Oli iltapäivä, kun Timosen Anni istui kotonaan ompelukoneen ääressä.
Mutta aivan rauhassa oli kone; ei yksikään kappale siinä liikkunut.
Nojautuen konetta vasten istui Anni ja mietti.
Äiti oli vasta häntä nuhdellut, kyynelsilmin nuhdellut. Olipa sanonut,
ettei hän olisi uskonut Annistaan semmoista, että Anni, hänen ainoa
lapsensa, olisi tuollainen kelvoton otus, jota hän on kaikella
hellyydellä kohdellut ja kasvattanut.
-- Olipa isä onnellinen, oli hän sanonut, kun pääsi pois kuulemasta
tytöstään tuollaista! Jospa minäkin lepäisin jo haudassa! Tuskinpa saan
enää sielläkään rauhallista unta, kun tyttöni on tuollainen!
Tuo suretti Annia enin, että äitikin luuli hänestä tuollaista. Voi
sentään, miten äitikin voi uskoa tuollaista! Mutta kuitenkin oli Anni
itse jotenkin levollinen, sydämellinen suuttumus jäyti vain rintaa, ja
kaikenlaisia tuumia ja mietteitä kiehui aivoissa. Noin sekaisin ne
tulivat tulvimalla. Mutta hajanaiset olivat ajatukset ja intohimoinen
suuttumus teki ne aivan hurjiksi.
Kahdesti oli hän yrittänyt Sannin luo, eikä kummallakaan kerralla ollut
Sanni ollut kotona. Niin oli Sannin äiti aina sanonut. Olipa Anni jo
syrjästäkin kuullut, että hänestä puhutaan pahaa, mutta hänen vallaton
luonteensa oli niistä ollut välittämättä. Mutta nuo äidin nuhteet
olivat koskeneet kipeästi, ja nyt tuli kaikki huhut ja kuulemiset
mieleen, jotka nyt arka ja epäilevä mieli teki kahta suuremmiksi.
Hän epäili, että Sannikin luuli häntä sellaisiksi, kun juorut
kertoivat. Ja tuossa epäilyksessään oli hän kirjoittanut kirjeen
Sannille, viattomuutta puhuvan kirjeen.
Puolitunti takaperin oli hän sen lähettänyt Sannille ja pyysi häntä
tulemaan heille. Tuossa hän nyt istui ja odotti.
Jopa aukeni ovi, Anni kääntyi kiihkoisasti katsomaan, kääntyi niin
rivakasti, että palmikko heilahti. Ja tulija oli Sanni.
-- Tiesinhän, että tulet!
Noin huudahti Anni, hypähti ylös ja sieppasi Annin rintaansa vasten.
Mutta äkkiä hän hellitti ikäänkuin olisi tuntenut jotakin kipua.
-- Mutta minähän olen... ehkä ei olekaan minulle luvallista. Sanni ei
puhunut mitään, veti Annin luokseen ja painoi yhä lujemmasti häntä
sydäntänsä vasten.
Vihdoin hellitti Sanni, ja mielen tyyneys kuvautui hänen suloisissa
kasvoissaan. Se oli heijastus sydämen tyytyväisyydestä, jota hän siitä
saakka, kuin oli lähtenyt Elnan luota, oli kaivannut. Kaikki
kuulemiset, puheet ja juorut, yksin Elnankin uskottelemiset katosivat
yhden Annin katseen voimasta Sannista: lapsellinen myötätuntoisuus oli
hänet kerrassaan voittanut.
-- Oletko, Anni hyvä, minulle entinen ystävä? Mutta miksi kysyn:
entinen? Tulevahan paremmin sopisi kysyä?
-- Yhdenlainen olen oleva vastedes kuin olen tähänkin asti ollut.
Tosin kyllä, minä sen tunnustan -- en ole sinulta koskaan mitään
salannut, ja miten voisinkaan sinulta salata -- että kun kaikki
puhuivat sinusta, niin minua alkoi joskus jo hiukan epäilyttää, mutta
aina yksin ollessani, kun sitte mietin, tuli sinun kuvasi niin
puhtaana, niin suloisena, niin vilkkaana minun silmiini, että voin
ainoastaan itkeä, kun ihmiset ovat sinua ruvenneet syyttä parjaamaan.
Mutta mitä me heistä! Ei kukaan voi meitä erottaa!
Sanni puristi Annin kättä; kyynel vieri Annin poskelle.
-- Mutta mitä itken! Ei minun tarvitse vuodattaa katumuksen kyyneleitä,
sillä vaikka sydänverelläni voin kirjoittaa otsalleni: viaton.
-- En minä epäilekään, elä sitä uskokaan! Huomataanhan jo sinun
rehellisestä katseestasi, että olet viaton.
-- Minusta tuntuu niin kevyeltä, kun niin uskot. Jospa vielä äidinkin
saisin niin uskomaan, niin mitä minä muista!
-- Uskooko äitisi nuo jutut?
-- Uskoo. Ja sepä mieltäni pahoittaa!
-- Kummasti rohkeita olemme; puhumme kuin kokeneet vaimot. Oikeinpa
minua ihmetyttää!
-- Koetuksissa luonne karaistuu. Mutta olkaamme nyt iloisia!
-- Niinkuin ennenkin! Mutta onko sinua koskaan kapteeni Sulin
saattanut kotiin?
Tuo kysymys oli koko ajan pyörinyt Sannin huulilla, sillä siihenhän
hänen epäilyksensä joskus perustui, kun Elna oli sanonut.
-- Ei kertaakaan. No tosin kerran, mutta ei suinkaan yksin.
-- Isolan Elna sanoi nähneensä sinut hänen seurassa.
-- Vai sanoi? Voi sitä Elnaa! Varmaan mustasukkaisuudesta minua parjaa.
Niin nythän muistan. Sulin oli rouvansa ja muutaman muun rouvan kanssa
menossa soutelemaan, minä juuri satuin silloin lähtemään pois Sulinilta
työstä ja siten jouduin yhteen matkaan. Tosin kapteeni koko matkan
puhui minun kanssani ja käveli rinnallani, mutta olihan hänen rouvansa
matkassa. Ja Elna juuri tuli silloin vastaan.
-- Ja noin sitte saattoi Elna puhua! Lapsuuden ystävä!
-- Hän on varmaan minulle suutuksissa Harjun Kallen tähden. Mitä
arvelet tuosta Kallesta? Unhotetaan nyt nuo pois, kaikki pois nuo
juorut!
-- Onhan hän pulska mies.
-- Ja kohta suorittaa perämiehen tutkinnon.
-- Mutta onko äitis kieltänyt sinua seurustelemasta minun kanssani?
Minä vähän kuulin siihen tapaan.
-- On.
-- Minkä hän sanoi syyksi?
-- Hän sanoi muutamana iltana myöhäisemmällä nähneensä oudon miehen,
jota hän kyllä oli tunnustellut kapteeni Suliniksi, koputtavan sinun
akkunaasi. Kun mies oli nähnyt hänet, oli hän lähtenyt laiturille
pakoon.
-- No mutta kaikkea sitä kuulee! -- Harjun Kallehan oli yhtenä iltana,
kun minä jo nukuin, koputtanut akkunaani; hänellä näet oli vene
laiturissa, ja hän olisi tahtonut minua soutelemaan. Kaikkia juoruja se
Kalle mokoma saa aikaan! Itserakas kähnys!
-- Arvasinhan jo!
-- Mutta ovat ne nuo ikäviä tuollaiset jutut! Väsyy niitä korva
kuulemasta!
-- Sanomattoman ikäviä! Mutta kummasti tyyni voit kuitenkin olla.
-- En minä juuri niin muista välittäisi kuin äidistä ja sinusta.
-- Sinulla on soma luonto, melkeinpä kadehdittava!
-- Mutta miten minä saisin äidin puolelleni? Vaan on mulla yksi keino,
olen sitä jo hiukan miettinytkin. Minä rupean Kallen vaimoksi. Totta
kai sitte antavat minun olla rauhassa.
-- Kallen vaimoksi! Mutta rakastatko häntä!
-- Aivan hiljakkoin on mieleni paljon muuttunut hänen suhteensa, olenpa
alkanut häntä melkein rakastaa. Hän on osoittaunut niin jalomieliseksi,
sillä hän ei ole uskonut minusta mitään pahaa, vaikka ovat hänellekin
juorunneet.
-- Hän on kunnon mies!
-- Niin, ja hän on komeakin! Katsotaanpa hänen valokuvaansa.
Anni meni pöydän luo ja otti valokuva-albuminsa, selaili sitä muutamia
lehtejä.
-- Mutta mitä! Hänen kuvansa on poissa! Onko hän itse ottanut sen pois?
-- Mutta minä näin Elnallakin hänen kuvansa!
-- Onko hän ottanut pois ja vienyt Elnalle; hänkin siis jo uskoo nuo
juorut?
-- Mutta Elna puhui toivotto...
Enempää ei Sanni puhunut, hän muisti Elnan kiellon. Mutta samassa astui
Harjun Kalle sisälle. Hän oli kookas mies, tummien ripsien alta säteili
veltot silmät.
-- Hyvää iltaa neidit!
Samassa kumarsi hän jotenkin syvään.
-- Taisipa tulla hauska ilta, kun näin yhteen yhdyimme. Hän kätteli
Annia ja Sannia, loi sitten silmänsä valokuva-albumiin, jota Anni piti
kädessään.
-- Oletko ottanut pois kuvasi? Et sillä ole minua miellyttänyt. Olen
jotenkin pahoillani tällä kertaa.
-- Minäkö ottanut pois! huudahti Kalle.
Ja oikeinpa taaksepäin keikahti Kallen pää kummastuksesta. Nuo veltot
silmät suurenivat, niin että ruskeat silmäterät kiilsivät kuin
kissalla. Kalle nosti toisen kätensä viiksihinsä, siveli niitä ja
sanoi:
-- En suinkaan!
-- No mutta missä se sitte on?
Anni selaili läpeensä lehdet, mutta ei löytänyt.
-- Oletko antanut Isolan Elnalle valokuvaasi?
-- Jumala varjelkoon! Tuolleko punapäälle minä antaisin valokuvani!
-- Mutta hänellä kuuluu olevan se. Sanni on nähnyt.
-- Onko hänellä minun valokuvani? Aivan tutkivin katsein kääntyi Kalle
Sannin puoleen.
-- On.
-- No, sitte hän on sen ottanut sinulta, Anni.
-- Ehkäpä. Hän kävi viikko takaperin meillä. Me katselimme yhdessä
albumia, ja sitte en ole sitä katsonut.
-- Hän sen on ottanut, vakuutti Kalle aivan varmalla äänellä:
-- Eipä voi muuta uskoa, lisäsi Anni.
-- Saisipa lähettää noutamaan pois, kun viepi omin lupinsa!
Ja aivanpa sieramet laajenivat Kallella.
-- Mitäpä tuosta nyt! Kun on ottanut, niin pitäköön.
-- Kuten tahdot.
Mutta oudot ajatukset valtasivat Sannin. Elna olikin itsekkäin, ilkein
ihminen maailmassa.
-- Minäpä olenkin jo, neidet, perämies.
-. Onnea! huudahtivat molemmat tytöt.
-- Ja kävikin tutkintoni loistavasti: 62 ääntä.
-- Kylläpä!
-- Mutta minun täytyy jo, Anni, lähteä kotiin, sanoi Sanni ja samalla
puristi hänen kättään.
-- Voi hyvin ja muista minua, Sanni!
Puoleksi rukoilevin katsein sanoi Anni tuon.
Heitettyään hyvästin, läksi Sanni pois. Mielensä oli iloinen; nyt oli
hän oppinut tuntemaan täydelleen molemmat lapsuuden ystävänsä, ja tämä
päivä oli hänestä melkeinpä tärkein elämässään.
Mutta noustessaan kotinsa rappusia tykytti hänen sydämensä hiukan
kovemmin: hän tunsi rikkoneensa äitiään kohti. Ikäänkuin lannistaakseen
tuota tunnetta hypähti hän kiivaasti rappusia ylös ja tuossa hetkessä
oli hän huoneessa.
-- Mistä sinä tulet?
Näin kysyi äiti, nostaen silmänsä Sanniin. Kysymys tuli aivan
odottamatta, ja se oli kokonaan lannistaa Sannin. Mitä hän sanoisi!
-- Pistäysin vähän kylässä.
Sanomattoman kekseliäältä tuntui Sannista tuo vastaus.
Äiti ei puhunut enempää, kävi vain käsiksi työhönsä. Sukkelaan livahti
Sanni perähuoneesen.
Tuolla ryhtyi hän neulomaan. Siinä työtä tehdessään johtuivat hänen
mieleensä Annin sanat: minä menen Kallelle vaimoksi. Voiko Anni
rakastaa Kallea? Vai äitinsäkö tähden uhraisi Anni ajallisen onnensa?
Tuossa hän mietti, mutta aina vaan sai hän päätökseksi, että ei Anni
voi rakastaa Kallea täydestä sydämestä. Ei kai olisi ennen siten Kallea
kohdellut.
* * * * *
Parin päivän takaa sai Sanni Annin ja Kallen kihlakortin. Kohta oli
Anni aivan yleisen puheen esineenä. Monenlaisia olivat puheet, mutta
vähitellen unohtuivat ihmisten mielestä nuo Sulini-jutut.
Loppu.