Ne kauniit kasvot, sanoi hän,
Ol' Troian sortumus.
Työ tuhma, tuhma, tuhma!
Se pöllö Priamus!
Ja siinä seisoi onneton,
Ja siinä seisoi onneton,
Ja huokas: tuo sun työs!
Jos yhdeksäst' yks hyvä on,
Jos yhdeksäst' yks hyvä on,
Yks kymmenestä myös.
KREIVINNA.
Mitä? Yksikö hyvä kymmenestä? Sinä turmelet laulun, poika.
NARRI.
Yksi hyvä vaimo kymmenestä, sehän, rouva hyvä, on laulun parantamista.
Suokoon Jumala, että semmoinen hyvä tapahtuisi joka vuosi; en ollenkaan
morkkaisi naiskymmenyksiä, jos olisin pappi seurakunnassa. Yksi
kymmenestä! Kylläpä niin! Jos syntyisi maailmaan hyvä vaimo vaikkapa
vain joka pyrstötähden ja maanjäristyksen mukana, niin tulisivat
arpajaiset hyvän joukon paremmat; nyt saa miesraukka kiskoa sydämmen
rinnastaan, ennenkuin saa yhden arpanumeron.
KREIVINNA.
No, ettekö mene, herra narri, ja toimita mitä käskin?
NARRI.
Että mies noin voi olla naisen käskettävänä, eikä kuitenkaan synny
pahennusta! -- Vaikka kunniallisuus ei olekaan mikään puritaani, ei se
kuitenkaan tahdo aikaansaada pahennusta; se peittää nöyryyden
messupaidalla[3] ylpeän sydämmen mustan kauhtanan. -- Kyllä menen:
asiani on käskeä Helena tänne.
(Menee.)
HOVIMESTARI.
Armollinen rouva, tiedän että sydämmestänne rakastatte neitiä?
KREIVINNA.
Niin, totta totisesti. Hänen isänsä jätti hänet minun huostaani; ja hän
itse on, muista eduista puhumatta, täysin oikeutettu vaatimaan rakkautta
niin paljon kuin suinkin voi saada. Olemme hänelle enemmän velkaa kuin
mitä olemme maksaneet, ja enemmän on hänelle maksettava, kuin mitä hän
vaatii.
HOVIMESTARI.
Armollinen rouva, olin aivan äsken lähempänä häntä, kuin mitä hän
arvatenkin olisi toivonut. Hän oli yksin ja puhui itsekseen, omia
sanojaan omiin korviinsa; hän luuli, sen uskallan vannoa, ettei niitä
vieras korva kuulisi. Ja asia oli se, että hän rakastaa poikaanne.
Onnetar, sanoi hän, ei ollut mikään jumalatar, kun oli sellaisen
arvon-erotuksen rakentanut heidän välilleen; Amor ei mikään jumala, kun
ei tahtonut valtaansa ulottaa muihin kuin samansäätyisiin; Diana ei
impien kuningatar, kun salli alamais-raukkaansa hätyytettävän ja jätti
hänet ensi hyökkäyksessä pelastamatta ja myöhemmin lunastamatta. Tämän
hän lausui haikeimmalla tuskan äänellä, millä koskaan olen kuullut immen
vaikeroivan, ja minä katsoin velvollisuudekseni kiireimmiten tämän
teille ilmoittaa, eritoten kun, mahdollisiin ikävyyksiin nähden, teidän
on hyvin tärkeä saada siitä tieto.
KREIVINNA.
Olette rehellisesti tehtävänne tehnyt; pitäkää tämä omana tietonanne.
Monet merkit ovat jo aikaisemmin minussa samaa luuloa herättäneet, mutta
ne häälyivät niin vaa'assa, etten voinut en uskoa enkä epäillä. Pyydän,
jättäkää minut. Kätkekää tämä poveenne, ja kiitoksia vilpittömästä
huolenpidostanne. Kohta puhelen tästä enemmän teidän kanssanne.
(Hovimestari menee.)
Minunkin nuorna kävi tuolla lailla.
On luonnon laki horjahtamaton;
Nuoruuden ruusu okaita ei vailla,
Se veress' on, ja veri meidän on.
Näin nuoreen mieleen, jossa lempi palaa,
Totisen leimans' aina luonto valaa.
Kun nuoruuttani muistan, saman vaan
Tein virheen, se jos virhe olikaan.
(Helena tulee.)
On katse hällä sairas, nyt sen huomaan.
HELENA.
Mit' armollinen rouva suvaitsee?
KREIVINNA.
Helena, tiedäthän, ett' olen äitis.
HELENA.
Arvoisa käskijäni.
KREIVINNA.
Ei, vaan äiti.
Ja miks ei äiti? Tuota äiti-sanaa
Kuin kyytä hätkähdit; mit' äidissä
On pelottavaa? Minä äitis olen
Ja sinut niiden sarjaan asetan,
Jotk' itse synnytin. Niin, usein nähdään,
Ett' ottolapsi omaks lapseks muuttuu
Ja vieras oksa omaan runkoon juuttuu.
Ei mulla sinust' ollut äidin vaivaa,
Mut äidin huolt' on mulla sinust' ollut.
Laps, Herran tähden, veresikö hyytyy,
Kun mua äidiks sanot? Mikä on sun,
Kun kirjo Iris, synkkä sateen airut,
Noin silmääs kiertää? Miksi? Siksikö,
Ett' olet tyttäreni?
HELENA.
Se en ole.
KREIVINNA.
Mut olenhan ma äitis.
HELENA.
Anteeks, armo!
Ei kreivi Roussillon voi veljen' olla:
Min' olen alhainen, hän ylhäinen,
Hän sukua on suurta, minä halpaa.
Hän herrani on, palvelijanaan
Ma olla tahdon henkeen kuolemaan.
Ei, veli ei!
KREIVINNA.
Siis minäkään en äiti?
HELENA.
Olette äitini. Josp' oisittekin!
Ei silloin poikanne mun veljen' oisi.
Tai kummankin jos äiti oisitte!
Ma sitä toivoisin kuin autuuttani,
Kun hänen sisarens' en oisi vain.
Min' enkö tyttärenne olla voisi
Niin, ettei hän mun veljyeni oisi?
KREIVINNA.
Voit, Helena, voit olla miniäni,
Sitäkö, Jumal' auttakoon, sa aiot?
"Tytär" ja "äiti" vertas velloo noin.
Taas kalpenetko? Salaisuutesi
Jo haimell' olen, arvoituksen arvaan,
Miks etsit yksinäisyyttä ja mistä
Nuo karvaat kyyneleet. On päivänselvää:
Poikaani lemmit; sitä teeskentely
Ei kehtaa evätä, kun intohimo
Sen julki julistaa. Siis sano totuus;
"Niin on" vain sano: -- katsos, poskeskin
Sen toisilleen jo tunnustaa, ja silmäs
Niin selvään huomaavat sen käytöksestäs,
Ett' ilmaisee sen nekin; synti vain
Ja turha itsepäisyys kieles salpaa
Ja salaa totuuden. Niin onko, sano?
Jos on, niin kyllä hyvän laitoit permen;
Jos ei, niin kiellä pois. Niin totta kuin
Mun kauttan' avun sulle taivas hankkii,
Nyt sano totuus.
HELENA.
Anteeks, hyvä rouva!
KREIVINNA.
Poikaani lemmitkö?
HELENA.
Oi, anteeks, armo!
KREIVINNA.
Poikaani lemmitkö?
HELENA.
Hänt' ettekö
Myös tekin lemmi?
KREIVINNA.
Älä kiertele.
Mun lempeni on veressä, se tietty
On koko maailmalle. No siis, avaa
Minulle sydämmes, sill' intohimos
Sun täysin ilmaisee.
HELENA.
Siis polvillani
Tunnustan taivaan edessä ja teidän:
Lähinnä taivast', enemmän kuin teitä,
Poikaanne lemmin. -- Sukuni on köyhä,
Mut rehellinen; niin myös lempeni.
Oi, älkää suuttuko; hänt' ei se haittaa,
Jos minä häntä lemmin. Tunkeileva
Ei ollut lempeni; en tahdo häntä,
Ennenkuin hänet ansaitsen; mut kuinka
Hänt' ansaita, en tiedä; sen vain tiedän,
Ett' turhaan toivon, toivotonna lemmin.
Ja sentään tuohon pohjattomaan seulaan
Alati valan haluveteni,
Jotk' eivät ehdy vain. Kuin indiaani
Näin hurskaass' eksytyksess' aurinkoa
Ma palvon, joka katsoo palvojaansa,
Vaan hänt' ei huomaa. Älköön, rakas armo,
Vihanne kohdatko mun lempeäni,
Miss' itse lemmitte. Mut jos on teissä,
Jonk' arvo-ikä puhtauden on leima,
Syvällä sydämmessä palanut
Niin puhdas kaipuu ja niin lämmin rakkaus,
Ett' Amor ja Diana oli yhtä,
Oi, silloin häntä säälikää, jok' aina
Saa tappion, jos antaa taikka lainaa,
Ja jok' ei löytää tahdo mitä haki,
Vaan ongelmana elää kuolossaki.
KREIVINNA.
Sull' eikö äsken aie, puhu totta,
Pariisiin mennä?
HELENA.
Oli.
KREIVINNA.
Miksi? Sano.
HELENA.
Totuuden sanon, kautta autuuteni.
Mont' ihmeen tehokasta parannetta
Isäni jätti, joita kirjoist' oli
Ja koetellun kokemuksen kautta
Kokoillut varastoon. Ne huolella
Mun tallettaa hän käski havaintoina,
Joill' oli arvo suurempi, kuin mitä
Voi vielä arvioida. Niiden joukoss'
On pettämätön lääke, joka tuohon
Kamalaan, toivottomaan tautiin auttaa,
Mi kalvaa kuningasta.
KREIVINNA.
Tuonko vuoksi
Pariisiin aiot?
HELENA.
Herra poikanne
Mun siihen päähän sai; ei muuten koskaan
Pariisi, lääke eikä kuningas
Ois tullut aatosteni lähimaille.
KREIVINNA.
Mut luuletko, Helena, että, jos
Tuon avuntarjon teet, hän siihen suostuu?
Hän yhtä mieltä on kuin lääkäritkin:
Hän sanoo, ettei mikään voi hänt' auttaa,
He, ettei mikään häntä auttaa voi.
Kuink' uskoisivat tyhmää tyttö-raukkaa,
Kun oppi tietonsa on tyhjentänyt
Ja hänet hyljännyt?
HELENA.
On vielä jotain,
Jok' isän taidon voittaa, alallaan hän
Vaikk' oli suurin: tämän hyvän lääkkeen
Pyhittää taivaan onnellisin tähti
Mun perinnökseni. Jos, armo hyvä,
Mun suotte koittaa vain, niin hengen kaupall'
Yritän määräpäivän tunnilla
Parantaa kuninkaan.
KREIVINNA.
Niin luuletko?
HELENA.
Siit' olen varma.
KREIVINNA.
No niin, Helena,
Lupani saat ja lempeni ja rahaa
Ja saattoseuraa, hovin ystäville
Myös terveisiä. Itse kotiin jään,
Ja taivaalt' anon työlles siunausta.
Huomenna matkaan! Ja siit' ole vakaa,
Ett' auttaa sua tahdon voimain takaa.
(Menevät.)