Seuraava kysymys kuului: "Mistä pidät kaikkein enimmän? Luettele
muutamia asioita."
Vastausten lukeminen herätti suurta hilpeyttä. Mikä piti karamelleista,
matkoista ja jännittävistä kertomuksista, mikä tanssista,
krokettipelistä, hevosista ja vaaleista puvuista. Joku järkevä harrasti
koulua, keittämistä ja puutarhanhoitoa; sen Mauri mielessään arvasi
Kyllikiksi. Mikähän oli Margitin paperi? Mauri ihmetteli, että sen
täytyi löytyä noiden toisten joukosta, sillä nehän olivat merkillisen
joutavia. Jospa Margit ja useimmat muut olivatkin vaan laskeneet
leikkiä? Hän itse viattomuudessaan oli pannut koko sydämensä paperille.
Hän oli uskaltanut, koska kenenkään ei ollut lupa ääneen arvata
kirjoittajia.
"Koulussa minä pidän suomenkielestä ja latinankielestä. Ulkona pidän
monivärisistä pilvistä. Kun muistelen entisiä, pidän kaikkein enimmän
siitä ajasta, jolloin olin pieni lapsi ja leikin hyvän ystävän kanssa
joen rannalla sunnuntaisin. Nyt minä pidän Margitin soitosta. Kun
ajattelen tulevia asioita, toivon sitä, jota en koskaan ole nähnyt.
Minä pidän raamatun kahdesta viimeisestä luvusta."
Tuomari ja rouva katsoivat, toisiinsa. -- Mikä merkillinen paperi -- ja
merkillinen poika, -- sanoivat heidän ilmeensä.
Margit liehui ja veikisteli Maurin ympärillä ja soitti hänelle
entistä halukkaammin. Mutta Kyllikki oli sinä iltana vakava ja vähän
alakuloinen.
-- Voimmehan me yhä olla yhdessä sunnuntaisin, -- sanoi hän kotiin
mennessä, luoden ruskeat silmänsä avomielisesti Mauriin.
-- Voimmeko? -- kysyi Mauri.
-- Jos sinä vaan tulet.
-- Oletko sinä sitte samanlainen -- ihan samanlainen kuin ennen?
-- Minä olen nyt iso tyttö, -- sanoi Kyllikki nauraen. -- Ystäviä
voimme olla kuitenkin.
He erosivat kättä lyöden. Siihen murtui ensimmäisten kouluvuosien luoma
jää.
7.
Kyllikillä oli koulunkäynnistään jäljellä viidennen luokan loppukevät
ja kuudes, ylin luokka, kun hän sai sanoman isänsä kuolemasta. Opettaja
Kotiranta oli vilustunut lukusilla, sairastunut keuhkokuumeeseen ja
temmattu pois niin odottamatta, ettei Kyllikki edes kotiin ehtinyt,
ennenkuin kaikki oli ohitse.
Hän oli hurskas mies ja oli Herrassa nukkunut turvallisesti. Mutta oi
kuinka onkaan kuolema haikea vieras jälkeenjääneille! Kaksin verroin
haikea, jos se riistettyänsä puolison ja isän vielä riistää kodinkin ja
jokapäiväisen leivän.
Hautajaisten jälkeisenä päivänä äiti ja tytär seisoivat joen kaltaalla
kahdenkesken. Huoneissa oli tuntunut liian tyhjältä. Täällä oli Jumalan
luonto, sama ilon ja murheen aikana.
Äidin katse liukui pitkin joen harmahtavaa, hyhmäistä pintaa. Niin oli
raskas hänen sydämensäkin.
-- Äiti, -- sanoi Kyllikki silloin, -- jos meidän täytyy täältä
muuttaa, niin me muutamme takaisin vielä. Minä tulen opettajaksi isän
kouluun. Älä sure, äiti.
Kesken huoliansa äiti hymyili hellästi. Hänen sydäntänsä liikutti
nuoren tyttären huolenpito ja auttamisen halu. Kuitenkin hän vastasi:
-- Siihen on pitkä aika, Kyllikki. Ja millä minä sinut koulutan?
Nopeaan ja neuvokkaana tyttö virkkoi: -- Voimmehan asettua kaupunkiin
ja ottaa täysihoitolaisia yhtä hyvin kuin neiti Pikkarainen.
Ehdotus ei ollut mahdoton; äiti hämmästyi siitä, sanoen ainoastaan: --
Isän oli tapana muistuttaa kaikissa vaikeuksissa, että Jumala pitää
huolen. Me joudumme nyt koetteelle, lapseni, jaksammeko uskoa sen.
Kyllikki vaikeni, mutta hän tunsi sisimmässään, ettei hän epäillyt
hetkeäkään. Hän, viisitoistavuotias, oli kuin kasvanut päätänsä
pitemmäksi. Hän oli äidin turvaksi pantu isän sijaan.
Jo toisena päivänä Kyllikin täytyi palata kouluun. Silloin Mauri
ensi kerran avasi neiti Pikkaraisen oven. Hän tuli tyynesti ja
ujostelematta, sillä nyt hänen täytyi tulla.
Maurin nähdessään Kyllikki puhkesi kyyneliin. Hän oli hyvin vähän
itkenyt kotona. Kaikki teljetyt sulut pääsivät nyt valloilleen, ja
Maurin kyyneleet vuotivat mukana.
He eivät puhuneet toisillensa juuri mitään, mutta tuntui niin hyvältä
ja lohdulliselta. Sitte Mauri nousi lähtemään ja mennessään ojensi
Kyllikille kortin.
-- Tämän minä toin sinulle.
Siihen oli kirjoitettu Ilmestyskirjan viimeisestä luvusta: "Siellä
on Jumalan ja Karitsan valtaistuin, ja hänen palvelijansa palvelevat
häntä."
-- Sehän on ihmeellinen lause, -- sanoi Kyllikki miettiväisenä. -- Älä
mene vielä, Mauri! Sinä olet varmaan ajatellut taivasta enemmän kuin
minä. Luuletko, ettei isä nukukaan, että hän nytkin palvelee?
-- En tiedä varmaan, nytkö vai vasta kerran, -- sanoi Mauri epäröiden.
-- Kyllä minä paljon ajattelen näitä. Se on kaikki ihmeellisen
kaunista, vaikka sitä ei osaa käsittää.
-- Minä olen ajatellut jokapäiväisiä selviä asioita, -- sanoi Kyllikki.
-- Minä koettaisin nyt täällä palvella Jumalaa.
Mauri puolestaan sai siitä miettimistä. Ei hän lähtenytkään, vaan
istuutui uudestaan, ja Kyllikki rupesi kertomaan suunnitelmiansa.
-- Sinne tulee kansakoululle uusi opettaja -- ajatteles -- meillä ei
olekaan kotia enää. -- Kyllikki taisteli kyyneliä vastaan. -- Sitte en
enää koskaan saa joella soudella enkä poimia sinikelloja rannalta enkä
katsella, kun teidän karja tulee kotiin -- enkä -- enkä --
Oliko se mahdollista? Niin pitkälle Maurin ajatus ei vielä ollut
kulkenut. Niin, tietysti sinne piti tulla uusi opettaja.
-- Minä koetan olla tyytyväinen ja reipas, sillä sitä varmaan Jumala
tahtoo. Ehdottelin äidille, että hän muuttaisi tänne kaupunkiin ja me
pitäisimme täysihoitolaisia.
-- Silloin minä heti muutan kauppiaalta sinun äitisi luo, -- sanoi
Mauri päättäväisesti.
Kyllikin kasvot kirkastuivat.
-- Kuinka hyvä sinä olet! Uskotko isäsi suostuvan? Ja etkö luulekin,
että äiti saa muita myös? Sitte me voisimme tulla toimeen yhden vuoden.
-- Entä mitä yhden vuoden päästä?
-- En tiedä... Kyllikki mietti. -- Sinä jäät äidin luo, ja kaikki ne
toiset, jotka ensi syksynä tulevat meille. Minä rupean johonkin työhön,
kunnes pääsen seminaariin. Sitte -- sitte pyydän sinun isältäsi ja
muilta kansakoulun johtokuntalaisilta: "Ottakaa minut apuopettajaksi
isäni kouluun!" Minä kuvittelen, että he ottavat. Isä sanoi aina, että
meidän koulumme kasvaa. Kun koulut kasvavat, ei yksi opettaja riitä
-- vai mitä luulet, Mauri? Minä palaan kotiin ja tuon äidin sinne, ja
sitte kaikki on taas ennallansa.
Samassa hän muisti, että mennyt kuitenkin oli poissa, ja surullinen
ilme palasi hänen vilkkaisiin kasvoihinsa. Mutta Maurin valtasi
kokonaan Kyllikin takaisintulon kuva, ja hän lohdutteli itseänsä ja
ystäväänsä: -- Sittehän sinä taas poimit sinikelloja ja soutelet ja
näet meidän karjamme kartanolla... Kyllikki, toivotaan, että aika kuluu
pian!
8.
Rouva Kotirannan täysihoitola oli suosituin koko kaupungissa. Hän osasi
järjestää vaatimattoman asunnon hauskaksi ja miellyttäväksi, keitti
maukasta, yksinkertaista ruokaa ja tuli toimeen halvoilla maksuilla,
tarjoten sen kaiken ohella nuorisolle äidillisen sydämen ymmärtämystä
ja herttaisuutta. Siellä Mauri oli onnellinen, ja Kyllikki kukoisti
heleimpänä kukkana nuorten joukossa.
Mauri oli hiukan rasittunut. Hän oli kesällä lukenut luokan yli,
eikä hän nyt jaksanut istua työpöydän ääressä yhtä keskeymättä
kuin ennen. Kuinka ikävä hänen olisikaan tullut yksinäisyydessänsä
sekatavarakauppiaan luona! Täällä kodin hellä hoiva ja likeisen
toveripiirin seura oli hänelle uutta maailmaa, jossa jokainen lepohetki
muodostui juhlaksi.
Opettajan rouva oli ollut satojen lapsukaisten rakkaana "koulutätinä"
maalla. Nyt hänellä, paitsi omaa tytärtänsä, oli hoidossansa yhdeksän
nuorta, sekä poikia että tyttöjä. Riittipä siinä parvessa iloa, eloa ja
moninaisia harrastuksia. -- Läksyt ensin! -- se oli tädin horjumaton
vaatimus. Muuten hän mielellänsä oli kaikessa mukana. Vieraisille ja
kokouksiin hän ani harvoin suostui menemään iltasin. Illat kuuluivat
hänen nuorillensa. Hän sytytti ruokasalin lampun ja istuutui sen
ääreen parsimaan joukkonsa sukkia, jotka olivat tulleet pesusta
kantapäät hajanaisina. Piankin ovea naputettiin, askeleet hiipivät
hänen luokseen, ja joku ujo tyttönen pyrki valittamaan huoltansa tai
toinen kertomaan "hauskaa". Pienemmistä muuan tarvitsi apua läksyihin,
toinen neuvoa vaatteittensa hoitoon. Joskus taas oli kaikilla aikaa.
He ryntäsivät ruokasaliin ja pyysivät saada leikkiä. -- Täti,
arvoitusleikkiä! Kivikuntaa, kasvikuntaa... Täti, pojat voimistelisivat
tänä iltana! Me tytöt myöskin! Saammeko pingoittaa nuoran ja hypätä
yli? -- Sattuipa, että hän silloin hymyillen näytti sukkakasaa. --
Minä arvelisin tarvitsevani apulaisia. Jos kukin teistä parsii oman
parinsa, on pöydällä kohta kymmenen paria vähemmän. Sitte leikkikää ja
voimistelkaa mielin määrin!
"Parsimisillat" eivät suinkaan olleet ikävimpiä, ei edes pojistakaan,
jotka ensin hämillään yrittivät tehdä tenän. Täti ja tytöt opettivat,
naurettiin ja laskettiin leikkiä, ja tuota pikaa he kehuivat päässeensä
mestareiksi. Sen puolesta tädin ei enää olisi tarvinnut parsia
ainoatakaan sukkaparia -- mutta usein hän parsi kuitenkin, varsinkin
ahkeralle Maurille, joka ilmankin istui kumarassa liian paljon. Kun
Mauri laatikostaan löysi tädin rakkauden jäljet, tunsi hän kiitollisin
sydämin ikäänkuin henkäyksen äidin huolenpidosta, jota hän ei
tietoisesti koskaan ollut kokenut.
Vanhemmat koululaiset halusivat väliin keskustella. He istuivat
vakavina, valitsivat puheenjohtajan ja ehdottivat kysymyksiä. Kyllikin
piti koulun konventissa alustaa keskustelu raittiusasiasta, ja
kotipiirissä ensin kuultiin ja arvosteltiin hänen esitelmänsä. Mauri
puhui itsekasvatuksesta innostavan kirjan johdolla, jonka hän äskettäin
oli lukenut. He olivat kumpikin täynnä tulta ja intoa. Tällaiset olivat
"heidän iltojansa". Mutta muutamat kyllästyivät ja tahtoivat tanssia.
Se oli tädin vaikein koettelemus, kun vielä surun haava vuoti verta
omassa sydämessä. Hän hillitsi tunteensa ja vastasi levollisesti: --
Niin, tänään keskustellaan ja ensi viikolla voitte kerran tanssia.
Ne eivät olleet mitään tanssiaisia; sellaisia ei Kotirannan asuntolassa
koskaan pidetty. Omat nuoret kertyivät kokoon arkipuvuissansa kirjojen
äärestä, tuoden joskus vieraankin toverin mukaansa. Tunti, korkeintaan
puolentoista, eikä usein -- se oli sääntö.
Margit, joka tänä talvena oli erinomaisen halukas Kyllikkiä tapaamaan,
osui kerran hänen luoksensa tanssi-iltana. Hän, maailmalla tottunut,
oli Kotirannan täysihoitolaisten mielestä erikoinen ja ihmeellinen,
ikäänkuin keijukainen tai prinsessa. Kuinka hän leijaili kauniisti!
Pojat kumarsivat hänelle, ja tytöt pyysivät: -- Tule minun kanssani! --
Ja minun!
Sitte Kyllikki ja Mauri kutsuttiin vastavierailulle Margitin
serkkulaan. _Siellä_ oli oikeat tanssiaiset. Tytöt olivat vaaleissa
puvuissa, istuivat pitkin seiniä ja tanssivat ainoastaan poikien
kanssa. Kyllikki arveli itsekseen, että tämmöinen oli kaikkea muuta
kuin hauskaa. Mauri puolestaan viihtyi omalla tavallansa. Tanssit
olivat vaikeita, hienoja ja uudenaikaisia; hän sai ilokseen syrjästä
katsella, koska hän harvoja osasi. Koko sali oli hohtava, kirjava,
läikehtivä niinkuin kukkameri, ja Margit oli niin kaunis, että yksin
häneen olisi voinut katsoa koko illan.
-- Oh, kuinka joutavaa! -- sanoi Kyllikki kotona. -- Arvaatteko,
mitä he lörpöttelivät? Eräs meidänkoululainen kysyi, miksi en ollut
näin hienoihin kutsuihin kähertänyt tukkaani, ja toinen sanoi, että
minun muka ei olisi pitänyt tulla mustassa hameessa ja valkeassa
puserossa, koska suruvuoteni on lopussa. Pojat ne solkkasivat sekavalla
suomenkielellä: Mikä vahinko, neiti, että te ette osaa tätä ja sitä ja
tiesi mitä... Tanssikoulua he suosittelivat minulle. Ei kiitos! Minulla
on parempaakin tehtävää.
Kerran Mauri pyysi Margitia Kotirantalaisten keskusteluiltaan. Oli
kysymys työn siunauksesta. Täti oli ehdotellut aineen, ja tovereista
vanhin, ylioppilaskokelas lyseon kahdeksannelta, pohjusti sen
monisanaisella, taidokkaalla esityksellä.
Kyllikki pyysi puheenvuoroa.
-- Me elämme tehdäksemme työtä, -- sanoi hän. -- Muistatteko
Maammekirjan kertomusta Autiosta ja Päiviöstä? Meidän tulee jättää
jälkeemme parempaa kuin se, minkä otimme vastaan.
-- Kyllä on helppo tehdä työtä, jos saa valita mieluisen alan, -- sanoi
Mauri. -- Tahtomme ja velvollisuudentuntomme karaistuu, jos teemme
ikävääkin työtä.
-- Jos parsimme sukkia, -- tokaisi ääni joukosta.
-- Hiljaa, ei saa ilvehtiä!
-- Hauskaa työtähän se onkin -- vallankin kun pistää sormiinsa...
Täti, puheenjohtaja, koputti pöytään. Mauri jatkoi, kysyen:
-- Luuletteko, että ihminen voi olla onnellinen, jos hän kokonaan
joutuu väärälle uralle? Minä ymmärrän, että hän voi tulla
lujaluonteiseksi ja kärsivälliseksi, mutta voiko hän saada aikaan
mitään kunnollista?
-- Mikä on väärä ura? Mistä sen huomaa? -- kysyi eräs tytöistä.
-- Esimerkiksi... Mauri mietti, epäröi ja sanoi äkkiä: -- Esimerkiksi
jos minä haluaisin tiedemieheksi ja minun pitäisi jäädä taloa hoitamaan.
-- Minkätähden sinun sitä pitäisi?
-- En minä sanokaan, että niin käy, mutta _jos_.
-- Väärän alan tuntee siitä, että haluaisi toista ja kumminkin tekee
toista, -- selitti eräs poika viisaan näköisenä. -- Semmoista sattuu
paljon.
-- En tiedä -- minä uskon, että sen tuntee sisässään, -- puuttui
Kyllikki innokkaasti puheeseen. -- Mutta se ei ole oikein. Jokaisen
tulee seurata taipumustansa, sillä ei Jumala suinkaan tahdo meitä
väärälle alalle. Ei hän meiltä iloamme ryöstä.
-- Joskus estetään, mitä me hartaimmin olemme halunneet, -- sanoi täti,
katsellen hellin silmin nuorta parveansa, jolle elämän pettymykset
vielä olivat vieraat. -- Joku haluaisi lukea, eikä hänellä ole varoja.
Toinen toivoisi ruumiilliseen työhön, mutta terveys murtuu. Jumalan
ajatukset ovat korkeammat meidän ajatuksiamme. Emme me aina joudu
väärälle uralle, vaikka oma tahtomme ei tapahdu. Jumala johtaa varmasti
siten, että voimme tehdä työtä siunauksessa. Mutta pahempi on, että
monet ihmiset kulkevat oman mielensä mukaan eivätkä suostu Jumalan
teihin.
-- Tuleeko meidän siis seurata taipumuksiamme vai eikö? -- kysyi Mauri
hiljaa, huomattavalla jännityksellä.
-- Tulee, ellemme siten sodi Jumalan tahtoa vastaan.
Margit peitti pienellä kädellänsä haukotuksen. Nuoremmat lapset
liikehtivät levottomasti. Oikealla hetkellä teetarjotin lopetti
juhlallisuuden.
Vasta Margitin lähdettyä Maurin mieleen johtui, että hän ei ensinkään
ollut ottanut osaa keskusteluun. -- Hän on hyvin hienotunteinen, --
ajatteli Mauri. -- Hän ei tahtonut, koska hän oli vieraana.
Itse hän valvoi pitkän aikaa, miettien illan kysymystä. Nuori sydän
pyysi palavasti: -- Jumala, anna minun seurata taipumustani ilman
esteitä! Anna minun tulla tiedemieheksi! Eiköhän se olekin sinun
tahtosi? En voi sitä tietää -- mutta johdata minut oikealle alalle!
9.
-- Minä valitsin tummanpunaisen ruusun!
-- Minä vaalean!
-- Minulla on kieloja, pelkkiä kieloja!
-- Ovathan nämäkin kauniit, täti? Ne ovat vaan tulppaaneja, mutta ne
ovat oikein iloisia ja heleitä.
Inka, Impi, Aili ja Kaarina, kaikki Kotirannan täysihoitolan tytöt
pyörivät tädin ympärillä, näytellen kukkavihkoja, joita he olivat
ostaneet Maurille. Hän oli tänään lähtevä Helsinkiin suorittamaan
ylioppilastutkintoansa toisten nuorten toverien parvessa.
Kyllikki seisoi ikkunan luona. Ikkunalla oli kaksi kukkaruukkua.
Kummassakin kasvoi ruusu, kumpaankin oli puhjennut vaaleanpunainen
kukka. Hän iloitsi sydämessään, sillä ne olivat raikkaimmat ja
ihanimmat kaikista. Koko kevään hän oli hoitanut niitä, ja ne olivat
ymmärtäneet hänen sanattoman toiveensa.
Kun kaikki olivat huoneesta poistuneet, taittoi hän molemmat ruusut.
Vieläkö pari puolipuhjennutta lisäksi? Ei, nämä kaksi vaan.
Eron hetki oli käsissä. Nyt lähti Mauri, pian hän itsekin, toinen
etelään, toinen pohjoiseen. Kotirannan täysihoitola oli täällä
tehnyt tehtävänsä. Äiti seurasi tytärtänsä seminaarikaupunkiin,
pystyttääksensä sinne uuden kodin.
Kyllikki tunsi mielessänsä ilon ja kaihon sekoitusta. Viime vuosi oli
hänelle ollut varsin vaikea. Koulunkäyntinsä päätyttyä hän oli päässyt
valvomaan pormestarin lasten läksynlukua. Lapset olivat huonopäisiä,
laiskoja ja hemmoteltuja; Kyllikki koetti parastansa, mutta sai niukat
tulokset ja paljon mielipahaa. Monta kertaa hän muisti Maurin sanat:
"Tahto ja velvollisuudentunto karaistuu, jos teemme ikävää työtä." Hän
oppi lujemmin luottamaan Jumalaan ja kiinteämmin liittymään häneen.
Opettajaksi hän halusi kaikesta huolimatta; siksi hän nyt iloitsi,
nähdessään tien avoimena. Hän uskoi varmasti: Se on minun alani, minun
oma oikea alani! Pormestarin lapset olivat hänelle kuin ruusupensaan
okaita. Ei hän niiden tähden tahtonut jättää odottavia ruusuja
poimimatta.
Niin, ruusut... Kyllikki katseli hetken uneksien niitä kukkasia, joita
hän piteli kädessänsä. Lapsuusaika oli ollut ihana. Pian hänen tuli
sanoa jäähyväiset kotiseudulle ja entisille muistoille. Pianko? Ah,
tänään.
Maurin mukana lähti paras osa hänen lapsuuttansa.
Oven takaa kuului ääniä ja hälinää.
-- Ota tämä!
-- Odota, minä panen sen neuloilla kiinni!
-- Me kukitamme sinut jo kotona. Saatpa nähdä, ei kukaan tule asemalle
niin koreana kuin sinä.
Äänet haipuivat, askeleet kajahtivat, ja Mauri yksin astui sisälle.
-- Nyt minun on aika lähteä, Kyllikki.
Tyttö läheni hänen luoksensa ja kiinnitti ruusut entisen kukkapaljouden
lisäksi.
-- Nämä eivät ole ostettuja, ne ovat omia ruusujani.
-- Kiitos, Kyllikki. -- Sitte Mauri ojensi kätensä. -- Sinä et näe, kun
palajan valkolakkisena.
-- En, silloin olemme jo poissa.
-- Täti on ollut niinkuin oma äitini ja sinä niinkuin sisko. Sinä olet
ollut paras toverini ja ystäväni.
-- Niin sinäkin minun.
-- Kirjoitammeko toisillemme?
-- Kyllä minä vastaan, jos sinä kirjoitat.
Mauri puristi Kyllikin kättä. -- Hyvästi siis, Jumalan haltuun!
-- Jumalan haltuun. Onnea sinulle.
Mauri ajoi tädin kanssa asemalle. Kaikki asuintoverit menivät yhdessä
kävellen saattamaan, mutta Kyllikki viivytteli. Hän oli jo jättänyt
jäähyväisensä. Miksi hän sekoittaisi muiston muilla turhilla puheilla?
Hän halusi kulkea yksin ja saapua juuri ennen junan lähtöä.
Kyllikki joutui parahiksi näkemään, miten hento, notkea vartalo
kevyesti pujottausi vaunujen välisillan eteen ja pieni, siro käsi
ojensi Maurille keltaisia ruusuja. Margit hymyili, nyökkäsi ja vetäytyi
pois.
Saiko Kyllikki silmäyksen, ja hänellekö Maurin liina liehahti viime
hetkessä? Ei hän tietänyt. Juna vihelsi ja lähti liikkeelle, ja riemu
säteili välisillalla seisovien nuorten silmistä.
"Suomalaisten poikien" vaunu meni ohi, ja seuraavassa välikössä
seisoivat ruotsalaiset, sekä pojat että tytöt. Junan kulkiessa Kyllikki
ehti huomata, että he olivat kukissa yltä päältä. Monella pojalla oli
myöskin keltaisia ruusuja, jotka helakasti hohtivat toisten keskeltä.
Asemalta palatessa Kotirannan nuoret sattuivat kadunkulmauksessa
ristikkäin Margitin ja hänen tovereittensa kanssa. Ruotsalaisilla
tytöillä oli kullakin pieni kori käsivarrellansa. He tervehtivät ja
menivät omaan suuntaansa.
-- Tiedätkö, Kyllikki, -- alkoivat Inka, Impi ja Kaarina kilvan kertoa.
-- Heillä oli korit täynnä kukkia, kun he tulivat asemalle. Joka
korissa oli vaan yhtä väriä.
-- Mistä he lienevätkin saaneet niin paljon ruusuja? Me juoksimme
kahteen kauppaan, ennenkuin saimme yhtään.
-- Ehkä he ovat tilanneet Helsingistä.
-- He antavat korikaupalla, mutta me annamme vaan lähimmille tovereille
ja niille joista pidämme.
-- Niin, -- ajatteli Kyllikki. -- Vaan niille joista pidämme.