1.
Joen metsänpuoleisella rannalla kirkonkylän länsipäässä kohosi uusi
kansakoulu, jonka kirkas ikkunarivi katseli virtailevaa vettä. Uutterat
kädet olivat panneet alulle pienen kasvitarhan, ja seinustalle oli
istutettu ruusupensaita. Laaja pihamaa oli siisti, tasaiseksi kentäksi
raivattu; koivut, lintujen laulupuut, sitä varjostivat siellä täällä.
Siinä lasten iloinen parvi juoksi ja löi palloa, jotta riemu raikahti
kauvas ympärille metsän hiljaiseen hämärikköön.
Aivan vastapäätä levitteleikse Koivun talon rakennusryhmä kaikessa
rikkaudessansa. Navetta oli uusi, kivinen, ja talliin mahtui kymmenen
hevosta, vaikka vielä oli muutama pilttuu tyhjänä. -- Siksi ne
täyttyvät, kunnes Mauri kasvaa, -- arveli isä. Ja samalla hän tuumi,
että sitte on aika repiä vanha kahdenkertainen päärakennuskin ja
kohottaa tilalle toinen uhkeampi.
Mauri oppi viemään hevoset hakaan ja kulkemaan miesten mukana niityllä
ja pellolla, vaikka isä usein valitti, että poika on saamaton ja
huomaamaton töissä. Helpommin hän omisti aakkoset ja meloi pikku
ruuhella joen poikki -- ja senjälkeen hän ei missään oleskellut niin
mielellänsä kuin vastakkaisen rannan naapurissa. Kotona tuntui melkein
yksinäiseltä, vaikka oli isä ja paljo palvelusväkeä. Maurilla ei ollut
sisaruksia ensinkään, ja äiti oli kannettu turpeen alle niin varhain,
ettei poika häntä muistanutkaan.
Kuinka paljo ihmeellistä aukeni silmälle ja korvalle, ajatukselle ja
sydämelle siellä ilmavassa, valoisassa koulusalissa! Opettaja Kotiranta
oli suurin henkilö, jonka Mauri tunsi. Hän tiesi ja ymmärsi kaikki. Hän
osasi senkin kertoa, miksi ukkonen jyrähtelee ja miksi toiset tähdet
paistavat tasaisella valolla ja toiset tuikkien välähtelevät. Ennen oli
Maurille sanottu, että Herra Jumala ajaa pilvissä rattailla ja tähdet
ovat enkelien silmiä. Mutta vaikka opettaja ei sitä uskonut, uskoi
hän paljon suurempaa ja kauniimpaa Jumalasta ja taivaan enkeleistä.
Hän avasi raamatun ja luki, ken oli kaikki kappaleet luonut ja yhä ne
kutsui nimeltänsä. Ja hän sanoi, että jokaisella lapsella on enkeli,
joka varjelee häntä maailman matkalla.
Mauri koetti usein mielessään kuvitella, miltä enkelit mahtoivat
näyttää. Kuvissa ne aina olivat hyvin vaaleita ja niillä oli valkoinen
puku ja siivet. Mutta hänen mielikuvituksessaan ne väkisinkin saivat
ruskean tukan, ja punainen vaatteen väri oli Maurin mielestä kauniimpi
ja iloisempi kuin valkoinen. Kotirannan Kyllikillä oli ruskea tukka ja
punainen hame, eikä kukaan leikkitoveri ollut niin hyvä ja hauska kuin
Kyllikki. Hän puhui välistä melkein yhtä viisaasti kuin itse opettaja,
ja Mauri ihasteli, kuinka sievästi ja taitavasti hän lakaisi pihaa ja
auttoi äitiänsä. Sitte hän taas toisen kerran osasi juosta ja nauraa
hilpeämmin kuin paras veitikka toverijoukossa.
Mauri ymmärsi hyvin, ettei isä voinut olla häneen tyytyväinen. Tiesi
hän itsekin olevansa kömpelö kotitoimissa ja muissa käytännön asioissa.
Koulusta hän toi hyvät todistukset, mutta siinä sitte olikin kaikki. Ja
isä sanoi, ettei koreilla numeroilla taloa hoideta.
Eipä Mauri edes leskistä leikkiessä olisi saanut paikkaansa
säilytetyksi, ellei Kyllikki olisi juossut sukkelasti ja ojentanut
kättänsä ihan takaa-ajajan silmän sivuitse.
Ah, niitä herttaisia suvisunnuntaita koulun kukkaisella jokitörmällä,
kun työt olivat pyhäteloilla ja tuuli kantoi kellojen kaiun leikkivien
lasten luo! He istuivat syvälle apilan ja sinikellojen sekaan ja
alkoivat kuiskaten laulaa. Kyllikki lauloi kukkasista ja auringosta, ja
Maurista oli kaunein virsi "Jo joutui armas aika". Ihan kesken kuului
koulutädin ystävällinen ääni huutelevan: -- Missä te olette, lapset?
Joutukaa kirkkooni -- Silloin kiireesti juoksemaan ylös rinnettä.
Mennessä Kyllikki kuiskasi: -- Tule ensi pyhänä paljon varhemmin! -- Ja
Mauri tuli, ja aika oli kuitenkin yhtä lyhyt.
2.
Eräänä kesäiltapäivänä Mauri ja Kyllikki istuivat ruuhessa onkimassa.
Aurinko kimalteli joen lipattaviin pikku laineisiin, ja lasten silmiä
huikaisi; mutta kiinteästi he tähystelivät korkkikohoja, joita särjet
ja ahvenenpoikaset nykkivät pinnan alle.
-- Katsoppas, minä sain suuren!
-- Minulle tuli jo kymmenes!
Aurinko alkoi kallistua länteen päin. Veden lipatus hiljeni hetki
hetkeltä, ja joen pinta ja rantojen puut tummenivat.
Kaloja oli ruuhen pohjassa hyvä joukko, mutta uusia ei enää tarttunut
onkeen. Lapset seurasivat kohoja välinpitämättömämmin. Pian Mauri
kokonaan oli vaipunut iltapilviä katselemaan. Hän ei sanonut mitään;
sydämessä vain värähteli kaipaus -- unelma -- onni -- hän ei itsekään
tietänyt, mitä se oli. Hän ajatteli kultamaata ja helmiportteja, joista
rovasti oli puhunut viime sunnuntaina.
Kyllikki katseli koivikkorantaa, muonamiehen tuvan uuninpiippua
hienoine savukierteineen, ja lehmiä, joita Koivun paimen ajoi tietä
myöten. Samalla hän piti silmällä onkia.
-- Mauri, sinun vapasi! -- huudahti hän heleästi.
Mauri kääntyi, ennättäen juuri pelastaa ongenvapansa, joka oli
soljumaisillansa veteen. Hämillään hän veti koko ongen veneeseen.
Kyllikki myös veti omansa.
-- Nyt minä soudan sinut koulun rantaan, -- sanoi Mauri.
Silloin he ihmeeksensä huomasivat rantatiellä vieraita kävelijöitä.
Kylän puolelta ne tulivat ja astelivat hitaasti, ikäänkuin olisivat
kulkeneet vaan kulkeaksensa. Siinä oli parrakas herra, hieno rouva
päivänvarjostin kädessänsä, ja tyttönen, jolla oli valkea puku ja
vaaleat hiukset hajallaan.
Tyttö huomasi komeita, keltaisia kurjenmiekkoja äyrään alla ja tuli
aivan veden rajalle taittamaan muutamia. Lapset katselivat häntä
ja hänkin katseli heitä. Sitte hän riensi pois kukkineen ja katosi
vanhempiensa seurassa tienmutkaan.
-- Keitähän ne olivat? -- tuumivat Mauri ja Kyllikki. -- Minä jo
arvaankin, -- muisti Kyllikki kohta. -- Tänne on muuttanut uusi tuomari.
He eivät vielä ehtineet soutaa pois, ennenkuin vieras tyttö juoksi
hätäisenä takaisin, etsien jotakin. -- Olen pudottanut solkeni, --
sanoi hän, ikäänkuin kutsuaksensa lapsia veneestä apuun.
Ha laskivat rantaan. Kaikki kolme hajoittelivat käsillänsä
kurjenmiekkojen korkeita lehtiä ja rinteen pitkää ruohoa, kunnes Mauri
riemuiten huusi: -- Minä löysin! -- Kerranpa hänkin huomasi ja ennätti.
Tuomari rouvineen saapui paikalle juuri kuin Mauri ojensi tytölle hänen
pienen, siron hopeasolkensa.
-- Kiitä, Margit, -- sanoi rouva, ja tuomari taputti Maurin päätä.
Poika sai kertoa, kuka hän oli ja kuka hänen toverinsa, mikä rakennus
sijaitsi joen takana tuolla metsän syrjässä ja mikä suuri talo tällä
puolella koivujen ympäröimänä.
-- Nämä ovat miellyttäviä paikkoja, -- sanoi tuomari rouvallensa. --
Kyllä meidän kumminkin on paras.
-- Tulkaa joskus Tuomarilaan, -- pyysi pieni Margit välittömästi. --
Minä en tiedä mitä tekisin, minun on täällä ikävä.
Kyllikki niiasi, mutta Mauri ei osannut mitään sanoa eikä tehdä.
Valkoinen tyttö oli niin outo ja kaunis ja koko tapahtuma kuin satu.
Sitte tuomarilaiset lähtivät, hän souti Kyllikin koululle, jakoi kalat
ja vei omansa kotiin.
Matkalla kuvakirjan enkelit taas muistuivat hänen mieleensä. Ehkäpä
sentään oli oikein, että niiden tukkaa ei ollut maalattu ruskeaksi
eikä pukua punaiseksi. Kun tarkemmin ajatteli asiaa, ei Kyllikkiä
suinkaan sopinut verrata enkeliin, sillä hän oli ihan oikea tyttö,
Maurin jokapäiväinen ystävä. Mutta enkelit ovat hienoja ja ylhäisiä,
sellaisia, ettei heitä tohdi koskea, ainoastaan katsella ja ihmetellä.
Ne ovat sellaisia kuin tuomarin Margit.
Kummallista vaan -- voikohan enkeleillä olla ikävä, ja eivätkö he
tiedä, mitä he tekisivät?
3.
Uusi tuomari oli ostanut entiseltä huvilan, jonka nimi oli Sveitsi. Ei
koko paikkakunnalla ollutkaan toista niin korkeata mäennyppylää, eikä
jokiranta muualta ollut pystykallioinen, niinkuin sen kohdalta. Siellä
oli salaperäisiä luolia ja komeroita, ja puistossa kasvoi outoja puita
ja suuria, kirjavia kukkasia.
Kun Mauri ja Kyllikki ensi kerran joutuivat sinne, oli heistä kaikki
niin merkillistä, että he vaan katselivat. He eivät voineet vapaasti
juoksennella, sillä nurmi oli niin hienoa, että siihen tuskin uskalsi
astua; ja kun Margit toi esiin kauniit nukkensa, eivät he osanneet
niillä leikkiä, sillä he pelkäsivät vahingoittavansa niiden harsopukuja
ja hienoja hiuksia.
-- Mitä me tekisimme? -- toisti Margit vähän kärsimättömästi kysymystä,
jota hän jo aamulla oli lausunut niin moneen kertaan, että tuomarinna
lopulta lähetti hakemaan leikkitovereita. Margit oli kovin odottanut
heitä -- mutta nyt näyttikin tulevan pelkkä pettymys.
Maurin mielestä ei ollut tarvis mitään tehdä. Hän oli onnellinen vain
katsellessansa. Mutta Kyllikki keksi, että Sveitsin vieressä oli
tavallinen hauska lehmihaka, ja hän ehdotti, että siellä ruvettaisiin
talosille tai piilosille. Sinne he juoksivat ja sinne haipuivat.
Tuomarinna huuteli turhaan lapsia kahville. Koko puutarha oli tyhjä ja
äänetön. Hän hätääntyi ja kutsui sisäneitsyen avuksensa. Vihdoin he
johtuivat lehmihaan aidan luo ja kuulivat iloisia naurunhelähdyksiä.
"Tupa" oli tehty pehmeistä sammalista, Kyllikki keräsi yhä lisää
rakennusainetta, Mauri liitti sitä kokoon, ja vieressä kiven kupeella
istui Margit, ilman sukkia ja kenkiä, nauraen ja pakinoiden iloisesti
kuin västäräkki. Äidin oli ihan mahdoton torua lemmikkiänsä, mutta
mielessään hän päätti, ettei moinen meno varsin pian saanut uudistua.
Tuomarilan kahvi maistui hyvältä, vaikka Maurille tapahtuikin se
häpeä, että hän läikytti kermaa puhtaalle liinalle. Tuttavuus oli nyt
kumminkin solmittu, ja kohta leikki sujui puutarhan kalliokomeroissakin.
Ennenkuin pienet vieraat lähtivät pois, saivat he kaiken päätteeksi
nähdä ja kuulla jotain perin ihmeellistä. Margit toi ulos viulun --
oikein oman viulunsa. Tuomari osasi soittaa, ja hän oli opettanut
tyttösellensä.
-- Minä soitan vaan harjoituksia, -- selitti Margit. -- Osaan minä
kuitenkin yhden laulun ja polkkatanssin.
Niitä he kuuntelivat ihastuneina, Mauri varsinkin. Hän halusi kuulla
samaa monta kertaa uudestaan, kunnes Kyllikki huomasi, että oli aika
lähteä pois.
-- Tulkaa taas huomenna, -- sanoi Margit hyvästiksi.
-- Kiitos, -- vastasi Kyllikki, -- en minä huomenna voi tulla. Meillä
leivotaan.
-- Mitä siitä? -- Margit ei käsittänyt, miksi se Kyllikkiä esti. Hän ei
tietänyt kotinsa leipomapäivistä, ennenkuin lämpimäiset olivat pöydällä.
-- Äiti on luvannut, että minä saan yksin tehdä piparkakkutaikinan, --
ilmoitti Kyllikki innokkaasti.
Margit kääntyi Maurin puoleen.
-- Tule _sinä_ sitte. Voithan laittaa valmiiksi sammalmajan, joka jäi
kesken.
Mauri ei olisi tietänyt mitään hauskempaa -- ellei vaan olisi pitänyt
tulla yksin. Ilman Kyllikkiä hän ei rohjennut, ei vaikka.
-- No? -- sanoi Margit.
Samassa Maurin mieleen johtui, että isä oli puhunut perunamaan
perkaamisesta. Jo tänä aamuna Maurin olisi pitänyt mennä perunamaalle,
ellei olisi kutsuttu Tuomarilaan. Siinä oli pelastus. Helpotuksesta
huoahtaen hän vastasi:
-- Meillä perataan perunamaata.
Nyt Margit täyttä totta närkästyi.
-- Hyi teitä, -- hän sanoi. -- Tepä olette kummalliset. Kuinka te
voitte mieluummin leipoa ja olla perunamaalla kuin leikkiä minun
kanssani?
-- Ei se niin ole, -- selitti Kyllikki reippaasti. -- Meitä
_tarvitaan_. Meillä on työtä. Meistä on hyvin hauska tulla, kun me vaan
joudamme. Hyvästi nyt ja kiitoksia!
Margit jäi tuumimaan, lauhtuneena, mutta pahoilla mielin. -- Maailma
olisi paljon hauskempi, jos ei koskaan kenenkään tarvitsisi tehdä
työtä, -- oli hänen syvämielinen johtopäätöksensä.
4.
Iltapilvet kulkivat taivaalla, ja silloin Mauri usein vaipui
mietteisiin. Mielen täytti outo ikävöiminen. Taivaan kultamaa tuli
likelle, ja äidin kaipaus, vaikka ei ollut muistojakaan.
Isä torui hänet pois "vetelehtimästä", sillä hän oli toimen ja
käytännön mies. Mauri totteli, mutta ei keksinyt muutakaan tekemistä,
ellei suorastaan käsketty johonkin. Hän silloin tavallisesti juoksi
jokirantaan ja meloi ylitse.
Kotirannan täti oli niin hyvä kuin oma äiti varmaan olisi ollut.
Hän istui ommellen keinulaudalla koivun alla, ja Mauri sai pidellä
lankavyyhteä Kyllikin keriessä. Täti silloin kertoi heille kauniita
kertomuksia ja opetti lauluja isänmaasta ja kodista Jumalan luona.
Siinä Maurin ikävä haihtui, ja pieni sydän lämpeni onnelliseksi.
Vielä joskus Kyllikkiä ja Mauria kutsuttiin Tuomarilaan, vaan ei
läheskään niin usein kuin he olivat luulleet. Kirkonkylään asettui
kaupunkilaisia kesävieraita, joiden lapsista Margit sai seuraa.
Tuomarinnan mielestä se sopi paremmin. Tosin Margit ei heidän
parissansa niin vilkkaasti puhellut ja heleästi nauranut, kuin kerran
lehmihaassa Koivun pojan ja opettajan Kyllikin kanssa. Mutta ei sillä
väliäkään. Tuomarinna pelkäsi maalaistapojen tarttumista; hän tahtoi
kasvattaa viehkeän kaunokaisensa suurta maailmaa varten.
-- Minä toivoisin, että saisin taas kuulla viulun soivan, -- sanoi
Mauri välistä Kyllikille.
-- Pyydetään isää soittamaan harmoonia, -- vastasi Kyllikki, joka aina
kaikkeen keksi neuvon.
Maurin mielestä se ei kuitenkaan ollut ihan samaa. Viulu, Margit ja
Sveitsi-huvila asuivat hänen mielikuvituksessansa yhtä kauniina ja
ihmeellisinä kuin iltataivaan punertavat pilvet, joita hän rakasti.
Mutta pilvet ne olivat lempeät ja hiljaiset eivätkä koskaan sanoneet:
-- Hyi teitä, te olette kummallisia.
Tuli sitte taas syksy ja koulutalvi. Työtä tehtiin ahkerasti, ja
sillävälin hiihdettiin ja laskettiin mäkeä hehkuvin, punaisin
poskin. Margit oli jäänyt yksin kesävieraista, mutta hänellä oli
kotiopettajatar, ja hänenkin täytyi lukea läksyjä. Mauria ja Kyllikkiä
hän ei paljon tavannut, sillä he myllersivät kansakoululasten suuressa
parvessa. Hän pääsi kaupunkiin serkkujansa tervehtimään ja sai taas
vuorostaan vieraita. Hän koetti virkata pitsiä, pukea nukkejansa ja
lukea äitinsä ruotsinkielisiä kertomuskirjoja, mutta pitkät iltapäivät
eivät täyttyneet. Joskus käydessään kävelyllä opettajattaren kanssa
hän huokasi syvään, kun iloiset äänet kaikuivat hänen korviinsa kylän
yhteisestä kelkkamäestä. Ei hän kuitenkaan sinne tahtonut, tuskinpa
olisi päässytkään. Hän päätteli, että maalla on ikävää. Oli paljon
hauskempaa, kun isä oli lääninsihteerinä kaupungissa. Margitin oli
määrä keväällä pyrkiä kaupungin kouluun, ja se ajatus innostutti häntä
lukemaan.
Kaupunki kouluinensa liikkui muissakin mielissä. Mauri kuuli Kotirannan
tädin puhuvan, että jos vaan tietäisi hyvän ja halpahintaisen asunnon
kaupungissa, pitäisi Kyllikin päästä tyttökouluun. Vaikka heillä
ei ollutkaan suuria varoja, arvelivat he hyvin voivansa sen verran
säästää, että tytär saisi oppia ja edistyä.
Tämä oli Maurin mielestä lohduton ajatus. Kyllikki kaupunkiin! Hän ei
puhunut mitään, hän vaan kulki mietteissänsä ja suri itsekseen. Eihän
hän voinut sitäkään toivoa, että Kyllikki jäisi kotiin, sillä lukujen
jatkaminen oppikoulussa oli ihaninta, mitä Mauri osasi kuvitella.
Sentähden hän joka ilta koetti sydämestänsä rukoilla, että kaupungista
löytyisi hyvä ja halpahintainen asunto Kyllikille.
Eräänä aamuna Kyllikki juoksi Mauria vastaan, kertoen että rovastin
rouva oli luvannut toimittaa hänet sukulaisensa luo, joka oli vanha,
viisas neiti, ja nyt oli lähtö ihan varma. Siinä nyt oli rukouksen
kuuleminen! Mutta se koski niin odottamattoman kovasti, että Mauri
purskahti itkuun.
Opettaja näki hänen itkevän ja kysyi syytä; Mauri häpesi eikä sanonut.
-- Hän itkee sitä, että minä menen kaupunkiin, -- selitti Kyllikki
hiljaa ja vakavana.
-- Sitä minä itken, että minäkin menisin, -- oikaisi Mauri kyyneltensä
seasta.
Opettajan täytyi tyytyä ylimalkaisiin lohdutuksiin, kunnes hän löysi
oikean sanan: -- Jumala pitää huolen sinusta, Mauri. Rukoile ja anna
hänen johdattaa!
Seuraavana sunnuntai-iltapäivänä hän astui polkua jäätyneen joen
poikki Koivulle. Oli pitkä keskustelu isännän huoneessa. Isäntä kuului
kiivastuvan, sitte puhuvan maltillisemmin ja sitte taas kiivastuvan.
Mistä oli kysymys, sitä ei kukaan tietänyt.
Tänä talvena opettaja ja Koivun isäntä useita kertoja tapasivat
toisensa ja keskustelivat. Lopputulos kuultiin eräänä toukokuun päivänä.
-- Mauri! -- huusi isäntä pojalleen, joka istui tuvan pöydän ääressä,
kartta levällään edessänsä.
Poika heräsi kuin unesta, säpsähtäen pystyyn.
-- Opettaja sanoo, että hän lähettää tyttönsä syksyllä kouluun
kaupunkiin ja että sinäkin olisit siinä ijässä. Kuulut siellä koululla
itkeskelevän lukuhaluasi.
Mauri vaikeni, painaen päänsä alas. Hän odotti nuhteita, mutta niitä ei
tullutkaan.
-- Ei sinun talontoimistasi taida paljon syntyä tällä älyllä, -- sanoi
isä. -- Ehkä on parasta että luet, siksi kuin tavallinen ymmärryksesi
kasvaa. Niin opettaja näkyy luulevan.
Mauri seisoi tuijottaen isäänsä. Hän ei voinut uskoa mitä kuuli.
-- Mitä sinä nyt töllötät? Etkö tahtoisikaan kaupunkiin?
-- Tahtoisin, isä, tahtoisin! -- pääsi nyt Maurin huulilta, kun
hän ymmärsi, että täysi tosi oli kysymyksessä. Hänen riemunsa oli
niin rajaton, että hän olisi juossut syleilemään isäänsä, jos olisi
kehdannut.
-- Mitäs sitte muuta kuin haen kortteerin ensi torimatkalla, -- sanoi
isäntä.
Hän oli tehnyt uhrauksen, suuren ja syvältä koskevan. Ei se tuntunut
varoissa, mutta se tuntui sydämen pohjassa ja tulevaisuustoiveissa.
Isäntä rakasti taloansa ja poikaansa, ja ne molemmat kuuluivat
hänen ajatuksissansa erottamatta yhteen. Tietysti ne pysyivät
yhtenä edelleenkin -- ja kuitenkin tämä uusi asia herätti huolta ja
levottomuutta. Ikäväkin tuli poika pahaista, kun se lisäksi oli ainoa.
Mauri tietystikään ei täysin käsittänyt isän tunteita, mutta jotakin
hän vaistomaisesti aavisti niistä. Kiitollisuudessansa hän nyt koetti
olla isälleen parempi työapulainen kuin koskaan ennen. Ja hänen
lapsenuskollensa tämä oli ratkaiseva vahvistus. Jumala pitää huolen,
sanoi opettaja.
Niin hän pääsi lyseoon samalla kertaa kuin Kyllikki tyttökouluun ja
Margit ruotsalaisen yhteiskoulun valmistavalle luokalle.
5.
Ensimmäisinä kouluvuosinansa Mauri asui sekatavarakauppiaan luona,
jolta isä osti kaikki tarpeensa kaupungissa käydessään. Kauppias oli
aina puodissa, ja rouvalla oli talous ja pienet lapset huolenansa.
Mauri vietti enimmän aikansa vierashuoneen nurkassa, johon hänelle
oli pöytä asetettu. Hän luki ahkerasti, ja hänestä tuli luokkansa
paras oppilas. Toveripiirissä hän ei herättänyt huomiota eikä juuri
saavuttanut suosiotakaan, sillä hän oli liian hiljainen ja suljettu.
Pojat nauroivat hänen hajamielisyyttänsä voimistelussa ja leikissä, ja
hänen yleisenä pilanimenänsä oli "professori Koivulander". Sen sijaan
opettajat olivat häneen erittäin mieltyneet. Se tyydytti isäntää, joka
muutenkin yhä enemmän tuli vakuutetuksi opettaja Kotirannan neuvon
viisaudesta.
Isäntä teki sen huomion, että Mauri loma-ajoilla oli todellakin
innokkaampi ja ymmärtäväisempi talon töissä kuin ennen lyseoon
menoansa. Hän ei yrittänytkään herrastella eikä laiskotella, vaan
pani parastansa, toimiakseen isälle mieliksi. Heidät nähtiin hyvin
usein yhdessä. -- Niin se kulkee kuin varsa hevosen perässä, -- sanoi
leski-Matleena, joka oli talon työssä ja ruoassa. -- Sen on ollut ikävä
kotiin. Mitähän suotta vietiinkään sitä kaupunkiin vierasten joukkoon.
Oikeastaan Maurilla ei ollut koti-ikävää sanan varsinaisessa
merkityksessä. Istuessaan lukutyön ääressä hän oli selvästi tietoinen
siitä, että tämä, juuri tämä teki hänet onnelliseksi, eikä hän olisi
halunnut vaihtaa oloansa entiseen. Mutta siellä sisimmässä, mihin
kukaan ei nähnyt, nyyhkytti yksinäisen kaipaus, pyytäen myötätuntoa
ja rakkautta. Siinä Matleena oli oikeassa, ettei poika koko suuressa
kaupungissa tuntenut ketään omaksi ja likeiseksi. Kauppias vaimoineen
sai rahan isännältä, antoi Maurille huoneen ja ruoan, vaan ei kysynyt
hänestä sen enempää. Opettajat olivat hänelle ystävällisiä, mutta
hän katseli heitä kaukaisella kunnioituksella ja ihailulla, joka
kohotti, vaan ei lämmittänyt palelevaa sydäntä. Poikajoukon leikki
oli hänelle liian rajua ja meluisaa, eikä tyttötovereita ollut, kuten
kotona maalla. Niin, Kyllikki ja Margit, juuri nuo samat leikkitoverit
-- kyllähän he olivat kaupungissa. Kummallista kuitenkin, miten oli
suuri ero siellä ja täällä! Margitin serkkula oli aivan likellä
sekatavarakauppaa, ja he kohtasivat toisensa kadulla jotenkin usein.
Mauri nosti lakkiansa, Margit nyökkäsi ja meni ohi. Useimmiten oli
muita hänen mukanansa, mutta vaikka hän sattui yksinkin kulkemaan, ei
hän pysähtynyt puhelemaan Maurille -- eikä Mauri tietysti rohjennut
ajatellakaan, että _hän_ ensinnä olisi Margitia puhutellut.
Kyllikki asui kaupungin toisessa ääressä, mutta joskus hekin kadulla
osuivat vastakkain. Maurista oli hyvin outoa nostaa lakkia Kyllikille.
Kotona hänellä tavallisesti ei ollut lakkia päässänsä ensinkään, tai
jos olikin, huudettiin lasten kesken vaan "hyvää päivää". Sen he nytkin
sanoivat ääneen toisillensa.
-- Tule katsomaan, missä minä asun, -- sanoi Mauri pysähtyen.
-- Tulen, -- vastasi Kyllikki iloisesti, kääntyen Maurin mukaan.
Heillä oli silloin oikein hauska puheluhetki kauppiaan vierashuoneessa,
mutta se oli ensimmäinen ja viimeinen.
-- Miksi et ole enää tullut minun luokseni? -- kysyi Mauri, kun hän
seuraavalla kerralla, parin viikon perästä, kohtasi Kyllikin.
-- Ethän sinäkään ole tullut meille, -- vastasi Kyllikki. Samassa hän
helähti nauramaan. -- Ajatteles, täti sanoo, että tyttöjen ei sovi
käydä poikien luona eikä poikien tulla tyttöjen luo. Olisikohan hän
ajanut sinut pois? En minä luule. Tuleppas koettamaan!
Mauri vallan säikähti. Hänkö olisi yrittänyt sellaista? Hän, joka
kutsuttunakin ujostellen meni vieraisiin!
Kerran he taas tapasivat toisensa kadulla ja kävelivät yhdessä pitkän
aikaa. Heillä oli yltäkyllin puhelemista: koulusta, luvuista, kummankin
kodista ja suunnitelmista ensi lupaa varten.
-- Professori Koivulander hakkailee! Tiedättekö, professori Koivulander
hakkailee tyttökoululaista! -- ilkkui pari toveria toisena päivänä
välitunnilla.
Veret karahtivat Maurin poskiin. Hän suuttui. Ensi kerran eläissään
hän alotti tappelun. Tietysti hän olisi joutunut alakynteen ja saanut
kelpo selkäsaunan, ellei järjestystä valvova opettaja olisi ankarasti
komentanut meluavaa joukkoa hajalle.
Jo edellisenä iltana Kyllikki kuuli kunniansa. Hänen koulutätinsä,
vanhan neiti Pikkaraisen ystävä, vanha neiti Tietäväinen, kiirehti
kielimään, että neiti Pikkaraisen turvatti keikkuu kadulla lyseolaisen
kanssa.
-- Mutta sehän oli Koivun Mauri! -- selitti hämmästynyt Kyllikki.
Ei auttanut. Torut hän kumminkin sai, ja ankaran kiellon, ettei toiste
käyttäytyisi yhtä sopimattomasti.
Senjälkeen Mauri ja Kyllikki välttivät toisiansa. Kyllikkiä harmitti,
ja hän koetti unohtaa koko asian. Hänellä oli monta ystävää, hän oli
luokkansa lemmikki. Mutta poika, joka istumistansa istui yksinäisen
huoneen nurkassa kirjoineen, ei voinut yhtä helposti lohduttautua.
Oliko ihme, että Mauri näki isän ja kodin aivan uudessa valossa, kun
hän kirkkaana talviaamuna ensi kerran palasi kaupungista? Lumi oli
häikäisevän puhdas, joen jää kiilteli tuhansina tähtinä, ja tukeva
käsivarsi, joka hänet nosti reestä, tuntui sanomattoman turvalliselta.
Se tunnelma säilyi lupa-ajasta toiseen, erotuksena vaan, että keväällä
oli vieläkin ihanampaa. Maalaispoika oli aivan huumautua sireenien,
tuomien ja pihlajien tuoksusta, peippojen laulusta ja käen kukunnasta,
joka kaikki oli uutta pitkän poissaolon jälkeen, mutta kuitenkin
rakasta ja tuttavaa. Hän oli kiitollinen isälle, jolta hän kaiken oli
saanut: koulun ja oman kodin. Mielellänsä hän teki työtä talossa lyhyen
loma-ajan, josta kerrallaan oli kysymys. Nuori ruumiskin, nuutuneena
paljosta istumisesta, vaati veronsa pelloilla ja niityillä, metsillä
ja mailla. Mauri oli kaikkien ihmeeksi reipas ja puuhakas kuin hyvä
maamiehen alku. Isä iloitsi ja päätteli mielessänsä: -- Vielä hänestä
tulee kunnon isäntä tähän Koivulle, oppinut ja toimen mies. Kyllä
opettaja tiesi mihin kehoitti.
6.
Kotiin tultuansa Mauri aluksi vierasti kansakoulua, kunnes ystävällinen
täti tuli Koivulta hakemaan "poikaansa". Pian hän sitte pääsikin
ennalleen opettajan ja tädin parissa. Mutta vanha tuttavallinen
toverisuhde Kyllikkiin ei oikein ottanut palataksensa. Opettaja ei sitä
ihmetellyt, hän hymyili vaimollensa: -- Tuommoinen aika on kaikilla
kasvavilla pojilla!
Hämilliset ajatukset hälvenivät vähitellen, vaikka vieraantumista kesti
edelleen. Kaupungissa Mauri ja Kyllikki eivät vastakaan seurustelleet
keskenänsä. Kotona he usein joutuivat yhteen läheisen naapuruuden
tähden, mutta he eivät etsineet toisiansa entisinä erottamattomina
ystävinä.
Kotipitäjässä ei ollut säätyläisnuorisoa nimeksikään, ellei sattunut
kesävieraita. Rovasti ja nimismies olivat vanhoja, kappalainen äsken
nainut ja kunnanlääkärin virka vasta kyseessä. Kirkonkylästä ei ollut
ketään lähetetty kaupunkiin opiskelemaan ennen Mauria ja Kyllikkiä.
Niin ollen he nykyään olivat sivistyneintä lomaseuraa Tuomarilan
tyttärelle, jos huvitusta oli lähitienoilta hankittava.
Kyllikki ei juuri viihtynyt Margitin parissa. Hän piti paljon enemmän
entisistä kansakoulutovereistansa, nuorista tytöistä, jotka askarsivat
kotitaloissansa tai palvelivat lapsenhoitajina ja työapulaisina, mikä
missäkin. Näiden luona hän liikkui päivänsäteen lailla, oli vapaa ja
luonnollinen ja tunsi orjuutusta, jos piti olla hieno. Margit käytti
päivänvarjoa ja käsineitä, Kyllikki antoi ihonsa paahtua ruskeaksi, ja
sukat ja kengät olivat hänelle ylellisyyttä muulloin kuin pyhinä.
Toisin oli Maurin laita. Kyllä hänkin kotona eli luonnon vapaudessa
ja kulki työtamineissa, mutta pyhäpuku ei häntä rasittanut, sillä
likaantuminen oli hänelle tosiaankin maatyön vastenmielisin puoli. Hän
oli aina hyvin tyytyväinen saadessaan ottaa yllensä siistit, sileät
vaatteet, jotka kylän räätäli parhaan taitonsa mukaan oli tehnyt.
Tuomarilaan mennessänsä hän vielä lisäksi pani kaulaansa valkoisen
kauluksen, jonka kiilto oli emännöitsijän ylpeys, ja kaupungista
ostetun silkkisolmukkeen. Hän näytti niin sievältä ja suloiselta
pehmeine kiharahiuksineen ja kirkkaine sinisilmineen, että häneen voi
mieltyä ken tahansa. Tuomarinna sanoi miehellensä, että rikkaiden
talollisten pojat ovat toisenlaisia kuin tavalliset nousukkaat.
Mauri Koivu on oikein hieno poika, kaino käytökseltään ja muuten
ymmärtäväinen. Häntä voisi luulla vaikkapa sivistyneeksi, jos hän vaan
osaisi ruotsia.
-- Tahtoisiko Margit soittaa? -- oli Maurin säännöllinen pyyntö joka
vierailulla.
Margit teki sen mielellään. Hän oli paljon edistynyt, eikä maalla
ollut mitään kuulijakuntaa. Tuntui hauskalta sekin, että joku ihaili,
muistuttamatta epäpuhtaista sävelistä, niinkuin isän oli tapana. Eikä
Mauri vaatinut vaihtelevaa ohjelmaakaan. Hän kuunteli yhtä innokkaasti
lauluja, tansseja ja sonatiineja, samaa vaikka kymmeneen kertaan.
Kerran sateisena kesäpäivänä oli muutamia nuoria koossa Tuomarilassa.
Oli kylän kesävieraita, lisäksi Kyllikki ja Mauri. Kun keila, kroketti
ja tennis eivät käyneet päinsä, piti keksiä sisäleikkejä. Joku ehdotti,
että kaikille jaettaisiin tyhjiä paperipalasia. Yhden tuli lausua
kysymys, toiset kirjoittivat muutetulla käsialalla vastauksen kukin
omalle lapullensa; sitte laput sekoitettiin ja luettiin ääneen, eikä
vastaajia saanut arvailla.
"Kuka on paras ystäväsi?" ilmoitettiin ensimmäinen kysymys.
Papereissa oli nimiä kaikenlaisia. Oli hyvin suuri kiusaus ruveta
arvaamaan, mikä oli kunkin oma. Tuomari ja hänen rouvansa olivat myös
kuuntelemassa. Heitä huvitti nuorten seura.