Ensimmäinen kohtaus.
Roussillon. Huone kreivinnan hovilinnassa.
(Bertram, Roussillonin kreivinna, Helena ja Lafeu tulevat,
kaikki surupuvussa.)
KREIVINNA.
Kun luovun pojastani, hautaan toistamiseen puolisoni.
BERTRAM.
Ja minä täältä lähteissäni, äiti, itken uudelleen isäni kuolemaa; mutta
minun täytyy kuulla kuninkaan käskyä, jonka holhotti olen[1] nyt ja
alamainen ainiaan.
LAFEU.
Teille, armo, kuningas korvaa puolison, -- ja teille, nuori herra, isän.
Hän, joka aina on niin hyvä kaikille, ei voi olla osoittamatta
hyvyyttään teillekin, jonka arvo sen herättäisi, jos sitä puuttuisi,
pikemmin kuin jäisi siitä osattomaksi, kun sitä niin runsaasti on
tarjona.
KREIVINNA.
Mitä toiveita on kuninkaan parantumisesta?
LAFEU.
Hän on erottanut lääkärinsä, joiden hoidossa on aikaa kuluttanut
parantumisen toivossa eikä muuta sillä voittanut, kuin että aikaa myöten
on toivonsakin menettänyt.
KREIVINNA.
Tällä nuorella neitosella oli isä, -- oi, tämä "oli", mikä haikea sana!
-- jonka nero oli melkein yhtä suuri kuin hänen vilpittömyytensä;
jos se olisi sen verroille kohonnut, niin olisi se tehnyt luonnon
kuolemattomaksi, ja kuolema olisi työn puutteesta ruvennut lystäilemään.
Kuninkaan tähden soisin, että hän eläisi; se varmaankin olisi kuninkaan
taudin surma.
LAFEU.
Minkä nimellinen oli se mies, josta puhutte, armo?
KREIVINNA.
Hän oli kuuluisa ammatissaan, ja täydestä syystäkin: Gerard
Narbonnelainen.
LAFEU.
Todellakin erinomainen mies; kuningas aivan äskettäin puhui hänestä
ihastuksella ja kaipuulla. Hän oli siksi taitava, että voisi elää
vieläkin, jos tiede voisi pitää puoliaan kuolevaisuutta vastaan.
BERTRAM.
Mitä, hyvä herra, kuningas sairastaa?
LAFEU.
Pukamaa, hyvä herra.
BERTRAM.
Siitä en ole koskaan ennen kuullut.
LAFEU.
Hyvä, jos siitä ei koskaan mitään kuuluisikaan. -- Onko tämä nuori neiti
Gerard Narbonnelaisen tytär?
KREIVINNA.
On, herraseni, hänen ainoa lapsensa, ja minun hoitooni uskottu. Toivon
hänestä kaikkea sitä hyvää, mitä hänen kasvatuksensa lupaa.
Taipumuksensa hän on perinyt, ja se tekee kauniit avut vielä
kauniimmiksi; sillä jos oivat lahjat ovat saastaisen mielen verhona,
niin kiitokseen liittyy aina surkuttelu; ne ovat puoltajia, mutta
samassa pettäjiä; hänessä ne ovat sitä kallisarvoisempia, kuta
vilpittömämpiä; hän on kuntonsa perinyt, hyveensä itse hankkinut.
LAFEU.
Kehunne, armo, tuo kyyneleet hänen silmiinsä.
KREIVINNA.
Se on paras suola, millä tyttö saattaa kiitostaan höystää. Aina kun isän
muisto lähestyy hänen sydäntään, niin surun hirmuvaltias riistää kaikki
elonmerkit hänen poskiltaan. Älä itke, Helena, älä enää itke; muuten
luullaan, että enemmän surua osoitat, kuin sitä tunnet.
HELENA.
Tietystikin osoitan surua; mutta tunnenkin sitä.
LAFEU.
Kohtalainen valitus on kuolleen oikeus, mutta
liiallinen murhe on elävän vihollinen.
KREIVINNA.
Jos elävä on murheen vihollinen, niin liiallisuus tekee sen pian
kuolettavaksi.
BERTRAM.
Ma pyydän, äiti hyvä, siunaustanne.
LAFEU.
Mitenkä tuo on ymmärrettävä?
KREIVINNA.
Ota siunaus! Olossa ja tavoiss' ole
Isäsi poika! Veri sekä hyve
Sinussa vallast' otelkoot, ja kuntos
Pysyköön aateluutes tasall' aina.
Rakasta kaikkia, mut harvaan luota;
Älä loukkaa ketään; vihamiestäs uhmaa,
Mut voimaas älä käytä; ystävääsi
Kuin silmäterääs helli; ole ennen
Vait-olija kuin paljon puhuja.
Ja taivas sulle suokoon, mitä muuta
Se antaa voi ja minä siltä pyytää.
Hyvästi! -- Herra, häntä neuvokaa;
Hän viel' on kypsymätön hovikoksi.
LAFEU.
Paraimmat siellä, siitä olen varma,
Halaavat kilvan hänen ystävyyttään.
KREIVINNA.
Hyvästi, Bertram! Siunatkoon sua taivas!
(Menee.)
BERTRAM (Helenalle).
Mitä parasta voitte ajatuksissanne toivoa, se teille osaksi tulkoon!
Olkaa turvana äidilleni, haltijallenne, ja pitäkää häntä kunniassa.
LAFEU.
Hyvästi, soma neiti! Teidän tulee pitää eleillä isänne mainetta.
(Bertram ja Lafeu menevät.)
HELENA.
Jos se vain ois! -- En aattele nyt isää.
Nuo valtain itkuvirrat hälle suuremp'
On kunnioitus kuin mun kyyneleeni.
Mink' oli näköinen? Oi, sit' en muista;
Vain Bertramin on kuva sielussani.
Hukassa olen; elämä on tyhjää,
Kun poiss' on Bertram.
Yhtä hyvin voisin
Valita sulhokseni kirkkaan tähden,
Niin paljon hän on mua ylempi;
Sen kirkas loisto vain, sen laitavalo
Mua kohtaa, vaan sen piiriss' en saa elää.
Tää korskean on lemmen rangaistusta:
Halajaa hirvi leijonaa, mut surman
Saa lemmenpalkaks. Mikä sulo-tuska
Hänt' aina nähdä; istua ja piirtää
Kiharat, kotkan silmät, kulmain kaaret
Sydämmen tauluun, sydämmeni, johon
Tuon armaan kuvan pienin piirre painui!
Nyt poiss' on hän, ja pyhän-jäännöksiä
Saa harras sydän palvoa. -- Ken tuossa?
Bertramin seuraaja, ja siksi rakas,
Vaikk' onkin julki valhettelija
Ja perin pelkuri ja täysi narri.
Mut nämä paheet häneen soveltuvat:
Ne kestää ne, kun hyveen teräsluut
Vilussa värjyy; tyhmyytt' äverjästä
Alaston äly usein palvelee.
(Parolles tulee.)
PAROLLES.
Herran rauha, kaunis kuningatar!
HELENA.
Herran rauha, monarkki!
PAROLLES.
Väitän vastaan.
HELENA.
Samoin minä.
PAROLLES.
Neitsyyttäkö nyt mietiskelette?
HELENA.
Niin. Teissä on vähän soturin vikaa: sallikaa minun tehdä teille
kysymys. Miehet ovat neitsyyden vihollisia; miten voimme sen heiltä
turvata?
PAROLLES.
Älkää päästäkö sisään.
HELENA.
Mutta he ryntäävät; ja neitsyytemme, vaikka urhoollisesti pitääkin
puoliaan, on kuitenkin heikko. Neuvokaa meille jokin sotataidon mukainen
puolustuskeino.
PAROLLES.
Sitä ei ole. Miehet piirittävät teitä, kaivavat salaa alta ja
räjähyttävät ilmaan.
HELENA.
Herra varjelkoon neitsyys-parkaa mokomista kaivajista ja räjähyttäjistä!
-- Eikö ole mitään sotatemppua, millä neitsyet voisivat räjähyttää
miehet?
PAROLLES.
Kun neitsyys on räjähytetty, niin mies hyökkää päälle; ja jos nyt hänet
räjähytätte, niin, toden totta, tekemänne aukon kautta hän valloittaa
koko linnoituksenne. Luonnon valtiotalouteen ei kuulu neitsyyden
tallettaminen. Neitsyyden häviö on yhteiskunnan hyöty, ja neitsyttä ei
ole vielä maailmaan tullut ilman neitsyyden menettämistä. Se, mistä te
olette tehty, se on sitä neitsyiden tekomujua. Jos yksi neitsyys
menetetään, niin saadaan kymmenen sijaan; jos sitä iankaiken säästetään,
on se iäksi mennyttä. Se on liian kylmä kumppaniksi. Menköön menojaan!
HELENA.
Tahdon sentään vähäisen sitä tallita, vaikka kohta kuolisinkin
neitsyenä.
PAROLLES.
Vähä se on, mikä sen asian puolesta puhuu: se on luonnon järjestystä
vastaan. Neitsyyttä puolustamalla syytätte omaa äitiänne, joka on
ilmeisintä uppiniskaisuutta. Itsensä-hirttäjä on neitsyt tavallaan;
neitsyys murhaa itsensä ja olisi kuopattava valtamaantielle, vihityn
maan ulkopuolelle, hurjapäisenä luonnonlain rikkojana. Neitsyys kasvaa
matoja aivan niinkuin juusto; se syö oman itsensä kuoria myöden ja
kuolee vihdoin omaan nälkäänsä. Vielä lisäksi on neitsyys itsepäinen,
ylpeä, toimeton, täynnä itserakkautta, josta synnistä Jumalan laki mitä
ankarimmin kieltää. Älkää sitä säästäkö; siitä ei tule muuta kuin
tappiota. Pankaa se liikkeeseen: kymmenessä vuodessa saatte kymmenen
sijaan, joka on hyvä kasvu, eikä pääoma siitä paljoakaan huonone.
Menköön menojaan!
HELENA.
Miten olisi menettää se oman mielensä mukaan?
PAROLLES.
Annappas olla! Niin, huonoa olisi tehdä sen mielen mukaan, jonka se ei
ole mieleen. Se on tavara, joka vanheten menettää kiiltonsa; jota
kauemmin sitä säästetään, sitä vähempi sen arvo. Pankaa se kauppaan, kun
se vielä kelpaa ja ostajia on. Neitsyys on niinkuin vanha hovinainen,
joka käyttää vanhanaikaista myssyä: hän on komeapukuinen ja kuitenkin
pukematon; niinkuin solki tai hammastikku, joita ei kukaan enää
hatussaan käytä. Vuosiluku sopii paremmin viuluun tai viinipulloon kuin
teidän kasvoillenne; teidän neitsyytenne, teidän vanha neitsyytenne, on
niinkuin kitistynyt Ranskan päärynä: paha katsella ja kuiva syödä; niin
maarin, kitistynyt päärynä; ennen se oli parempi; niin tosiaankin,
kitistynyt. Mitä aiotte sillä tehdä?
HELENA.
Niin, neitsyydelläni? En vielä mitään.
Siell' isännälläs tuhannen on kultaa:
Emo ja lemmitty ja ystävätär,
Phoenix ja sankaritar, raivotar,
Toveri, valtias ja jumalatar,
Hyvä uskottu ja maire pettäjä,
Kopea nöyryys, nöyrä vallanhimo,
Soraava sointu, vieno epäsointu,
Sopu ja kiusaaja, ja monta muuta
Siroa, sokon Amor-kummin suomaa
Hyväilynimeä. Ja nyt hän aikoo --
En tiedä mitä. -- Taivas häntä kaitkoon! --
Hovi on koulu; ja hän on --
PAROLLES.
Mit' on hän?
HELENA.
Mies, jolle toivon hyvää. -- Sääli vain --
PAROLLES.
No, mitä sääli?
HELENA.
Ettei ole toivo
Lihaa ja verta, jok' ois tuntuvaa,
Niin että voisimme, me kurjat raukat,
Me, joille onni nurja soi vain toivon,
Sen tenholl' ystäväämme seurata
Ja näyttää mitä nyt vain aattelemme
Ja josta kiitost' emme koskaan saa.
(Kantapoika tulee.)
KANTAPOIKA.
Monsieur Parolles, herra kutsuu teitä.
(Menee.)
PAROLLES.
Hyvästi, pikku Helenainen! Jos jaksan sinua muistaa, niin tahdon hovissa
sinua ajatella.
HELENA.
Monsieur Parolles, te olette syntynyt laupiaan tähden alla.
PAROLLES.
Niin, Marsin alla.
HELENA.
Sen hyvin uskon, Marsin alla.
PAROLLES.
Miksi Marsin alla?
HELENA.
Te olette aina taistelussa niin allapäin, että olette ehdottomasti
syntynyt Marsin alla.
PAROLLES.
Niin, kun se oli eistymässä.
HELENA.
Sanokaa ennemmin: kun se oli väistymässä.
PAROLLES.
Kuinka niin?
HELENA.
Te väistytte aina, kun taistelette.
PAROLLES.
Se kuuluu asiaan.
HELENA.
Niin kuuluu juokseminenkin asiaan, kun pelko käskee käpälämäkeen. Mutta
tuo uljuuden ja arkuuden sekoitus teissä on nopealentoinen avu, joka
ilokseni sopii teille varsin hyvin.
PAROLLES.
Minulla on nyt niin paljo puuhaa, etten voi antaa sinulle pistävää
vastausta. Mutta palaan täydellisenä hovimiehenä, ja silloin tahdon
opettaa sinulle kaikki salaisuudet, jos vain hovimiehen neuvot sinuun
pystyvät ja ymmärrät hänen viittauksiinsa painoa panna; muuten
kuolet omaan kiittämättömyyteesi ja lähdet näiltä ilmoilta perin
tietämättömänä. Hyvästi! Jos on aikaa, niin lue rukouksiasi; jos ei,
niin muistele ystäviäsi. Hanki itsellesi hyvä puoliso, ja kohtele häntä
niin kuin hän kohtelee minua. Hyvästi vain!
(Menee.)
HELENA.
Se lääke, jota ylhäält' anotaan,
On usein itsessämme; pääsy vapaa
On meillä onnen maahan; tylsät vaan
Ja arat hankkeet taivas estää tapaa.
Mikä lempeni näin korkealle vei?
Sain näön, mut ei silmä tyydy, ei.
Mink' onni ratkoo, luonto yhteen valaa,
Ja ylhää halpa vertaisenaan halaa.
Tekoa rohkeaa ei koskaan tee,
Ken vaivaa punnitsee ja arvelee:
On mennyt mennyttä. Kun lempi koittaa
Paraansa panna, niin se aina voittaa.
Kuninkaan tauti -- Tulkoon, mit' on tulla!
Jos pettäiskin, on luja päätös mulla.
(Menee.)
Toinen kohtaus.
Pariisi. Huone kuninkaanlinnassa.
(Torventoitauksia. Ranskan kuningas, kirje kädessä,
ylimyksiä ja muita seuralaisia tulee.)
KUNINGAS.
Siis tukkaisill' on Florens ja Siena;
Ja onni tasan on, ja urhokkaasti
He sotaa jatkavat.
1 HOVIMIES.
Niin kerrotaan.
KUNINGAS.
On luultavaakin: Itävalta-lanko
Sen tässä varmaks vahvistaa ja varoo,
Ett' aikoo Florens pikaist' apua
Meilt' anoa; mut arvon ystävämme
Varoittaa ennalta ja toivoo että
Sen epäisimme.
1 HOVIMIES.
Koeteltu prinssin
On ystävyys ja äly, niihin luottaa
Voi täydelleen.
KUNINGAS.
Hän määrää vastaukseni:
Jo ennen pyyntöään saa Florens kiellon.
Mut joku aatelistamme jos mielii
Toskanaan sotimaan, niin kumpaan tahtoo
Saa liittyä.
2 HOVIMIES.
Se terveellinen koulu
On aatelillemme, jok' ilmaa kaipaa
Ja urotöitä.
KUNINGAS.
Kuka tuossa tulee?
(Bertram, Lafeu ja Parolles tulevat.)
1 HOVIMIES.
Se nuor' on Bertram, Roussillonin kreivi.
KUNINGAS.
Sull' isäsi on kasvot, nuorukainen;
Ei kiireissään, vaan huolell' aulis luonto
Sun muovaellut on. Myös isäs hyveet
Sull' olkoon. Tervetullut Pariisiin!
BERTRAM.
Suur' majesteetti, nöyrin kiitokseni!
KUNINGAS.
Oi, ett' ois vielä sama terveys mulla,
Kuin milloin isäs kanssa ystävinä
Aloimme sotatyömme. Hyvin tunsi
Hän ajan sotataidon; urhokkaimpain
Ol' oppilas. Hän kauan kestikin;
Mut ikä häijy meidät yllätti
Ja hylyiks heitti. Mulle virkistyst' on
Puhella isästänne. Nuorna oli
Hän yhtä nokkela, kuin mit' on tieten
Nykyiset nuoret; mutta näiden pila
Ivaksi kääntyy heihin itseensä,
Kun heidän löyhyyttään ei kunto peitä.
Mik' älymies! Ei katkeraa, ei halpaa
Ivansa eikä korskansa, jos' niit' ei
Vertainen kiihoittanut; kunnia
Kuin kello näytti tarkoin hetken, milloin
Ol' aika puhua, ja kieli nouti
Visusti näyttäjää. Mut alempiaan
Hän katsoi toisen arvon olennoiksi;
Kun heihin ylvän latvans' alensi,
He hänen nöyryydestään ylpistyivät,
Hän heidän kiitos-pahaisestaan nöyrtyi.
Mies moinen oisi meidän nuorillemme
Esikuva, joka heille näyttäis, kuinka
He, sitä seuratenkin, taantuvat.
BERTRAM.
Isäni jälkimuiston kirkkaampana
Sielunne säilyttää kuin hautapatsas;
Ja hautakirjoitusta pysyvämpi
Tuo kuninkaallinen on puheenne.
KUNINGAS.
Josp' oisin hänen luonaan! Sanoi aina --
On niinkuin kuulisin nuo viisaat sanat,
Joit' ei hän korvaan viskannut, vaan sinne
Itämään istutti ja hedelmöimään --
"En tahdo elää", näin hän usein alkoi,
Suu surun hymyssä, kun pila päättyi
Ja äkki-käänteen sai, "en tahdo elää,
Kun loppuu lampust' öljy, enkä olla
Nulikkain niistettävä, joiden vaisto
Vain uusille on herkkä, joiden äly
Pukuja miettii vain ja joiden mieli
Kuin muoti vaihtelee." Hän tätä toivoi;
Ja minä, jälkeen jäänyt, samaa toivon:
Pois päästä joutuin pesästä, kun siihen
En vahaa voi ja mettä enää kantaa,
Ja tilaa jättää työtyrimmille.
2 HOVIMIES.
Olette suosittu; ken vähimmin
Sen tunnustaa, teit' enimmin hän kaipaa.
KUNINGAS.
Niin, paikan täytän. -- Kreivi, kuinka kauan
Isänne lääkäri on kuolleen' ollut?
Kehuttu oli.
BERTRAM.
Kuusi kuukautta.
KUNINGAS.
Jos eläis hän, niin häntä koittaisin. --
Mua talukaa! -- Nuo muut mun turmelleet
On rohtoinensa. Luonto nyt ja tauti
Sotaansa käykööt. Tervetullut, kreivi,
Rakkaampi poikaa!
BERTRAM.
Kiitos, majesteetti!
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Roussillon. Huone kreivinnan hovilinnassa.
(Kreivinna, hovimestari ja narri tulevat.)
KREIVINNA.
Nyt puhukaa. Mitä teillä on neidistä sanottavaa?
HOVIMESTARI.
Armollinen rouva, toivon että se, mitä näin olen teille mielennouteeksi
puuhaillut, pannaan entisten vaivojeni luetteloon; sillä loukkaamme
häveliäisyyttämme ja likaamme ansioittemme puhtauden, jos itse niitä
julistamme.
KREIVINNA.
Mitä tuo veitikka täällä tekee? Mene tiehesi, poika! Valituksia, joita
olen sinusta kuullut, en kaikkia usko; etten sitä tee, siihen on syynä
mukavuuteni; sillä tiedän, että olet tarpeeksi narri ollaksesi syypää
ja tarpeeksi ovela omistaaksesi nämä koiruudet.
NARRI.
Niinkuin, armollinen rouva, hyvin tiedätte, olen köyhä raukka.
KREIVINNA.
Hyvä.
NARRI.
Ei, armollinen rouva, ei ole hyvä, että olen köyhä, vaikka moni rikas
joutuukin kadotukseen. Mutta jos, armollinen rouva, sallitte minun
mennä naimisiin, niin Elsa, se tyttöni, ja minä kyllä koettaisimme
hinastella eteenpäin.
KREIVINNA.
Aiotko siis väkisinkin ruveta kerjäämään?
NARRI.
Niin, kerjäisin tässä asiassa teidän suostumustanne.
KREIVINNA.
Missä asiassa?
NARRI.
He, Elsan asiassa ja omassani. Virka ei mene perinnöksi, ja luulen,
etten ennen saa Jumalan siunausta kuin saan henkiperillisiä, sillä
sanotaan, että lapset ovat siunaukseksi.
KREIVINNA.
Mutta sano syy, miksi tahdot mennä naimisiin.
NARRI.
Armollinen rouva, ruumis-parka sitä kaipaa; liha minua siihen ajaa,
ja jota piru ajaa, sen täytyy mennä.
KREIVINNA.
Siinäkö kaikki teidän armonne syyt?
NARRI.
Onhan mulla muita, pyhiäkin syitä, niinkuin asiat nyt ovat.
KREIVINNA.
Saako niitä maailma tietää?
NARRI.
Olen ollut syntinen luontokappale, rouva hyvä, niinkuin te ja kaikki
liha ja veri on, ja aion nyt naida, voidakseni katua.
KREIVINNA.
Naimistasi pikemmin kuin syntisyyttäsi.
NARRI.
Minulla ei ole ystäviä, rouva hyvä, ja toivon saavani ystäviä vaimoni
kautta.
KREIVINNA.
Sellaiset ystävät ovat vihamiehiäsi, narri.
NARRI.
Silloin ette tiedä, armo, mitä hyvät ystävät on; ne veitikat ne tekevät
minun puolestani, mitä en itse jaksa. Joka peltoni kyntää, se säästää
härkiäni, enkä minä muuta kuin korjaan sadon; jos minä olen hänen
sarvipäänsä, niin on hän minun juhtani. Joka lohduttaa vaimoani, se
lohduttaa lihaani ja vertani; joka lohduttaa lihaani ja vertani, se
rakastaa lihaani ja vertani; ja joka lihaani ja vertani rakastaa, se on
minun ystäväni; ergo, joka suutelee vaimoani, on minun ystäväni. Jos
ihmiset tyytyisivät olemaan mitä ovat, niin ei olisi naimaliitosta
mitään pelkoa; sillä nuori Charbon, puritaani, ja vanha Poysam, papisti,
jos kohta ovatkin sydämmensä puolesta eri uskontoa, ovat päänsä puolesta
kuitenkin yhtä; he voivat puskea yhteen niinkuin mitkäkin jäärät.
KREIVINNA.
Aiotko ikäsi olla noin hävytön rivosuu?
NARRI.
En, vaan profeetta, armollinen rouva, joka ujostelematta sanoo totuuden.
Ma laulan vanhaa laulelmaa,
Ja sit' on kuulla somaa:
Kaikk' avio on sallimaa,
Mut sarvet luonnon omaa.
KREIVINNA.
Pois tiehesi, poika; toiste puhun kanssasi enemmän.
HOVIMESTARI.
Suvaitsetteko, armollinen rouva, että pyydän Helenaa luoksenne; hänestä
tulinkin puhumaan.
KREIVINNA.
Poika, sano neidille, että tahdon puhutella häntä, Helenaa tarkoitan.