I.

Oli kevättalvi-ilta. Ilma oli kuitenkin vielä kolea ja sentähden paloi

leimuava valkea salin uunissa. Pankinhoitaja istui keinutuolissa,

sanomalehteä lukien. Hänen rouvansa ja tyttärensä Sigrid istuivat

tehden käsityötä, mutta Laura, nuorempi tytär, soitti hiljaa pianoa.

Pankinhoitajan poika, lääketieteen ylioppilas, Johannes opetti

tuskautuneen näköisenä nuorempaa veljeään Fritziä.

-- Miten on latinaksi: Ihminen on eläin?

-- Muista aina ajatella, Johannes, ajaessasi oppia nuoremman veljesi

päähän, äläkä muodosta tuollaisia definitsioneja kuin tuo

vastalausumasi on!

Näin keskeytti Strauch Johanneksen, mutta vaipui taas lukemaan

sanomalehteä.

-- On, hyvä isä, ihminenkin eläintieteelliseltä kannalta katsoen eläin,

puolusti Johannes itseään.

-- Onpa Laura edistynyt soitannossa! Kuulkaa äiti, miten sulavat

säveleet hän saapi, koetti Sigrid keskeyttää isän ja Johanneksen

kinastusta.

-- Hän soittaa taiteellisesti, vastasi rouva, joka aina oli mielestään

suuri musiikintuntija.

-- Miten on latinaksi: Ihminen on eläin?

-- Homo est animal, käänsi Fritz.

Samassa aukeni salin ovi ja vähäinen poika toi sähkösanoman.

Pankinhoitaja kohotti silmänsä sanomalehdestä ja yritti nousemaan,

ottaakseen sähkösanoman, mutta Sigrid oli sillä välin pannut työnsä

pöydälle ja otti pojalta sen.

Kuitattuaan antoi hän suletun sähkösanoman isälleen, joka kiihkoisasti

tarttui siihen. Sairaanomainen puna kohosi pankinhoitajan kasvoille ja

hänen kätensä hiukan vapisi, ottaessaan sähkösanomaa. Hän silmäsi

sähkösanoman läpi ja luki sitte aivan tyynesti:

-- Tervehdän teitä tänä iltana vieraana. Poikanne Walter.

-- Walter tänä iltana täällä, huudahti rouva.

-- Sepä hauska uutinen, lisäsi Laura, joka rakasti enin Walteria.

-- Fritz, mene sanomaan Marille, että hän heti järjestää Walterin

kamarin!

Fritz totteli mielellään äitinsä käskyä ja lähti latinan äärestä, mutta

Johannes nousi ylös ja alkoi kävellä lattialla, liivinsä taskuja

kaivellen.

Hän oli huomannut sen arkuuden, mikä vaivasi isää, ottaessaan

sähkösanoman. Tuo ihmetytti ääntä ja saattoi hänen miettimään siihen

syytä.

-- Lueppa, Laura, ajan kuluksi joku hauska runoelma, pyysi rouva.

-- Mutta kuka nyt ajaa kartanolle!

Näin huudahdettuaan meni pankinhoitaja ovelle, sitte etehiseen, ja

kaikki muut, paitsi Johannes, seurasivat häntä. Hän tarkkasi isän

kaikkia toimia kiihkeällä uteliaisuudella ja pyrki pääsemään

tutkintonsa perille.

Kohta avattiin salin ovi, ja pankinhoitajan vävy, tuomari Berg,

rouvansa ja neiti von Kleinin kanssa astui saliin.

-- Terve Johannes! Oletpa taas niin miettiväisen näköinen. Epäilemättä

tulee sinusta aimo tiedemies, kehui Berg tervehtiessään lankoaan.

-- Oletpa, rakas veli, laihtunut viime näkemältä, puheli Bergin rouva

Emilia.

-- Ja meillä on kunnia nähdä vieraanamme neiti von Kleiniäkin, sanoi

Johannes, tervehtiessään kaunista aatelisneitiä.

Hildur von Klein oli puolisisko Bergille, sillä Bergin äiti oli

Hildurin isän ensimmäinen vaimo.

-- Olkaa tervetulleet! Istukaa alas! Tehkää hyvin, kehoitti rouva

Strauch.

-- Taisi olla kylmä viima, kysyi pankinhoitaja.

-- Ei suomalaisesta tunnu maansa ilma liian kylmältä. Hauskaa ja

terveellistä oli sitä henkiä, niin raikasta se oli, puheli Berg

istuutuessaan sohvaan.

-- Kyllä kai Heikki kestää vaikka Lapinki viimat, arveli Johannes.

-- Kestän minä, joka jo lapsena sain jäätä imeä, väliin lämpimän maidon

asemasta, vastasi Berg sohvalta.

Berg oli syntynyt Tornion seuduilla, mutta jo aivan nuorena joutunut

pääkaupunkiin, kun hänen isänsä oli muuttanut sinne virkamieheksi. Hän

oli kookas mies, olkapäät pystyt ja hartiat leveät. Ijältään oli hän

noin kolmen; kymmenenvuotinen.

Neidit siirtyivät toiseen päähän salia. Johannes meni myös sinne.

-- Mutta kuinka tulitte jo näin varhain? Me odotimme teitä vasta

muutamia päiviä myöhemmin.

-- Niin, mamma, me jouduimme todellakin varemmin kuin luulimmekaan.

Kajaanista kävi matka Ouluun sukkelasti, sillä keli oli mainio. Reki

meni, että vilisi, eikä lumi tarttunut haitaksi jalaksiin.

-- Kuulen, että olet, Emilia, ollut maalla, sillä ennen et tiennyt

jalaksista, keskeytti rouva Strauch.

-- Niin en tiennyt, mutta nyt tiedän ja on hauska tietää. Sitte Oulusta

ei tietysti rautatiellä viivytty pitkää aikaa Hämeenlinnaan, josta

poikkesimme Kleinin maa-hoviin. --

-- Neiti von Klein, kuinka isänne voipi, kysyi Johannes.

-- Kiitos kysymästänne! Hän voipi varsin hyvin.

-- Onko hän vielä yhtä kiivas sanomalehtien tutkija kuin ennenkin?

-- Kyllä kai.

Laura katsoi nuhtelevasti Johannekseen.

-- Mennään minun kamariini! Minulla on paljon näyttämistä Hildurille,

sanoi hän.

Neidit menivät oikeanpuoleisesta ovesta, mutta Johannes jäi saliin.

-- Sitte tulimme taas Hämeenlinnaan, Hildur muassa, sillä hänkin halusi

tulla käväsemään taas pääkaupungissa.

-- Ja nyt olette täällä.

-- Nyt olemme täällä entisessä rakkaassa kodissamme. Hauskalta tuntuu

tavata aina ajan takaa omaisiaan entisessä kodissaan vaikka onkin oma

koti. Mutta onko teillä täällä ollut hauska? Isäkin on vanhentunut:

harmaita hiuksia ilmautuu päähän yhä useampia, ja leuka käy jo hieman

köykkyyn.

-- Niin, lapseni, aika ei säästä ketään.

-- Saammeko tuoda herroille jotain lämmintä, kysyi pankinhoitajan rouva.

-- Kiitos! Tuokaa vain! Oletpa Emilie oikein toimekkaan emännän

näköinen yksinkertaisessa puvussasi.

-- Niin, isä! Kaikki on meillä somaa ja kodikasta. Korutonta kyllä,

mutta maukasta. Jospa joskuskaan viitsisitte lähteä sinne katsomaan!

-- Ei, lapseni! Sinne on kovin pitkä matka meille

pääkaupunkilaisvanhuksille.

Rouva lähti Emilien kanssa salista. Kauvan ei hän viipynyt, ennenkuin

hän palasi totineuvoin kanssa.

-- Kuuleppas, Henri, kun Walterkin tulee vielä tänä iltana! äiti sanoi,

että oli juuri tullut sähkösanoma. Tehkää hyvin!

Samassa asetti Emilie tarjottimen pöydälle.

-- On hauska, kun saadaan oikea perhe-iltama. En ole vielä nähnytkään

Walter Strauchia luutnanttina, sanoi Berg.

-- Puolitoista vuotta hän vasta on ollutkin siinä toimessa, mutta

luulen, että hän toimittaa virkansa kelpo lailla, sanoi Johannes

valmistaessaan totia.

-- Aina on Walter ollutkin ahkera poika, eikä hänessä tähän saakka ole

ollut mitään moitittavaa, lisäsi Emilie.

Pankinhoitaja loi katseen tyttäreensä, mutta ei virkkanut mitään.

-- Mutta vuodet ja seura, mitä ne saavat aikaan, vastasi Berg

tavallisella suoruudellaan.

Emilie ei ollut tuota kuulevinaan. Strauch katsoa tuijotti

totilasiinsa, ja Johannes oli vaiti, vaikka hän olisi puhunut

mielellään.

Kuului laulua läheisestä huoneesta.

-- Neidit siellä laulavat. Sallinevat kai he yhden rouvasihmisenkin

tulla heidän seuraansa.

Emilie meni neitien luo.

Johannes otti sanomalehden taskustaan ja silmäili sitä.

-- No hyvin siellä pohjosessa tulee aikaan? kysyi pankinhoitaja.

-- Ainakin minä olen mielistynyt virkaani. Ukot ovat aika hauskoja,

vaikka yksinkertaisia hieman.

-- Kummasti pian sinä sait vakinaisen viran.

-- Minulla on ollut aina hyvä onni. Mutta kuinka täällä kävi niin

hullusti valtiopäivämiesten vaalissa? Ei yhtään suomalaisten --

-- Mitä? hullustiko? Oletko sinä suomenmielinen?

Pankinhoitaja odotti aivan kummastuneena vastausta.

-- Täysiverinen fenno minä olen, sillä minä olen muuttunut.

-- Oletko todella, Heikki? Sepä hauskaa! Tuossa käsi sen päälle!

Berg tarttui Johanneksen käteen, mutta Strauch katsoi karsaasti häneen.

-- Heittäkäämme nämä asiat sikseen, sanoi pankinhoitaja, koettaen olla

tyynenä.

-- Miks'emme voi puhua näistäkin, kysyi Johannes.

Mutta pankinhoitaja ei ollut kuulevinaan kysymystä.

-- Maistetaanpas, kehoitti hän.

Johannes ei puhunut mitään, nypläili vaan pöydällä olevaa liinaa.

Maistettuaan totia aikoi Berg puheen uudestaan.

-- Pyydän anteeksi, että vielä sekaudun tuohon samaseen asiaan. Mutta

minun kertomukseni on hiukan opettavainen ja ehkä voi olla hyödyksi

teidänkin kuulla. Muutoin koko tapaus rajoittuu yksistään minun omaan

persoonaani. Niinkuin muistatte olin silloin, kun hain ja sain viran,

ruotsinmielinen, sillä minä olin tottunut näkemään vain pääkaupungin

ihmisiä ja kuulemaan heidän mielipiteitään.

-- Ei olisi muutoin lähtenytkään sinulle Emilie, ei ainakaan äidin

puolelta, keskeytti pankinhoitaja.

-- Tiedän kyllä, että anoppini on, ankara ruotsalaisuuden puolustaja ja

että te aina noudatatte... Mutta minä jatkan kertomustani. Minä sitte

jouduin maaseudulle virantoimituksiin, niinkuin tiedätte, ja siellä

opin tuntemaan kansaa ja sen toivomuksia. Säälien kuulin heidän

yksinkertaista, mutta sydämeen käypää valitustaan vieraan kielen

käyttämisestä heidän asiapapereissaan. Tietysti minun täytyi muuttua,

jos tahdoin olla rehellinen virkamies. Niin, vähitellen alkoi mieleni

muuttua. Luulenpa, että useakin ruotsinmielinen, kun perin pohjin

tutkisi asian, kääntyisi kansan etujen partaaksi puolustajaksi. Mutta

nyt vain nuoretkin ylhäisissä piireissä sokeasti seuraavat sitä

mielipidettä, mitä heidän isänsä, isoisänsä ja niin poispäin omat

seuranneet.

-- No jaa, puhui Strauch pitkäveteisesti, partaansa sivellen.

Rouva Strauch avasi salin oven.

-- Kamreeri Heder pyytää tavata sinua, Hjalmar. Hän odottaa sinua

työhuoneessasi.

-- Vai niin. Lähden häntä tapaamaan.

Pankinhoitaja lähti rouvineen salista.