Tuntui sanomattoman hyvältä puukhollarin rinnassa tuo aivan odottamaton
ylentyminen. Eihän hän ollut osannut aavistaakaan, että hän nyt pääsisi
uudelle Siltakorven sahalle inspehtoriksi. Ja oikein kauniilta soi tuo
nimi puukhollarin korvissa. Nyt hän pääsee muista riippumattomaksi...
no jos ei aivan... niin kumminkin on melkein itsenäinen mies... ainakin
sahalla, vaikkapa täällä käypikin jonkun kerran vuodessa selittelemässä
patruunille tilejä... Jopa pelkäsin, että on huomannut minun
näpistäneen parkinkantorahoista, mutta mitä tyhjää se ukon köntsikkä...
Hm... kielti naimasta... no mitäpä sillä... kyllä kai kuitenkin minun
pitää saada emännöitsijä ja Iitahan se siihen sopii... Neljä huonetta
ja kyökki... kylläksi vaikka suurelle perheelle.
Noin mietti hän, ja jalat veivät eteenpäin. Yht'äkkiä kompastui hän
parkkihuoneen kynnykseen ja hän huomasi akat parkkikimppuineen. Siellä
oli Iitaki. Puukhollari astui sisälle.
-- Minulla on Iitalle oikein suloista asiaa.
-- Jokopa?
-- Iita on kotona kaheksan aikana, niin minä tulen sinne.
-- Saatan olla. Mutta mitä tuo --?
-- On nyt liika paljon kuulijoita, kyllä minä sitte paremmin...
-- Mistä?
-- No... Iitapa nyt on utelias... Kyllähän minä sitte.
Iita huomasi Niilekselän Annan tarkkaavan heitä ja senvuoksi heitti
häneen vihaisen katseen ja sanoi:
-- Täällä on joka nurkassa joutilaita, niinkuin tuokin tuolla.
Puukhollari katsoi Niilekselän Annaan päin. Tämä huomattuaan
puukhollarin katsovan, aikoi mennä ylälattialle parkkitaakka selässä.
Tulipa Elsakin alalattialle. Siihen jäi puukhollarin ja Iitan
keskustelu.
Seitsemän aikaan illalla pääsi tehtaan väki työstään. Kiiruusti lähti
puukhollari työpaikalta asuntoonsa. Ottipa juhlavaatteet esille;
juhlahan tämä oli hänelle, oikein suuri juhla.
Tuossa housuja jalkaan pannessaan, siemasi hän aika kulauksen, ja kun
laittoi rosettia, piti ottaa toinen, jotta olisi verikin
juhlakiihkossa.
Ja lämpimästi se kierteli suonissa pitkin ruumista. Kun oli saanut
liivin päälleen, oli viinikarahviini jo puolillaan. Tuolla päässä
hiukan huumasi, sieltä laskeusi lämpö alemmas, meni pitkin ruumista
sormien neniin ja jalkateriin saakka. Tuntuipa kohta hiukan raskaalta,
niin että teki mieli istumaan, kun oli saanut takin päälleen. Vaan
hervakkuus poistui uusien ryyppyjen muassa, tuntui taas niin nuorelta
ja voimakkaalta, aivan kuin olisi ottanut kiinni, niin --
-- Kohta olen valmis, mutisi puukhollari.
Nyt lähti hän Iitan tykö.
Ikäänkuin olisi jo liiaksi odottanut, käski Iita puukhollarin istumaan.
Elsa ei puhunut juuri mitään, sillä hänen mieltään oli pahoitettu.
Eskoska oli näet haukkunut häntä parittajaksi tehtaasta lähdettäessä,
kun Elsa oli pyytänyt häneltä markkaa, minkä hän oli saanut Elsalta
lainaksi. Omituinen ihminen tuo Elsa! Kaikki hän voi kärsiä. Tuska
kuvautui metisissä, syvään painuneissa silmissä, mutta kaukana oli
niistä säihkyvän salaman tuli, vähän sietävän ihmisen merkki. Pitkät,
kuoppaset posket ja kalju otsa osottivat vain jäykkyyttä.
-- Minä tulin kysymään, eikö aita lähde minulle emännöitsijäksi
Siltakorvan sahalle... minä olen päässyt sinne inspehtoriksi... Iikkaki
saa siellä asiapojan viran. Tosinhan Elsa jää yksin, mutta voimmehan
muistaa häntä sielläki. Eikö lie hyvä niinkin?
-- Vai inspehtoriksi! No teitä se onni suosii, puhkesi Iita puhumaan.
-- Niinhän se nyt, ja aivan odottamatta --
-- Kas sitä puukhollaria, keskeytti Elsa.
-- Jokopa, äiti, lähtenen, kysyi Iita.
-- No en tiedä sanoa.
-- Kyllä se on parempi toimi kuin tehtaassa, enkä minä palkalla
tinkaile.
-- Mutta kun minä jään ypö yksin.
-- Tulettehan toimeen yksinkin. Eikä teitä pääse hätä nakkelemaan.
-- Enköpä menne?
-- Kyllähän minulle tulee ikävät päivät.
-- No, jos ensi aluksi, sanoi puukhollari.
-- Minä lähden.
-- Miten lie.
-- Kyllä lähden, kun saan hoidon ja pari sataa vuodessa.
-- Se on sitte sovittu. Ensi viikolla olisi jo lähtö.
-- Jo ensi viikolla? No ehkäpä siihen kerkiää.
Puukhollari näki Elsan kasvoissa jotain vastenmielistä eikä sentähden
pyytänyt Iitaa kävelemäänkään, vaikka kyllä halutti. Mietti itse lähteä
seurahuoneelle.
-- Iita sitte laittautuu valmiiksi.
-- Kyllä minä laittaudun.
Puukhollari otti takkinsa, sanoi jäähyväiset ja lähti.
-- Mitä tyhjää estelette? Onhan siellä minulla paljon helpompi toimi,
puheli Iita.
-- Niin kyllä kai.
Elsa mietti noita kulkupuheita. Päästäisikö hän Iitan? Ehkäpä sitte
jättäisivät nuo puheet, kun Iita ja puukhollari olisivat poissa
silmistä.
-- Vaan ikävä tulee.
-- Kyllä me muistamme.
-- Onhan tuo hyvä, kun Iikkaki pääsee. Lähetkö Iikka?
-- Lähen, vastasi poika, kun Iitaki lähtee.
-- Kyllä minä lähetän äidille rahaa ja kirjoitan tiheään. Eikö lie
parasta, että äiti heittää pois tehtaan työn ja tekee vain käsityötä.
Kyllä tulette toimeen, sen takaan, yksinänne. Ja minä vissiin lähetän
aina rahaaki.
Tuopa Elsasta oli suloinen uutinen, että pääsee tehtaasta. Ennen oli
hän peljännyt poisjoutumista, mutta nythän tulisi toimeen muutenkin
niin mielellään hän lähti. Raskasta oli siellä työ ja jalat
heikkonivat.
-- No ehkenpä sitte menet? Lieneehän tuo sinullekin parempi ja ehkä
kaikille.
-- Niin minään luulen. On se sentään hyvä mies, tuo puukhollari.