anni oli lukenut rukouksen, oli hän hiljaa. Kohta kuuli hän äidin
hengittävän raskaasti ja näki hänen vaipuneen uneen.
Anni lähti kyökkiin syömään ja sulki oven hiljaa mennessään. Ripeästi
juoksi hän kartanon poikki. Hänen mustat suortuvansa heiluivat ylös ja
alas hänen juostessansa. Kun hän pääsi kyökkiin, niin käski rouva häntä
murkinoimaan. Halukkaana istui Anni syömään rouvan antamaa
lihakeitosta. Rouva kehotti häntä syömään kylliksensä. Ei Anni
näyttänyt säästävänkään, söi kun söikin suun täydeltä. Iloisena katseli
rouva Annin ruokahalua ja ajatteli mielessään, että jospa Jumala olisi
suonut hänellekin tuollaisen sievän tytön. Vasten tahtoaankin, hän näet
ei tahtonut häiritä Annin syöntiä, meni hän Annin luo ja alkoi silittää
hänen kiharoitaan. Iloisena nosti Anni suuret silmänsä rouvaan päin ja
katseli sitten niin viehättävästi ylös. Ihastus voitti rouvan, hän
tarttui Anniin ja asettui istumaan Anni helmassa. Rouva tunsi
sanomatonta iloa saada puristaa tuollaista viatonta olentoa sydäntänsä
vasten, joka useasti olisi ollut paljon iloisempi, jos hänellä
itsellään olisi ollut tuollainen olento, olisi ollut lapsi, jonka
poskilta hän olisi saanut kuivata ne kyyneleet, jotka miehensä tylyys
puristi hänen silmistään.
"Minullahan on vielä niin paljon tehtävää", huudahti rouva, pannessaan
Annin pois helmastaan.
"Mene nyt äidin tykö ja vie tämä maitolasi hänelle", sanoi hän,
antaessaan lasin Annille.
Varovaisesti lähti Anni kävellä sipsuttelemaan pirttiin. Kun hän tuli
pirttiin, oli äiti hereillään. Anni meni äidin luokse, joka näytti
sangen kipeältä. Varovaisesti laski Anni maitolasin penkille vuoteen
viereen ja istui itse vuoteen laidalle.
Pirtin siistijä-mummo oli myös kotiutunut. Ahnaasti katseli hän
lihaliemikuppia ja maitolasia, mutta sitä eivät vuoteessa olijat
huomanneet. Äiti valitti kuumettaan. Kuin ruumis makasi hän vuoteella,
silmät sisään vajonneina ja posket aivan kelmeinä.
Ilta lähestyi. Aurinko aleni alenemistaan ja loi punertavan ruskon
taivaanrannalle. Ainoastaan vieno hämärä vähitellen peitti maat;
pimeyttä ei enää tullut, sillä oli jo toukokuun alku.