[Kuva] Sangen myöhäiseksi oli uudenvuoden aatto-ilta jo vierähtänyt
Kaarlo Kustaan istuessa yksin kamarissansa rahakokoelmaansa
järjestelemässä. Ahne hän ei ollut, päinvastoin oli hän valmis
lahjoittamaan nutun päältään, kun joku köyhä, vilusta värisevä poika
tuli kyökkiin ja rukoili jotakin ruumiinsa verhoksi. Mutta hän oli monta
vuotta kokoellut säästölippaasensa vanhoja rahoja, joita ei nyt enää
käytetä, ja joita hän oli saanut milloin mistäkin, välistä makson
edestä, välistä ilmaiseksi. Useimmat niistä olivat vaskisia, vieläpä
rumia ja ruosteisia kun hän ne sai, mutta Kaarlo Kustaa oli osannut
tuli-öljyllä tehdä ne uudennäköisiksi. Joukossa oli monta Kaarlo XII:nen
aikaista, kummallisilla merkeillä varustettua, ja monta vieläkin
vanhempaa, mitkä lukkari oli valikoinut niistä rahoista, joita
talonpojat olivat panneet kirkonkukkaroon, olipa joukossa useita
ulkomaankin rahoja outoine reunakirjoituksineen, joita ei kukaan
ymmärtänyt. Viisi taikka kuusi kappaletta oli oikeata käypää hopearahaa,
jotka Kaarlo oli saanut syntymäpäivinänsä ja muissa juhlallisissa
tiloissa; ja nyt hän par'aikaa järjesti niitä erääsen laatikkoon, jonka
hän vartavasten oli laittanut rahakokoelma-huoneeksi ja jakanut moneen
monituiseen eri ruutuun ja pieneen laatikkoon. Olipa siinä muuan raha,
jota hän ei voinut kylliksensä katsella; se oli vanha roomalainen
hopearaha, jonka iso-isä oli antanut joululahjaksi, ja joka oli Neron
ajoilta asti. Se oli peräti pieni ja pahoin kulunut raha, mutta
kuitenkin saattoi toisella puolella vielä eroittaa tuon julman keisarin
muotokuvan. Kaarlo Kustaa katseli rahaa puolelta ja toiselta, arvellen
sitä oikein eriskummaiseksi rahaksi, kun se niin kauan oli ollut tässä
maailmassa. Jospa tuo raha osaisi puhua, ajatteli hän itseksensä, niin
olisi sillä paljonkin kertomista. Mutta raha oli aivan ääneti eikä
hiiskunut sanaakaan, ja kynttilä pöydällä paloi pitkälle karrelle Kaarlo
Kustaan istuessa ja miettimistään miettiessä muinaisia aikoja, joita
raha oli nähnyt. Silloin kuului hänestä kuin olisi hopearaha ruvennut
kummallisesti kilisemään; syytä siihen hän ei tiennyt, mutta tuon
laatikossa soivan äänen hän kuuli, ja taisi aivan selvästi eroittaa
hiljaisia sanoja, vienosti helähteleviä kuin hopeakellon ääni. Ja raha
rupesi puhumaan. Kaarlo Kustaa kuulteli sitä ihmetellen, mutta vastata
hän ei voinut sanaakaan. Hän kuulteli vaan; ja silloin rupesi keisari
Neron aikuinen hopearaha kertomaan seuraavalla tavalla:
"Nyt on kello 12, ja ihmiset kirjoittavat vuosiluvun 1858 Vapahtajansa
syntymän jälkeen. Me rahat olemme pakanoita, jotka lähdemme maailmaan
sekä hyvyydeksi että pahuudeksi. Minun hopeani on muinaisina aikoina
tuotu Iberian vuorista, siitä maasta, jota nyt nimitetään Espanjaksi.
Nyt on tasan 1800 vuotta siitä ajasta kulunut, jolloin minä Roomassa
rahaksi lyötiin, ja joka sadas vuosi minä taidan puhua. Omia
elämänvaiheitani en tahdo sinulle kuitenkaan liioin kertoa. Välistä olen
maannut pitkät ajat maassa; välistä ollut piilossa saiturin kellarissa
Ja rikkaan silkkikukkarossa, välistä köyhänkin tyhjässä taskussa. Se
saattaa kaikki olla yhden tekevää; ihmiset häviävät polvi polvelta, vaan
hopea ei ruostu, raha elää kaikkina aikoina. Ja kuitenkin minä kadehdin
ihmisten onnea, sillä kun oikein asiaa harkitsen, ovat he minua
kuolemattomammat. Kun hopea ja kulta sekä koko maailman loisto häviää,
elävät vielä ihmisten sielut ijankaikkisesti toisella puolen hautaa.
Koska nyt olen osunut sinun luoksesi, poikaseni, tahdon sinulle kertoa
vuosisata vuosisadalta mitä olen nähnyt ihmisten parissa niinä aikoina,
jolloin he ovat kirjoittaneet vuosiluvun 58, jolloin minä aina olen
tainnut puhua. Kun makaa minun tavallani sata vuotta, niin tahtoo
mielellään avata sydämensä, sen vähän aikaa kun siihen onkin
tilaisuutta. Siitä syystä aloitan nyt
_Vuodella 1758_. Preussin suuri sotaherra, kuningas Fredrik II, istui
teltassaan Silesiassa. Hän oli hiljakkoin saanut suuren ja verisen
voiton Itävaltilaisista Leuthen'issä; oli haudattu monta tuhatta
kaatunutta soturia ja toisten haavat vuosivat verta; monta leskeä itki;
moni orpolapsi oli kadottanut tukensa. Vaan uljas ja saaliinhimoinen
kuningas pesi veren pois käsistänsä ja katsellen pöydälle eteensä
levitettyä Silesian karttaa sanoi hän ylpeällä luottamuksella, tämä maa
on nyt minun! Hän unhoitti, että hän oli sen voittanut vääryydellä ja
ihmisten verellä. Mutta ihminen voi unhoittaa paljon, kun voitonpyynti
ja kunnianhimo ovat saaneet hänen valtaansa! Maailma kiitti suuren
kuninkaan tekoja, ja imartelijat rohkenivat nimittää häntä "ainoaksi;"
mutta minä makasin maan alla ja kuulin sinne hänen omantuntonsa äänen,
joka sanoi hänelle: "väärin! väärin! väärin Jumalan ja ihmisten edessä!"
_Vuonna 1658_. Englannin mahtava suojelija Oliver Cromvell makasi
kuolinvuoteellansa. Hänen ympärillänsä seisoi vääriä ystäviä, jotka
olivat itkevinänsä ja surevinansa, ja hänen vieressään seisoi hänen
ainoa poikansa, joka riemuitsevalla sydämellä ajatteli itseksensä: "nyt
minä pääsen valtaan isäni jälkeen!" Tuo suuri mies oli ollut olevinansa
hyvin jumalinen ja pidettiinkin aikanansa kovin hurskaana miehenä, mutta
kun hänen piti elämästä erota, muistui hänen mieleensä, että hän oli
tehnyt monta suurta pahaatekoa ja mestauttanut herransa ja kuninkaansa
Kaarlo I:sen. Ja vaikka Cromvell monessa kohden oli ollut viisas
hallitsija, havaitsi hän, että hänen tekonsa eivät voineet kestää
Jumalan edessä, ja se valta, jota hän maailmassa, halusi, oli ollut
ainoastaan särkyvä vesikupla. Minä makasin tosin maan alla, mutta kuulin
sinne asti hänen omantuntonsa äänen, joka sanoi hänelle: "väärin!
väärin! väärin Jumalan ja ihmisten edessä!"
_Vuonna 1558_. Toinen suuri mies, joka aikanansa oli ollut maan mahtavin
ja jonka valtakunnassa aurinko ei milloinkaan laskenut, makasi nyt
vanhana, voimatonna ja hyljättynä kuolinvuoteellansa Pyhän Justin
luostarissa Estremadurassa Espanjan maalla. Se oli Kaarlo V, entinen
Rooman keisari, Espanjan ja molempain Indiain kuningas, hän, joka kaksi
vuotta sitten oli kyllästynyt valtaansa ja kunniaansa ja luopunut
kaikista kruunuistansa sekä ruvennut munkiksi erääseen luostariin.
Siellä seisoi muita munkkeja, mustiin puettuina, palavat vahakynttilät
kädessä, veisaten hänen ympärillänsä pyhiä virsiä ja ylistäen häntä
autuaaksi katumuksiensa ja hurskaiden töittensä tähden. Mutta
kuolemaisillaan olevasta keisarista ei tämä kaikki ollut kylliksi
Jumalan edessä, vaan hän seurasi surumielin tuntiviisarin kulkua siinä
kellossa, jonka hän itse pitkäin päivinsä kulukkeeksi oli tehnyt.
Vallan, kunnian ja maailman aarteet oli hän vapaa-ehtoisesti hyljännyt.
Mutta siinä ei ollut kylliksi. Hän muisti, kuinka hän oli vainonnut
Lutherusta, ja kuinka hän oli sallinut Espanjalaisten tappaa onnettomia
Indiaaneja Mexikossa, ja kaikki munkkien vakuutukset eivät voineet saada
hänen omatuntonsa ääntä vaikenemaan. Minä makasin maan alla, mutta minä
kuulin sinne asti äänen, joka sanoi hänelle: "väärin! väärin! väärin
Jumalan ja ihmisten edessä!"
_Vuonna 1458_. Don Henrik, Portugaalin prinssi, istui Terzanabal
nimisessä linnassaan ja kuulteli uutisia niistä tapauksista, jotka
olivat maailman uudeksi muodostava. Pohjoisesta kuuli hän kerrottavan
Mainzin ihmeellisestä Guttenbergistä, joka oli keksinyt kirjainpainamis
taidon. Idästä tuli hämmästyttäviä sanomia Turkkilaisten etenemisestä,
sitten kun he viisi vuotta takaperin olivat valloittaneet
Konstantinoopelin, ja kreikkalaiset oppineet pakenivat levittämään
viisauttansa länsimaihin. Etelästä kuuli Don Henrik sen uutisen, että
hänen laivansa olivat purjehtineet Guineaan saakka Afrikan
länsirannalle, joka oli pisin matka, mitä siihen asti oli kuljettu.
Silloin tuo viisas ja jalo ruhtinas loi linnansa ikkunasta silmänsä
lännessä lainehtivalle suuren suurelle Atlannin valtamerelle, pudisteli
miettiväisesti harmaata päätänsä ja sanoi: "tuolla valtameren toisella
puolella on epäilemättä maata; voi, jospa silloin eläisin, kun se maa
löydetään!" -- Ja minä hopearaha makasin maan alla, mutta minä kuulin
hänen äänensä, ja kaiku vastasi siintäviltä sinilainehilta: on, on,
siellä on maata, siellä on Ameriika, ja Kristoffer Columbus käy
par'aikaa koulua Genuassa.
_Vuonna 1358_ makasin minä erään ritarin arkussa. Hän puki kultaisen
sota-asun päällensä ja ratsasti turnajaisiin. Kentän ympäri oli
rakennettu purppuravaatteella päällystetty aitaus ja ylt'ympärillä oli
laitettu parvia katselijoille. Ritari kynnätti tanteren kahdellatoista
härkäparilla ja kylvi vakoihin kolme tuhatta hopearahaa, joiden joukossa
olin minäkin. Senjälkeen ratsasti monta loistavaa ritaria aitankin
sisään ja hyökkäsivät toinen toistansa vastaan täyttä lentoa, niin että
heidän peitsensä taittuivat kiiltäviä haarniskoita vastaan, ja moni
uljas taistelija kaatui nurinniskoin hevosen selästä maahan. Kuninkaat
ja ruhtinaat katselivat parvelta tätä, ja kauniit neitoset viittasivat
liehuvilla vöillänsä, liput hulmusivat, sotatorvet soivat, kypärit
välkkyivät, hevoset karkasivat pystyyn ratsastajien kannustaessa ja
kiilloitetut kypärit välkkyivät auringon paisteessa. Mutta kaikki tämä
oli vaan leikkiä, sillä ihmiset ovat isoja lapsia ja joka ajalla on omat
leikkitapansa.
_Vuonna 1258_ makasin minä matkustavaisen kauppiaan kukkarossa. Hän
purjehti tavaroinensa pitkin leveätä kaunista Rhein-virtaa, jonka
rannoilla heleän-viheriä viiniköynnös verhoilee harmaita vuoria. Koko
luonto heloitti rauhallisena, aurinko valaisi ritarilinnan huippuja ja
sen juurella lauloi trubaduuri laulujansa nuorelle tytölle, joka
kuunteli niitä pienestä avonaisesta linnan ikkunasta. Laivassa oli
munkki, yhtä musta kuin nimensäkin, sillä hänen nimensä oli Barthold
Schwarts; hän näytti kauppiaalle hyppysellisen mustaa jauhoa, jota ei
kukaan tuntenut. Katsokaa, sanoi hän, tämä on tekevä vahvan ja heikon
yhdenväkisiksi! Ohoo, sanoi kauppias, mitä se lieneekään? Se on ruutia,
sanoi munkki, ja sanoessaan nauroi hän niin kummallisesti, kuin olisi jo
edeltäpäin tiennyt, mitä melua hänen keksintönsä oli saava aikaan
maailmassa. Heidän puhuessaan lähti rannasta vesille vene, joka oli
täynnä julmia rosvoja, sillä melkein kaikki linnat Rheinvirran varsilla
olivat siihen aikaan rosvolinnoja. Nuo julmat miehet panivat kauppiaan
vankeuteen, ryöstivät hänen tavaransa ja pakoittivat hänen vielä lisäksi
lupaamaan heille suuria lunnaita. Sillä väkivalta oli oikeuden sijassa,
ja koska jokainen luotti omaan nyrkkiinsä, nimitettiin tätä aikaa
nyrkki-oikeuden aikakaudeksi.
_Vuonna 1158_. Hurskas piispa Henrik, kristinuskon apostoli Suomessa,
matkusti talvi-aikana Satakunnan harvaan asutuissa sydänmaissa ja hänen
seurassansa oli munkkeja ja palvelijoita. Kun nälkä rupesi heitä
vaivaamaan, pyysivät he ruokaa rikkaan Lallin talosta. Lalli itse oli
poissa ja kun hänen häijy vaimonsa Kerttu ei tahtonut suoda heille
mitään syötävää, niin ottivat he leipää uunista ja heiniä hevosille,
maksaen kaikesta täyden hinnan. Minä olin yhtenä niiden hopearahain
joukossa, jotka annettiin tuolle häijylle vaimolle. Senjälkeen he taas
lähtivät pois. Mutta kun Lalli tuli kotiin, vihastui hän julmasti, ajoi
heitä takaa ja löi hurskaan piispan Henrikin kuoliaaksi Köyliönjärven
jäällä. Jonkun ajan perästä näin minä Lallin tulevan kotiin; hänen
mielensä oli synkkä ja raivokas, ja kun hän otti lakin päästänsä, lähti
koko tukka mukana. Silloin minä ymmärsin, että hän oli tehnyt jonkun
kovan rikoksen, eikä hänellä sen perästä ollut koskaan enää mitään iloa.
Mutta piispa Henrik sai suuren kunnian sentähden, että hän oli
vaikuttanut Jumalan valtakunnan hyväksi Suomessa. Nyt on seitsemänsataa
vuotta kulunut hänen kuolinvuodestansa, ja Tammikuun 19 päivä on Pyhän
Henrikin päivä, sillä silloin Lalli hänet surmasi.
_Vuonna 1058_. Siihen aikaan olin Roomassa, paavin aarre-aitassa, ja
näin munkin, nimeltä Hildebrand, joka toimillansa koetti saattaa paavin
maailman herraksi. Kuulinpa usein tosin oman-tunnon äänen, joka
kuiskutti tuolle mahtavalle papille, ett'ei Kristuksen valtakunta ole
tästä maailmasta; mutta silloin Hildebrand vastasi omalletunnollensa:
etkös näe, että maailma on täynnä sotaa ja syntiä, että keisarit ja
kuninkaat surmaavat toisiansa, ja että saaliinhimoiset ritarit ryöstävät
kirkkoja? Julistakaamme paavi sentähden kaikkien herraksi ja
esimieheksi, niin eivät he enää voi turvata kilpeen ja keihääsen,
Goliatin tavalla sotiaksensa Israelin Jumalaa vastaan. Tämä onnistuikin
Hildebrandille monen taistelun perästä, ja hän tuli itse kaikkein
mahtavimmaksi paaviksi. Mutta sitten kun paavinvallan aika oli mennyt,
kutsui Jumala Lutheruksen kristittyä kirkkoa puhdistamaan, ja tätä nykyä
on paavi ainoastaan entisen mahtavuutensa varjokuva.
_Vuonna 958_. Keisari Otto suuri oli kolme vuotta sitten voittanut
raa'at Unkarilaiset Augsburg'in luona ja matkusti nyt saksalaisessa
valtakunnassansa teroittamassa lakia ja oikeutta. Kuninkaat ja ruhtinaat
notkistivat polvensa hänen istuimensa edessä, ja hänen valtakuntansa
ulottui kauas Euroopan emämaiden rajojen yli ja minä makasin hänen
suunnattomassa aarrevarastossaan. Kerran näin hänen alakuloisena astuvan
makuukamariinsa ja murheellisena paljastavan päänsä Vapahtajan kuvan
edessä, tunnustaen itsensä kaikkein vähäpätöisimmäksi ja halvimmaksi
ihmiseksi. Sillä hän oli saanut tietää, että hänen rakas poikansa Ludvik
oli kuollut nuoruutensa keväällä, ja hän sanoi itseksensä: "mitä on
minun valtani Jumalan vallan rinnalla?" Nyt elossa olevista ihmisistä
olen minä mahtavin, ja kuitenkin olen heikon ruovon kaltainen, jonka
kaikkivaltias Jumala minä päivänä ja minä hetkenä hyvänänsä voi
surkastuneena painaa maahan.
_Vuonna 858_ makasin uhri-arkussa eräässä luostarissa Ranskanmaan
ihanalla rannikolla, ja munkit lukivat hartaudella uutta
litania-rukousta: "Normannien vihasta varjele meitä, laupias Herra
Jumala!" Mutta heidän rukouksensa eivät tällä kertaa olleet Jumalalle
ollenkaan otolliset, sillä varmaankin nämät munkit olivat tehneet syntiä
ylenpaltisella herkuttelemisella ja ahneudella. Ennenkuin rukous vielä
oli lopetettukaan, juoksivat raa'at pohjois-maiden viikingit
laivoistansa rannalle. He olivat hirvittävät muodoltaan, siivelliset
kypärit päässä ja suuret iskumiekat kädessä ja hävittivät koko seudun,
polttivat luostarin, ryöstivät kaikki sen aarteet ja purjehtivat sitten
suuren saaliinsa kanssa pohjoisille maille. Silloin seisoi viimeinen
jäljelle-jäänyt munkki yksinänsä rannalla ja nähdessään viikinkien
purjeiden katoavan näkyvistä kaukana siintävällä merellä, pani hän
kätensä ristiin ja sanoi: "Jumala, me emme ansaitse muuta kuin
rangaistusta, mutta säästä kuitenkin meidän jälkeläisiämme, ja anna
Ansgariuksen, kristityn apostolisi, pohjoisilla mailla saarnata rauhaa
ja laupeutta!" -- Niin tapahtuikin.
_Vuonna 758_. Kaukana eräässä Skottlanninmaan luostarissa istui kaksi
munkkia hämärässä luostarikammiossa, jossa oli pieni puolipyöreä ikkuna
kirjoituspöydän yläpuolella. Toinen kirjoitteli siroja kirjaimia
sileille nahkalehdille, joita kutsuttiin pergamentiksi, ja toinen
maalasi kauniita kullalla ja hopealla kirjailtuja kuvia erääsen kirjaan,
jonka hän ihan äskettäin oli valmiiksi kirjoittanut. Minä makasin
kätkettynä munkkien arkussa, sillä eräs vieras munkki oli tuonut minun
ynnä joukon muita hopearahoja yhden kirjoitetun kirjan hinnaksi. Nyt on
minun Ciceroni valmis, sanoi toinen munkki; oikein ihastuttavaa on
lukea, mitä vanhat pakanat ovat kirjoittaneet, vaikka he vielä elivät
suuressa pimeydessä eivätkä tunteneet Kristusta, maailman valkeutta.
Niin kyllä, sanoi toinen munkki; mutta Jumalan sana on voimaltaan ja
kirkkaudeltaan kaikkia muita ylevämpi. Katso, nyt minä maalaan kauniita
kuvia kirjaani, johon olen jäljentänyt evankeliumit. Kirjain
jäljentäminen on tosin hyvin vaivaloista, ja tämä kirja maksaa
kaksisataa hopearahaa. Mutta siitä onkin sitten ihmisille ikuista iloa.
Oi, milloinka se aika tullee, jolloin ei tarvita rikkauksia voidaksensa
ostaa Jumalan sanaa? Kärsivällisyyttä! sanoi taas toinen munkki. Jumala
vielä senkin ajan suopi, vaikka me emme silloin enää elä. Sillä raamattu
sanoo meille: "köyhille saarnataan evankeliumia."
_Vuonna 658_. Kuuman erämaan halki vaelsi lukuisa joukko päivettyneitä
sotamiehiä, valkoiset turbaanit päässä ja valkoiset, pitkäliepeiset
vaipat yllä, muutamat kameeleilla ratsastaen, mutta usiammat kulkien
jalkaisin. Aurinko paahtoi ja tulikuuma erämaantuuli kulki äärettömän,
punaisen hietalakeuden yli. Moni mies kaatui maahan kuumuudesta ja
janosta, mutta muut kävivät eteenpäin, ja kun heitä käskettiin
lepäämään, vastasivat he: "Paratiisissa me saamme levätä!" Silloin tuo
ylevä Ali kaliifi ratsasti eturivien eteen ja huusi: "Ainoastaan yksi on
Jumala ja Muhammed on hänen profeetansa!" Kohta heittäysi koko joukko
maahan ja rukoili, kasvot käännettyinä itään päin, Mekan pyhää kaupunkia
kohden. Rukoiltuansa nousivat he seisaalle ja kohtasivat vihollisten
sotajoukon, joka tahtoi puolustaa maata. Mutta kaliifi ja hänen väkensä
ajoivat viholliset pakoon ja tappoivat kaikki, jotka eivät tahtoneet
tunnustaa Muhammedia Jumalan profeetaksi. Sen perästä he ryöstivät koko
maakunnan ja hävittivät kaupungit, ja minun he löysivät maakunnan
aarrevarastosta. Sitten läksivät he jälleen levähtämättä matkaan
kuumalle hietakankaalle, valloittamaan yhä enemmin ja käännyttämään koko
maailmaa Muhammedin uskoiseksi. Mutta Jumala salli heille menestystä
vaan ajaksi, sitten Jumala antoi heidän valtansa rau'eta ja vanhentua,
sillä se oli tästä maailmasta. Mutta kristinusko, joka ei ole tästä
maailmasta, ei vanhene milloinkaan eikä myöskään häviä, vaan kestää aina
aikojen loppuun asti.
_Vuonna 558_. Kauas Bosporan sinisen vedenpinnan ylitse loisti suuren
Sofiankirkon kullattu kupukatto Konstantinoopelissa. Keisari Justinianus
istui valta-istuimellansa ja kantoi veroa monelta hänen allensa
kuuluvalta kansakunnalta. Hänen rahavartijansa kokoili suuret maljat
täyteen kultarahoja rikkaasta Aasiasta; mutta tuosta onnea niin kopeasta
Roomasta tuli hänelle vaan pieni maljallinen hopearahoja. Minä olin
siinä maljassa ja kuulin keisarin sanovan: missä on nyt Rooman loisto,
koska ei minulle tuoda sieltä suurempia aarteita? Herra keisari, sanoi
palvelija, Rooman loisto on mennyt, barbaarit ovat hävittäneet sen
aarteet ja repineet maahan kauniit hovilinnat siinä kaupungissa, jota
mainittiin maailman pääkaupungiksi. Keisari kääntyi pahoilla mielin pois
ja näki kaksi munkkia, jotka tulivat, matkasauvat kädessä, vierailta
mailta. He lankesivat polvillensa keisarin eteen ja tarjoten hänelle
sauvojansa sanoivat: "herramme, me pyydämme sinun katsomaan, mitä nämät
sauvat sisältävät." Keisari avautti nuo ontelot sauvat ja löysi niistä
aivan pieniä madonmunia. Silloin kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän
sanoi munkeille: "Te olette tehneet sangen hyvän työn, ja minä tahdon
antaa teille suuren palkinnon, sillä näissä sauvoissa olette tuoneet
silkkimadon munia Itämailta, joten me nyt voimme kutoa kotona kaikki nuo
kauniit ja kalliit silkkikankaat, jotka meidän tähän asti on täytynyt
ostaa ahneilta Persialaisilta." Ja keisari sekä kaikki kansa ylisti
munkkeja tästä hyödyllisestä lahjasta. Sillä ihmisten valta on
katoavainen, ja suuret sotasankarit jättävät jälkeensä verta ja
raunioita; mutta rauhalliset keksinnöt ja hyödylliset toimet, joita
ahkerat ihmiset maan päällä saavat aikaan, kantavat pitkiksi ajoiksi
hedelmiä, tuottaen varallisuutta ja menestystä.
_Vuonna 458_. Suuri joukko niitä julmia pakanoita, jotka nimitettiin
Hunneiksi, kulki hävitetyn Euroopan halki takaisin itäisille maille, ja
minä olin heidän saaliinsa joukossa. He olivat hävittäneet mahdottoman
suuret alat Europan kukoistavimpia maita, niin ett'ei siellä enää
löytynyt kaupunkia, tuskinpa kylääkään jäljellä; joku aika sitten olivat
he haudanneet rajuluontoisen kuninkaansa, Attilan, erään virran pohjaan.
Jumalan aurinko paistoi kirkkaana poltetuilla autiomailla, ja nuo julmat
litteänaamaiset miehet astuivat maahan hevostensa seljästä, ruvetaksensa
aterioitsemaan. He ottivat esiin raakaa lihaa, jonka olivat panneet
satulan ja hevosen seljän väliin, jotta se ratsastaessa möyhistyisi, ja
istuutuivat syömään; mutta muutoin he hyvin harvoin astuivat maahan,
sillä he makasivatkin yöt hevosten seljässä. Heidän näin syödessänsä
nurmikolla eräässä paikassa, missä Attilan hevonen ei ollut astunut, --
sillä mihin Attilan hevonen kerran astui, siihen ei enää mitään ruohoa
kasvanut -- syöksi heidän päällensä joukko sitä germaanilaista kansaa,
jota nimitettiin Länsigööteiksi, ja tappoi Hunnit viimeiseen mieheen
asti ja otti heidän saaliinsa. Mutta tuskin olivat Länsigöötit
hengähtäneet taistelun jälkeen, kun jo joukko Burgundeja vuorostansa
karkasi heidän päällensä ja löi heidät; ja kun Burgundit pitivät
voittonsa taattuna, hyökkäsi kolmas germaanilainen kansa, nimeltä
Svevit, heidän päällensä, otti heidän saaliinsa ja vei sen
maanmiehellensä, Rikimer'ille, joka siihen aikaan hallitsi Roomassa,
asettaen virkaan sekä eroittaen virasta Rooman keisareita. Mutta
Rikimer'in hallussa eivät nämät aarteet kauan olleet, ennenkuin ne
ryösti neljäs kansa, jota nimitettiin Vandaaleiksi, ja joka kuninkaansa
Geiserik'in johdolla kulki rosvolaivoillansa ympäri merta. Minne nyt
matkustamme? kysyivät Geiserik'in merimiehet merellä ollessaan. Ajakoon
tuuli meidät sille maalle, jota taivas on päättänyt rangaista! vastasi
kuningas; ja silloin hänen laivastonsa saapui Itaalian rannikolle ja
anasti koko Rikimer'in saaliin. Kaiken tämän näin minä, pieni hopearaha
rukka, joka kuljin kädestä käteen näiden Barbaarein kesken. Ja he
hävittivät maailmaa ja toisiansa, se oli todellakin hirveä aika, jolloin
toinen kansa alinomaa hyökkäsi toisen päälle, asuen milloin siellä,
milloin täällä näillä autioilla mailla. Mutta Jumalan aurinko lämmitti
niitä ja herätti eloon uusia aikoja ja uusia ajatuksia tällä
sekaannuksen aikakaudella. Ja kaikki mikä vanhaa oli, raukesi tomuksi,
ja kristinusko työskenteli vuosisadan toisensa perästä, saadaksensa
kaikki nämät pakanakansat, nämät sinun esi-isäsi, hyviksi ja
valistuneiksi ihmisiksi.
_Vuonna 358_. Minä näin miehen, nimeltä Juliaanus; minä olin nimittäin
silloin hänen aarteittensa joukossa. Hän oli maaherrana Galliassa, jota
nyt nimitetään Ranskanmaaksi; ja kolme vuotta senjälkeen tuli hän koko
Rooman valtakunnan keisariksi. Hän eli turmeltuneena aikakautena, mutta
oli kuitenkin jalo mies, jonka hyviä tapoja ylistettiin aivan avaralta.
Mutta hänellä oli yksi vika, suuri vika, hän oli pakana sydämmeltänsä
eikä uskonut Kristukseen, vaikka Jumalan sanaa jo silloin saarnattiin
kaikkialla hänen valtakunnassansa. Hän uskoi Jupeteriin ja Minervaan ja
muihin pakanuuden jumaloihin. Kerran kutsui hän luoksensa juutalaisen ja
kristityn ja sanoi heille: "mitä teidän profeetanne sanovat Jerusalemin
kaupungin temppelistä?" Juutalainen sanoi: "Messias sen on jälleen
rakentava." Kristitty sanoi: "Jerusalemin temppeli ei pääse koskaan
entiseen kunniaansa, sillä Vapahtajamme on sanonut, ett'ei siitä pidä
jäämän kiviä kiven päälle." "No, sanoi Juliaanus, minä tahdon uudestaan
rakentaa temppelin ja todistaa ennustukset vääriksi." -- Kun Juliaanus
sitten tuli keisariksi, lähetti hän monta sataa työmiestä, uudesta
rakentamaan Jerusalemin temppeliä entiseen loistoonsa. Ja työmiehet
aloittivat työnsä, ja keisari nauroi sydämmessänsä, sillä nyt hän luuli
varmaan tekevänsä kristittyjen Jumalan valehtelijaksi. Mutta katso,
silloin rupesi maa tärisemään työmiesten jalkojen alla, tulta leimahti
maasta ja kaikki väki heitti työnsä; ja keisari Juliaanus ihmetteli ja
hämmästyi; mutta Vapahtajan ennustus oli käynyt toteen.
_Vuonna 258_. Siihen aikaan oli suuri sekasorto Rooman valtakunnassa, ja
lukuisat barbaarikansat ahdisti sitä joka haaralta, niin että kaikki
näytti menevän pirstaksi. Eräs keisari, nimeltä Valeriaanus, rupesi
vainomaan kristityitä. Karthagossa, Afrikan länsirannalla, oli siihen
aikaan kristitty kirkko. Nuori korkeasukuinen roomalaistyttö, nimeltä
Placidia, maaherran tytär, vei minun säästölippaassansa kristittyyn
kirkkoon köyhäin almuksi. Kun hän oli polvillansa alttarin edessä ja
rukoili maailman Vapahtajaa omalla pyhällä uskollansa valaisemaan häntä,
tulivat hänen isänsä lähettiläät julman vihaisina ja polttivat kirkon.
Toisia kristityitä he tappoivat, toisia laahasivat piinapenkille,
kauheilla kidutuksilla pakoittaaksensa heitä uhraamaan epäjumalille.
Mutta kun kristityitä tulisilla raudoilla poltettiin ja heitettiin
petojen raadeltaviksi isolle taistelukentälle, huusivat he kaikki
rohkeasti, että Kristus, heidän Herransa, oli kärsinyt ja kuollut heidän
edestänsä, ja nyt he tahtoivat mielellänsä kärsiä ja kuolla hänen
tähtensä. Placidia oli vankien joukossa. Silloin sanoi hänelle maaherra,
hänen isänsä: "etkös ole tyttäreni, jonka pitää totteleman isäänsä?
Uhraa siis nyt Jupiterille, ja kiellä Kristus, niin tahdon jälleen sinua
kohdella isällisellä rakkaudella, ja sinä saat asua kaunihimmassa
linnassani ja käydä kallihimmissa vaatteissa ja valita puolisoksesi sen,
jotas kaikkein enimmän rakastat." Mutta Placidia vastasi: "isäni, minä
olen valmis tottelemaan sinua kaikessa, pyytämättä siitä mitään palkkaa,
sillä tiedän kyllä, että lapsen pitää totteleman isäänsä. Mutta Herra
Jumala on meidän kaikkien isä ja häntä meidän pitää rakastaman ja
totteleman yli kaiken muun maailmassa. En siis voi milloinkaan kieltää
Herraani, Kristusta." Silloin maaherra julmistui ja antoi heittää
tyttärensä jalopeurain eteen eläintarhassansa, mutta ne laskeusivat
lauhkeina maahan hänen jalkainsa juureen, eivätkä koskeneet häneen.
Tämän näki hänen isänsä ja tunsi piston sydämmessänsä, purskahti
itkemään ja sanoi: "en, en voi enää epäillä, minä näen nyt selvästi,
että kristittyjen Jumala on ainoa ja totinen Jumala." Sitten hän tuotti
tyttärensä luokseen ja sanoi: "lapseni, sinun uskosi on pelastanut sekä
sinun että minun!" Ja siitä hetkestä tuli hän kristityksi.
_Vuonna 158_. Keisari Antonius Pius istui kultaisella istuimellansa
Roomassa, ja koko tunnetusta maailmasta tuli lähettiläitä, kantaen
hänelle aarteita ja lahjoja. Minä makasin hänen isossa kulta-arkussaan
ja kuulin kaiken kansan ylt'ympärillä ylistävän häntä jaloimmaksi ja
parhaimmaksi ruhtinaaksi, mikä ikinä on hallinnut suurta valtakuntaa.
Kaikkialla hänen ympärillänsä kohosi mainion Rooman marmorilinnat ja
korkeat voittokaaret; monta tuhatta ritaria seisoi valta-istuimen
ympärillä, puettuina kultaan ja hopeaan, ja Kreikanmaan oppineet ja
runoilijat pitivät kiitospuheita keisarille, ja sinä päivänä antoi
keisari armon kaikille pahantekijöille. Kun sitten koko kansa, ylhäiset
ja alhaiset, rikkaat ja köyhät, oppineet ja oppimattomat ylistivät
keisaria jumalaksi, pimeni hänen otsansa, ja minä kuulin hänen sanovan
vävyllensä ja jälkeläisellensä, Markus Aureliukselle: "Miksikä ihmiset
ylistävät minua jumalana? Minä olen vaan heikko kuolevainen ihminen, ja
tämä hopearahanen on elävä maan päällä paljon kauemmin kuin minä.
Ilmoittakaatte kansalle, ett'ei se minua palvele, vaan totista Jumalaa,
joka on meidän kaikkien valtijas. Oi, jospa itse oikein tietäisin, mikä
hän on!"
_Vuonna 58, Kristuksen syntymän jälkeen_. Minä halpa hopearaha olin
hiljakkoin lyöty rahaksi rikkaan Rooman keisarillisessa rahapajassa.
Toisella puolellani oli keisarin muotokuva kirjoituksella _Nero Claudius
Cæsar_, ja kaikki omistajani katselivat salaisella pelolla hänen
kuvaansa. Hän oli ollut hyvä nuorukaisena, sanottiin, ennenkuin hän tuli
valta-istuimelle; mutta valta ja onni kiusaavat ihmistä pahaan, ja
Nerosta tuli hirmuhallitsija, joka on ollut kaikkien aikakausien
kammona. Kerran lahjoitti hän minut lemmityllensä, Poppæalle. Nero,
sanoi vaimo hänelle, sinä olet suuri mies, onpa vahinko, että annat
äitisi hallita itseäsi. Anna senvuoksi tappaa hänet. -- Nero oli vaiti;
tämä oli hänestä hirmuista. Mitä, sanoi taas Poppæa; etkös jo ole
antanut myrkyttää velipuoltasi? -- Silloin Nero rakennutti laivan, joka
oli tehty niin, että se halkeaisi merellä, ja sitten hän kutsui äitinsä
Agrippinan tekemään huviretken laivalla, ja hän lähtikin. Laiva halkesi,
mutta Agrippina ui vahingoittumatta rantaan. Silloin Nero pelkäsi
kohdata häntä ja käski tappaa hänet. Mutta siitä hetkestä alkaen hänellä
ei enää ollut rauhaa. Historia on täynnä hänen rikoksiansa, ja hänen
monien uhriensa joukossa oli myöskin Poppæa. Eräänä päivänä näin koko
Rooman kaupungin ilmi tulessa, sillä Nero oli käskenyt sytyttää tulen,
saadaksensa ihailla liekkien loistetta. Kun tämä tuli tietyksi, vapisi
Nero, peljäten kansan raivoa, ja julistutti, että kristityt olivat
virittäneet kaupungin palamaan. Siihen aikaan oli vielä kristityitä
vähän, ja he kokoontuivat metsiin ja yksinäisiin vuorenrotkoihin
pitämään jumalanpalvelustansa. Nero antoi ottaa kiinni niin monta kuin
vaan käsiinsä sai, ja muutamat hän ompelutti petojen vuotiin ja antoi
viskata koirien eteen, toisia hän taasen käski ommella säkkeihin, ja
säkit voideltiin pi'illä ja sytytettiin palamaan tulisoihtuina
julkisissa näytelmissä. Silloin, niin kerrotaan, joutui myöskin apostoli
Paavali tyrannin lähettiläiden käsiin ja kärsi martyrikuoleman Herransa
Kristuksen, sekä suuren ja jalon käännytystoimensa tähden pakanain
seassa. Mutta kristityt kärsivät ilolla kuoleman, ja ylistivät keskellä
vaivojansa Jumalaa, joka oli katsonut heidät mahdollisiksi kärsimään
Hänen pyhän totuutensa tähden. Mutta keisari Nero tuli tästä lähin yhä
raivokkaammaksi, ja vihdoin teki sotajoukko kapinan häntä vastaan.
Silloin hän muutamana yönä pakeni kauhistuneena erään orjansa
maatilalle, ja paetessansa vei hän minut mukanansa kullan-kudotussa
kukkarossaan. Minä kuulin ukkosen jyrisevän hirmuhaltijan pään päällä,
minä näin taivaan leimausten salamoivan hänen ympärillänsä. Hänen
hevosensa pelkäsi, ja matkustajat, jotka kohtasivat hänen yön pimeydessä
tuntematta häntä, huusivat: Oletkos nähnyt Neroa? Neron pitää kuoleman!
Ja Nero vapisi niin, että me rahat hänen kukkarossansa kilisimme, eikä
hän uskaltanut mennä portin kautta maataloon, vaan kätkeysi ruovostoon,
ja kun häntä janotti, ammensi hän kädellänsä vettä sadelätäköstä.
Vihdoin viimein antoi orja murtaa muurin ja päästi hänet sisään; mutta
samassa tuli sanoma, että hänen vihollisensa olivat portin ulkopuolella
ottaaksensa hänet kiinni ja mestauttaaksensa hänet kaiken kansan nähden.
Tämän kuullessansa tuli Nero kalpeaksi ja yritti itse lopettamaan
elämänsä, vaan hän ei voinut, ja lopuksi orjan täytyi auttaa häntä
pistäissään tikaria kurkkuunsa. Näin hirmuisella tavalla loppuu
tyrannien elämä, sillä Jumalan viha musertaa heidät, ja ihmisten kirous
seuraa heidän muistoansa suvusta sukuun.
Katso, sanoi hopearaha, nyt olen kertonut sinulle kertomuksen jokaiselta
menneeltä vuosisadalta siihen aikaan asti, jolloin Vapahtajan
opetuslapset elivät ja kuolivat maan päällä, sitten noustaksensa hänen
kanssansa ijankaikkiseen elämään. Enkä itse ole muuta kuin aine maan
tomusta, joka kulkee kädestä käteen vuosituhansien vieriessä, mutta
sinun kuolematoin sielusi, joka elää niin lyhyen ajan maan päällä, on
kuitenkin elävä äärettömät ajat minun jälkeeni, aina -- ijankaikkisesti.
Sentähden, poikaseni, sinä joka käyt maailmaan kasvattamaan sieluasi
ijankaikkiseen elämään, muista silloin, mitä olen sinulle kertonut
niiden ihmisten synnistä ja uhkamielisyydestä, jotka elivät menneinä
aikoina, ja elä niin, että Jumalan armo ja ihmisten siunaus seuraavat
sinua, kun eroat maan päältä. Ehkä vielä tuhannen vuoden kuluttua olen
jonkun pojan rahakokoelmassa muistona entisiltä ajoilta. Tee niin, että
silloin voin hänelle sinusta jotakin hyvää kertoa sinun vuosisadaltasi
ja sanoa hänelle: sen ajan pojat tulivat rehellisiksi kelpo miehiksi,
jotka pelkäsivät Jumalaa ja rakastivat isänmaatansa ja elivät ja
kuolivat totuuden ja oikeuden edestä.