_(Kevätsatu)._
Suvelan kylässä suosittiin koreita nimiä. Kun suutari sai kuulla, että
räätäli oli nimittänyt poikansa Ahasveerukseksi, kävi hänen kateeksi ja
hän pani poikansa nimeksi Hapakuk. Sitten sai räätäli tytön ja nimitti
hänet Eufrosyneksi. Suutarinpa taas kävi kateeksi ja hän tuumi
itsekseen: jo nyt on saapas, ellen keksi parempaa nimeä! Hänkös nyt
hakemaan allakasta, kunnes löysi syyskuun kahdeksannen päivän kohdalla
Marianmessun. Sepä vasta nimi oli, ei kellään kristityllä ole sellaista
nimeä ollut. Sillä 8:na päivänä Syyskuuta pidettiin muinoin Jumalan
äidin neitsyt Maarian muistoksi messu ja sentähden nimitettiin päivä
Marianmessuksi.
Suutarin mielestä oli nimi vallan eriveikeä ja tyttönen sai kuin saikin
nimekseen Marianmessu. Mutta luuleekos kukaan kyläläisten ruvenneen
lausumaan niin pitkiä ja vaikeita nimiä? Ahasveerusta sanottiin lyhyesti
Veeruksi, Hapakuk'ia Kukoksi ja Eufrosyyneä Syyneksi ja Marianmessusta
tuli Marssu. "Messu" tuntui jollaintapaa viittaavan kirkkoon eikä siis
oikein sopinut ihmisen nimeksi.
Jonkun ajan kuluttua sattui suutari kuolemaan ja pian sen jälkeen kuoli
räätälin vaimo. Lesket tuumivat nyt, että heidän sopisi mennä naimisiin
ja niin menivät räätäli ja suutarin leski keskenään naimisliittoon.
Siten joutuivat kaikki nuo neljä lasta Veeru, Kukko Syyne ja Marssu
yhteen ja heistä tuli tavallaan siskot, mutta eihän se sukulaisuus niin
hääviä ollut, koska kullakin siskoparilla oli eri vanhemmat.
Olisihan sitä sentään tultu toimeen, ellei suutarin leski, jonka
arvonimenä nyt oli räätäliskä, olisi ollut sellainen kiukkupussi.
Räätälin entinen emäntä oli ollut nöyrämielinen, mutta nyt oli räätäli
joutunut akkavaltoihin tai oikeammin polvihihnan vallan alle, jonka uusi
vaimo oli tuonut mukanaan suutarin tehtaasta. Se oli kauhea hihna, se
koroitti pian räätälin uuden vaimon talon pääksi.
Ei voi aina niin tarkoin sanoa kehen lapset tulevat. Räätälin lapsista
oli Veeru äkäluontoinen ja Syyne hiljainen; suutarin lapsista taas Kukko
hiljainen ja Marssu äkäinen. Nuo kaksi hiljaista pysyivät yhdessä ja
tulivat hyvin toimeen; toiset äkäiset tappelivat enemmästä päästä
keskenään, toisinaan taas pitivät yhtä puolta tehdäkseen kiusaa
hiljaisille siskoilleen.
Uusi räätälinmuija, -- Priska oli hänen nimensä, olihan sekin korea
nimi, -- höyhensi lapsiaan, milloin väsyi pöllyyttämästä ukkoaan. Nuo
kaksi äkäistä olivat hänen lemmikkiään; heissä hän tunsi juoksevan omaa
vertaan. Toiset kaksi saivat selkäänsä ja kärsiä nälkää, kun äiti näki
hyväksi huomata heissä jotain virhettä. Syyneä ei hän voinut kärsiä
silmäinsä edessä, olihan aivan sietämätöntä, ettei tuo lapsi milloinkaan
niskotellut, vaan aina totteli kärsivällisesti, ollen ahkera kaikissa
askareissaan. Marssu oli sen sijaan osa äitiään; hän kyllä saattoi
kynsiä, laiskotella samoin ja vähän valehdellakin joskus; se kaunistaa
puhetta, arveli Priska-eukko.
"Nyt on sinun mentävä paimentamaan rusthollarin lehmiä", sanoi Priska
Syynelle. Silloin oltiin vasta alussa kevättä, eikä maakaan ollut vielä
perin paljas, tuskin viheriää korttakaan tapasi niityillä, mutta
rusthollarin ladoista oli heinät lopussa ja lehmät olivat jo parin
viikon ajan pureskelleet olkia.
"Kyllä menen, äiti", sanoi Syyne.
"Saat leipäpalan mukaasi ja sen pitää riittämän iltaan asti."
"Riittää kyllä, äiti."
"Ja sinun pitää lainata nuttusi Marssulle, hän raukka tarvitsee jotakin
lämmintä mennessään kouluun kylmässä tuulessa."
"Kyllä, äiti."
"Kyllä ja kyllä", mutisi Priska, "ei koskaan saa kuulla muuta! Eikö
sinua itseäsi palella, vätys?"
"Minä juoksen itseni lämpimäksi", sanoi Syyne.
"Koetappas juosta pois lehmien luota. Sinun täytyy kaiken päivää pysyä
paikallasi!"
"Kyllä tahdon koettaa, äiti."