Jos joku johtolanka löydettäisiin kuningatar Annan hallitusajan
lopussa vallinneisiin synkkiin juonitteluihin, tahi jos joku
historiankirjoittaja tuntisi halua seurata sitä, niin luulisin käyvän
selväksi, että yhdelläkään kuningattaren ympärillä olevista suurista
henkilöistä ei ollut politiikassaan määrättyä kantaa joka olisi ollut
vapaa siitä yksityisestä ja itsekkäästä pyyteestä, jota itsekukin
heistä ajoi: St. John palveli St. Johnia, Harley palveli Oxfordia,
Marlborough palveli John Churchillia aina; ja sen mukaan mitä etuja
he voivat saada St. Germainista tai Hannoverista, he lähettivät sinne
alamaisuuden tarjouksia siellä oleville prinsseille tai kavalsivat
toisen toiselle. Heidän mielestään oli toinen asia ja toinen hallitsija
yhtä hyvä kuin toinenkin, jos he hänen alamaisinaan voivat saada
parhaan paikan. Ja heillä oli kullakin kuten Lockitilla ja Peachumilla,
Newgaten päämiehillä "Konnan oopperassa", jonka mr. Gay myöhemmin
kirjoitti, toisiaan vastaan kädessään asiapapereita ja todistuksia
isänmaankavalluksesta, jotka todistukset olisivat vieneet toisen
hirteen, mutta kumpikaan heistä ei tohtinut käyttää asettaan, sillä
he pelkäsivät sitä, mitä toinen kantoi taskussaan. Ajatelkaa suurta
Marlborough'ta -- koko maailman huomatuinta henkilöä, ruhtinaiden
voittajaa, joka oli voitokkaasti marssinut Saksan, Flanderin ja Ranskan
poikki, joka oli laatinut lakeja ulkomaiden hallitsijoille ja jota
Englannissa oli palveltu kuin jumalaa -- miten hänen täytyi hiipiä pois
Englannista ja miten hänen luottonsa, arvonsa ja virkansa riistettiin
häneltä; hänen armeijassa olevat ystävänsä sortuivat ja joutuivat
perikatoon; ja hän pakoili Harley'a yhtä halpana ja voimattomana kuin
köyhä velallinen viranomaista, joka tuo haastetta. Eräs paperi, jonka
Harley sai haltuunsa ja joka eittämättömästi osoitti, että herttua
ajoi Stuart-perheen asiaa, oli se ase, jolla valtio varainhoitaja
ajoi Marlborough'n Englannista. Hän pakeni Antwerpeniin ja alkoi
heti juonitella toisella puolella ja palasi Englantiin, kuten kaikki
tiedämme, whigina ja hannoverilaisena.
Vaikka valtiovarainhoitaja erotti armeijasta ja valtion
virkamiehistöstä joka miehen, jonka tiedettiin olleen herttuan ystävä,
ja antoi avoimeksi jääneet paikat torypuolueeseen kuuluville, niin
siitä huolimatta pelasi hänkin kaksinaista peliä Hannoverin ja St.
Germainin välillä, ja hän odotti vain kuningattaren kuolemaa tullakseen
valtion päämieheksi ja antaakseen kruunun jommallekummalle perheelle,
kumpi vain hänet paremmin lahjoi tai kumpaa kansa vaati. Harleyn
päämääränä oli, olipa kuningas kuka tahansa, hallita tätä; ja siinä
tarkoituksessa hän anasti edellisen kuuluisan suosikin paikan ja
halvensi sen sodan saavutuksia, jotka olivat tehneet Marlborough'n
nimen niin mainehikkaaksi; eikä hän halveksinut enempää kuin hänen
suuri kukistunut kilpailijansakaan kaikkein alhaisimpia keinoja,
imarteluja tahi uhkauksia, jos ne vain vahvistivat hänen valtaansa.
Jos suurin satiirikko, mitä maailma on milloinkaan tuntenut, olisi
kirjoittanut Harley'a vastaan eikä hänen puolestaan, niin minkä
historian hän olisi jättänyt jälkeensä kuningatar Annan viimeisistä
hallitusvuosista! Mutta Swiftillä, joka ylenkatsoi koko ihmissukua,
eikä vähimmin itseään, oli se uskollisen puoluetoverin ansio, että
hän rakasti niitä johtomiehiä, jotka kohtelivat häntä hyvin, hän
pysyi urheasti Harleyn vierellä tämän kukistuessakin, niinkuin hän
urhoollisesti oli tukenut tätä tämän myötäkäymisen päivinä.
Suuri St. John, joka oli verrattoman paljon loistavampi, mahtavampi,
kaunopuheisempi ja hienommin sivistynyt kuin hänen kilpailijansa,
saattoi olla ihan yhtä itserakas kuin Oxford ja osasi näytellä
kaksinaista osaa yhtä taitavasti kuin kaksinainen ja notkea
Marlborough. Hän, joka aina puhui vapaudesta, ei karttanut
vastustajiensa vainoamista ja häpeäpaaluun panoa sen enempää kuin jos
hän olisi ollut Pää-Inkvisiittori Lissabonissa. Tämä arvoisa patriootti
ryömi polvillaan sekä Hannoverissa että St. Germainissa; vaikka hän
oli surullisen kuuluisa siitä, ettei hänellä ollut mitään uskontoa,
niin hän joi maljoja kirkon ja kuningattaren kunniaksi yhtä rohkeasti
kuin tyhmä Sacheverel, jota hän käytti välikappaleenaan ja jolle hän
nauroi; ja pyyteitään palvellakseen ja kukistaakseen vihamiehensä hän
juonitteli, imarteli, kerskaili, mairitteli ja leperteli hovisuosikille
ja hiipi hovin takakäytävää yhtä hiljaa kuin Oxford, joka oli vallannut
Marlborough'n paikan ja jonka paikan hän itse valtasi. Juuri tähän
aikaan tapahtui lordi Oxfordin kukistuminen, aikaan, mihin minä nyt
historiassani olen päässyt. Hän oli nyt joutunut valtansa viimeisiin
päiviin, ja se asiamies, jota hän käytti kukistamaan Blenheimin
voittajaa, koetti nyt kukistaa tuota voittajan voittajaa ja ojentaa
valtiosauvaa Bolingbrokelle, joka sitä oli hartaasti halunnut.
Sen asian varalta, jota valmistettiin, tuotiin kaikki Ranskan
palveluksessa olevat irlantilaiset rykmentit Boulogneen Picardie'hin,
jotta Berwickin herttua tarpeen tullen voisi ne viedä kanaalin poikki
-- sillä he eivät enää olleet Ranskan sotureita, vaan Englannin ja
Irlannin kuninkaan Jaakko III:n alamaisia. Suuren, uskollisen joukon
skotlantilaisia -- vaikka Skotlannissa tiedettiin myös olevan mitä
toimeliaimman, päättäväisimmän ja urhoollisimman whigpuolueen, joka oli
erinomaisesti ja tarmokkaasti järjestetty ja kasvatettu -- tiedettiin
horjumattomasti olevan kuninkaansa puolella. Kovin suuri joukko
torypapistoa, aatelistoa ja ylimystöä oli maanpaossa olevan prinssin
julkisia puoluelaisia; ja puolueettomain voitiin otaksua äänestävän
kuningas Yrjöä tai kuningas Jaakkoa, kumpi vain sai enemmän kannatusta.
Kuningatar Anna, erittäinkin viimeisinä aikoinaan, kallistui oman
sukunsa puolelle. Nyt oli prinssi Lontoossa, kivenheiton päässä
sisarensa palatsista; pääministerin asema oli niin horjuva, että
heikon naisenkin sysäys olisi voinut saada hänet sortumaan; ja hänen
seuraajaansa, Bolingbrokeen, nähden tiedämme kumman puolella hänen
valtansa ja loistava kaunopuheisuutensa olisivat olleet sinä päivänä,
jolloin kuningatar olisi ilmestynyt julkisesti neuvostonsa eteen ja
sanonut: "Tämä, lordit, on veljeni; tässä on isäni perillinen ja hän on
oleva seuraajani."
Kuningattarella oli koko edellisen vuoden ollut alituisia, toistuvia
sairauskohtauksia, kuumetta ja horrostiloja; ja yhtämittaa olivat
kaikki hänen seuralaisensa arvelleet hänen kuolevan. Hannoverin
vaaliruhtinas oli halunnut lähettää poikansa, Cambridgen herttuan,
kunniatervehdykselle tämän serkun, kuningattaren luo, kuten
vaaliruhtinas sanoi, -- mutta oikeastaan olemaan paikalla, kun
kuolema lopetti kuningattaren vaiheet. Hänen majesteettinsa, jota
varmaankin peloitti saada sellainen _memento mori_ kuninkaallisten
silmäinsä eteen, oli vihaisesti kieltänyt nuorta prinssiä tulemasta
Englantiin. Hän joko tahtoi pitää tilaisuuden vapaana veljelleen, tai
ei kansa, jota hän hallitsi, tahtonut tehdä ratkaisua whigpuolueen
ehdokkaasta ennenkuin oli sopinut ehdoista tämän kanssa. Kuningatarta
oli varmaankin äärettömästi heikontanut ja ärsyttänyt hänen kuullensa
neuvostopöydän ääressä riitelevät ministerit ja epäilemättä myös
omantunnonkolkutukset, hänen ministeriensä ahdistelut ja alituinen
rettelöiminen ja kiihoitus hänen ympärillään. Hänen voimansa loppuivat
näiden alituisten mielenkiihoitusten vuoksi ja päivästä päivään
arveltiin hänen huoltensa saavan nopean lopun. Hänen majesteettinsa
sairastui juuri ennenkuin varakreivi Castlewood ja hänen toverinsa
tulivat Ranskasta. Pyhän Antoniuksen tuli kalvoi kuninkaallisia sääriä.
Ei pidetty siis mitään kiirettä esittää hovissa nuorta lordia tahi
sitä henkilöä, joka kulki hänen nimellään; ja kun herra varakreivin
haava sopivasti aukeni, täytyi hänen mukavasti jäädä kamariinsa,
kunnes koitti aika, jolloin hänen lääkärinsä salli hänen taivuttaa
polvensa kuningattaren eteen. Heinäkuun alussa tuo vaikutusvaltainen
lady, jonka kanssa meidän puolueemme on mainittu olleen yhteydessä,
tuli usein Kensingtoniin tapaamaan ystäväänsä hovineitiä ja herra
varakreiviä (joko todellista tahi oletettua), joka makasi sairaana lady
Castlewoodin talossa.
Heinäkuun 27 päivänä kyseessä oleva lady, joka oli mitä läheisimmässä
kanssakäymisessä kuningattaren kanssa, tuli kantotuolissaan lähellä
olevasta palatsista ja toi pienelle seuralle Kensington Square'iin
mitä tärkeimpiä tietoja. Lopullinen isku oli annettu ja Oxfordin ja
Mortimerin lordi ei enää ollut valtiovarainhoitaja. Pääministerin
sauvaa ei kuitenkaan vielä oltu annettu kellekään seuraajalle, vaikka
lordi Bolingbroke epäilemättä sen oli saava. Ja nyt oli aika koittanut,
vakuutteli kuningattaren Abigail, ja nyt tuli lordi Castlewood esittää
hallitsijalle.
Sen tapahtuman jälkeen, jonka lordi Castlewood oli nähnyt ja jonka hän
oli kertonut serkulleen -- tämä oli viettänyt mitä kurjimman yön vihan
ja mustasukkaisuuden vaivoissa pohtiessaan uudelleen tuota tapausta,
tulivat ne kolme henkilöä, jotka luonto oli määrännyt Beatrixin
suojelijoiksi, aivan samanlaiseen ratkaisuun: Beatrix oli poistettava
tuon miehen läheisyydestä, miehen, jonka aikomukset ilmenivät liiankin
selvästi ja joka ei empinyt niitä perille ajaessaan sen enempää kuin
hänen isänsä oli tehnyt. Minä luulen, että Esmondin emäntä, tämän
poika ja eversti Esmond olivat kaikki salaisesti harkinneet tätä
asiaa mielessään: sillä kun Frank häikäilemättä alkoi puhua: "Minusta
Beatrixin tulisi olla missä tahansa mieluimmin kuin täällä", virkkoi
lady Castlewood: "Kiitoksia, Frank; niin olen minäkin ajatellut." Ja
mr. Esmond, vaikka hän huomautti ainoastaan, että hänen asiansa ei
ollut puhua, osoitti selvään olemuksensa iloisuudella, miten mieluisa
tuo ehdotus hänestä oli.
"Huomaa hyvin, että sinä olet kanssamme samaa mieltä, Henry", virkkoi
varakreivitär vivahdus katkeraa ivaa äänessään. "Beatrixin on parasta
olla tästä kodista poissa, niinkauan kuin vieraamme viipyy; ja hänen
tulisi heti poistua Lontoosta, kun tämän aamuinen asia on suoritettu."
"Mikä tämän aamuinen asia?" kysäsi eversti Esmond, sillä hän ei tiennyt
mitä oli järjestetty, vaikka asiaa, mikä prinssin tuomisen jälkeen oli
kaikkein tärkein -- jotta nimittäin kuningatar tunnustaisi hänet --
juuri suoritetuin sillä hetkellä, kun me kolme keskustelimme yhdessä.
Se hovirouva, johon suunnitelmamme nojautui ja joka oli sen
pääasiamies, sekä hovihenkilääkäri ja Rochesterin piispa, jotka
olivat toiseksi kaikkein tärkeimmät suunnitelmamme osanottajista,
olivat pitäneet useita neuvotteluja talossamme Kensingtonissa ja
muuallakin ja pohtineet, mitkä keinot olisivat parhaita nuoren
seikkailijan esittämiseksi hänen sisarelleen kuningattarelle. Sen
yksinkertaisen ja helpon suunnitelman, jota eversti Esmond oli
ehdottanut, olivat kaikki puolueemme jäsenet hyväksyneet; ja se oli,
että jonain erikoisena päivänä, jolloin ei hovissa ollut kovin monta
henkilöä, prinssi ilmestyisi sinne lordi Castlewoodina ja hänen siellä
palveleva sisarensa tervehtisi häntä ja tuo toinen lady johtaisi hänet
kuningattaren yksityishuoneeseen. Ja riippuen hänen majesteettinsa
terveydestä ja mielentilasta ja niistä asianhaaroista, mitkä vierailu
saattaisi aiheuttaa, tuli jättää läsnäolevien ja prinssin itsensä
päätettäväksi, oliko hänen ilmoitettava, että hän oli kuningattaren
veli vaiko Beatrix Esmondin veli, joka suuteli tämän kuninkaallista
kättä. Ja kun tämä suunnitelma oli järjestetty, odotimme me kaikki
kovin huolestuneina toimeenpanon päivää ja merkinantoa.
Kaksi aamua tuon illallisen jälkeen, heinäkuun 27 päivänä, kun
Rochesterin piispa söi aamiaista lady Castlewoodin ja tämän perheen
seurassa ja kun aamiainen oli tuskin lopussa, vierivät tohtori
A:n vaunut talomme edustalle Kensingtoniin, ja tohtori ilmestyi
siellä olevien keskuuteen virkistäen synkänpuoleista seuraamme;
sillä äiti ja tytär olivat aamulla riidelleet tuon illallispöydässä
sattuneen tapahtuman johdosta ja ehkä myös muistakin, jälkeisenä
päivänä tapahtuneista seikoista. Beatrixin ylpeä luonne ei kärsinyt
moitteita keltään ylemmältä, vielä vähemmän äidiltään, tuolta kaikkein
lempeimmältä olennolta, jota tyttö pikemminkin käski kuin totteli.
Ja kun Beatrix tunsi olevansa väärässä ja että hän tuhansilla
liehittelyillä (joita hän ei voinut olla käyttämättä jokaiselle
miehelle, joka joutui hänen läheisyyteensä yhtä vähän kuin aurinko voi
olla luomatta säteitään suuriin ja pieniin) oli kiihoittanut prinssin
vaarallista ihailua ja houkutellut tämän sitä ilmaisemaan, niin hän
kävi yhä itsepäisemmäksi ja julkeammaksi, kuta varmempi hän oli
syyllisyydestään.
Tähän seuraan saapui siis tohtori, mutta prinssi ei ollut mukana
vaan tälle tarjottiin suklaata makuuhuoneessaan, niissä tämä
loikoili myöhään, nukkuen päästään viinihöyryjä, ja hän karkoitti
heti hämmästyttävillä ja perin tärkeillä uutisilla sen yksityisen,
toisarvoisen mielipahan, joka Castlewoodin perhettä kiusasi.
Hän kysyi vierasta. Vieras oli omassa huoneessaan Hän kehoitti
_Monsieur Baptistea_ menemään heti isäntänsä; luo, ja hän pyysi, että
_herra varakreivi Castlewood_ heti pukisi univormun ylleen ja tulisi
ajelemaan tohtorin vaunuissa, jotka odottivat oven edessä.
Sitten hän ilmoitti madame Beatrixille, mikä tämän osa tuli olemaan
tuossa näytelmässä. "Puolen tunnin perästä" virkkoi hän, "ovat hänen
majesteettinsa ja tämän suosikkilady hengittämässä raitista ilmaa
Seetrikäytävällä uuden juhlahuoneen takana. Hänen majesteettinsa saapuu
puutarhakantotuolissaan, ja madame Beatrix Esmond ja _tämän veli, herra
varakreivi Castlewood,_ kävelevät yksityisessä puistossa -- tässä
on lady Mashamin avain -- ja odottamatta he yhtyvät kuninkaalliseen
seurueeseen. Mies, joka kuljettaa kantotuolia, vetäytyy pois ja jättää
kuningattaren, suosikin ja hovineidin veljineen yhteen. Miss Beatrix
esittää veljensä ja sitten! -- ja sitten rukoilee herra piispa,
että tuo kohtaus päättyisi onnellisesti, ja hänen skotlantilainen
apulaisensa sanoo: amen! Kiiruhtakaa, ottakaa päähineenne, neiti
Beatrix. Miksi ei hänen majesteettinsa tule huoneestaan? Toista
tällaista tilaisuutta ei varmaankaan ilmaannu useaan kuukauteen."
Kuningas oli uninen ja laiska ja leväperäisyytensä vuoksi häh
olikin vähällä menettää tuon tilaisuuden. Sillä kuningatar oli
juuri lähtemäisillään puutarhasta, kun seuramme saapui sinne.
Tohtori, piispa, hovineiti ja hänen veljensä poistuivat siis yhdessä
henkilääkärin vaunuilla, ja he olivat ehkä olleet noin puoli tuntia
poissa, kun eversti Esmond saapui Kensington Square'iin.
Tieto asiasta, jolle Beatrix oli mennyt, haihdutti tietenkin kaiken
mustasukkaisuuden eversti Esmondin mielestä. Puolen tunnin kuluttua
saapuivat vaunut takaisin. Piispa astui niistä ensin ja tarjosi
käsivartensa Beatrixille, joka sitten astui niistä. Piispa nousi
takaisin vaunuihin ja hovineiti saapui taloon yksinään. Me katselimme
kaikki häntä yläkerran akkunasta ja koetimme lukea hänen kasvoistaan
mikä oli ollut tuloksena kohtauksesta, jolta hän palasi.
Beatrix tuli vierashuoneeseen kovin kalpeana ja vavisten; hän pyysi
lasin vettä, kun hänen äitinsä kiiruhti hänen luokseen, ja juotuaan sen
ja pantuaan pois päähineensä hän alkoi puhua: "Voimme, kaikki toivoa
parasta", virkkoi hän. "tapaaminen on aiheuttanut kuningattarelle
hermokohtauksen. Hänen majesteettinsa oli kantotuolissaan
Seetrikäytävällä ja hänen seurassaan oli vain lady -- kun me saavuimme
yksityisportista puutarhan länsipuolelta ja aloimme kävellä häneen
päin tohtori seurassamme. He odottivat sivukäytävällä pensaitten
takana, kun me kuljimme kantotuolia kohti. Sydämeni tykytti niin, että
saatoin tuskin puhua, mutta prinssi kuiskasi: 'Rohkeutta, Beatrix', ja
kulki eteenpäin varmoin askelin. Hänen kasvoilleen oli kohonnut puna,
mutta hän ei pelännyt vaaraa. Hän, joka taisteli niin urhoollisesti
Malplaquet'n luona, ei pelkää mitään." Esmond ja Castlewood katsahtivat
toisiinsa kuultuaan tämän kohteliaisuuden, sillä kumpikaan ei pitänyt
siitä.
"Prinssi paljasti päänsä", jatkoi Beatrix, "ja minä näin kuningattaren
kääntyvän lady Mashamiin päin aivan kuin tiedustellen, keitä nämä kaksi
olivat. Hänen majesteettinsa näytti kovin kalpealta ja sairaalta ja
sitten hänen poskensa alkoivat punottaa. Suosikki antoi meille merkin
lähestyä, ja minä menin heidän luokseen johtaen kädestä prinssiä, aivan
kantotuolin viereen. 'Teidän majesteettinne antaa herra varakreivin
suudella kättään', sanoi hänen suosikkinsa; ja kuningatar ojensi
kätensä, jota prinssi suuteli taipuen polvensa varaan, hän, jonka ei
tulisi polvistua kenenkään kuolevaisen eteen, olipa tämä mies tai
nainen."
"'Te olette ollut kauan Englannista poissa, mylord', virkkoi
kuningatar. 'Miksi ette ole ollut täällä hoivaamassa äitiänne ja
sisartanne?'
"'Minä olen tullut jäämään nyt, madame, jos kuningatar niin haluaa',
virkkoi prinssi kumartaen taas syvään.
"'Te olette ottanut vierasmaalaisen vaimon, mylord, ja vieraan
uskonnon. Eikö Englannin kirkon oppi ollut tarpeeksi hyvä teille?'
"'Kun omaksun isäini uskon', vastasi prinssi, 'en rakasta äitiäni
vähemmän enkä palvele teidän majesteettianne vähemmän uskollisesti.'"
"Tässä", virkkoi Beatrix, "antoi suosikki minulle kädellään viittauksen
vetäytyä pois (ja sen minä teinkin, vaikka paloin halusta saada
kuulla mitä sanottiin) ja kuiskasi jotain kuningattarelle; se sai
hänen majesteettinsa säikähtämään ja kiivaasti mutisemaan muutamia
sanoja prinssiin kääntyneenä ja tarttumaan kantotuolin selkänojaan.
Prinssi tuli yhä lähemmäksi. Hän alkoi puhua kovin nopeasti. Minä
erotin sanat: 'Isä -- siunaus, anteeksianto'; ja sitten, vähän ajan
perästä, lankesi prinssi polvilleen, otti rinnaltaan erään paperin,
mikä hänellä oli siellä ja ojensi sen kuningattarelle, joka heti kun
hän näki sen, kohotti ylös käsivartensa ja kirkaisi ja veti pois
prinssiltä lähempänä olevan kätensä, jota tämä aikoi suudella. Prinssi
jatkoi puhettaan ja teki kovin vilkkaita liikkeitä, löi toisinaan
käsiään rintaansa ja levitti toisinaan aivan kuin sanoakseen: Tässä
olen minä, veljesi, sinun vallassasi. Lady Masham juoksi kantotuolin
toiselle puolelle ja polvistui hänkin ja puhui kovin tarmokkaasti.
Hän tarttui omalla puolellaan olevaan kuningattaren käteen ja kohotti
maasta paperin, minkä hänen majesteettinsa oli antanut pudota.
Prinssi nousi ja puhui vielä jotain aivankuin hän aikoisi poistua;
toisella puolella suosikki kehoitteli emäntäänsä, ja sitten hän juoksi
prinssin luo ja toi tämän taas takaisin ihan kantotuolin viereen. Taas
prinssi polvistui ja tarttui kuningattaren käteen, jota kuningatar
ei vetänyt pois; ja prinssi suuteli sitä satoja kertoja ja mylady
puhui koko ajan nyyhkyttäen ja rukoillen kantotuolin ääressä. Sillä
välin istui kuningatar pökertyneen näköisenä ja rutisteli paperia
toisella kädellään prinssin hyväillessä toista. Sitten hän yht'äkkiä
kirkaisi terävästi useamman kerran ja sai kovan hysteerisen nauruja
itkukohtauksen. 'Riittää, riittää, herra, tällä kertaa', kuulin lady
Mashamin sanovan; ja kantomies, joka oli vetäytynyt juhlasalin taa,
palasi huutojen hätyyttämänä. 'Hakekaa kiireesti apua', virkkoi
lady Masham; ja minä juoksin tohtorin luo, joka heti tuli luoksemme
Rochesterin piispan kanssa. Lady Masham kuiskasi prinssille, että
hän voi toivoa kaikkein parasta ja olla huomenna valmiina; ja nyt
on prinssi mennyt Rochesterin piispan taloon kohtaamaan muutamia
ystäviään. Ja nyt on tuo suuri panos uskallettu", virkkoi Beatrix
langeten polvilleen ja ristien kätensä. "Jumala kuningasta suojelkoon!
Jumala kuningasta suojelkoon!"
Kun Beatrixin tarina oli kerrottu ja kun tuo nuori lady oli hieman
tyyntynyt ja me olimme tiedustelleet häneltä prinssiä, joka oli
poistunut piispa Atterburyn kanssa, ja saaneet kuulla, että hän
luultavasti viipyisi poissa koko päivän; katsahdimme me Beatrixin kolme
sukulaista toisiimme saatuamme tämän tiedon: Oli selvää, että samat
ajatukset risteilivät kaikkien mielessä.
Mutta kuka aloittaisi asian? Monsieur Baptiste -- se on, Frank
Castlewood -- kävi kovin punaiseksi ja katsahti Esmondiin. Eversti puri
huuliaan ja taisi rummuttaa peräytymismarssia akkunaan. Lady Castlewood
selosti Beatrixille ne uutiset, joiden me tiesimme kaikkea muuta kuin
miellyttävän häntä.
"Me iloitsemme", virkkoi hän tarttuen tyttärensä käteen ja puhuen
lempeällä äänellä, "että tuo vieras on poissa."
Beatrix vetäytyi heti pois ja katsahti meihin kaikkiin kolmeen kuin
vaaraa aavistaen. "Miksi olette iloisia?" kysäisi hän ja hänen povensa
alkoi aaltoilla. "Niinkö pian te olette väsyneet häneen?"
"Yksi meistä on mielestämme vallan hitonmoisesti liian ihastunut
häneen", huudahti Frank Castlewood.
"Ja kuka se on -- tekö, mylord? Vai äitikö, joka on mustasukkainen,
kun prinssi juo maljani? Vaiko perheemme päämies (tässä hän kääntyi
mahtavana eversti Esmondiin päin), joka viime aikoina on nähnyt hyväksi
pitää saarnoja prinssille!"
"Me emme väitä, että olet liian vapaa hänen majesteettinsa kanssa --"
"Paljon kiitoksia, rouva", virkkoi Beatrix keikahuttaen päätään ja
niiaten.
Mutta hänen äitinsä jatkoi kovin tyynenä ja arvokkaana "-- Me emme
ainakaan ole niin sanoneet, vaikka voisimme sen tehdä, jos äiti ehkä
voi sanoa sellaista omalle tyttärelleen -- isäsi tyttärelle."
"_Eh? mon père_" [Ohoo, minun isäni], keskeytti Beatrix, "ei ollut
parempi kuin muidenkaan isät." Ja hän katsahti taas everstiin.
Me kauhistuimme kaikki, kun hän lausui nuo muutamat ranskalaiset sanat.
Hän jäljitteli täydellisesti ulkomaalaisen vieraamme käytöstä.
"Kuukausi sitten et ollut oppinut puhumaan ranskaa, Beatrix, etkä
puhumaan pahaa isästäsi", virkkoi hänen äitinsä surullisesti.
Beatrix huomasi varmaankin kompastuksen, minkä hän kiihtymyksessään
oli tehnyt, sillä hänen kasvonsa kävivät polttavan punaisiksi. "Minä
olen oppinut kunnioittamaan kuningasta", virkkoi hän vastahakoisena;
"ja olisi parempi, että eivät muutkaan epäilisi hänen majesteettiaan
eivätkä minua."
"Jos kunnioittaisit äitiäsi hiukan enemmän, Trix", virkkoi Frank, "niin
ei se sinua hiukkaakaan haittaisi".
"Minä en ole mikään lapsi", virkkoi Beatrix kääntyen häneen päin.
"Me olemme tulleet toimeen kovin hyvin nämä viisi vuotta ilman sinun
neuvojasi ja esimerkkejäsi, enkä minä niitä nytkään halua. Miksi ei
perheen päämies puhu?" jatkoi hän; "hänhän täällä kaikki hallitsee.
Eikö hänen ylhäisyytensä suo meille saarnaa nyt, kun hänen rippi-isänsä
on lopettanut virren veisuun?" Prinssi oli käyttänyt eversti Esmondista
melkein samoja sanoja, joita tuo häikäilemätön tyttö vihassaan toisti.
"Te osoittaudutte kovin hyväksi oppilaaksi, neiti", virkkoi eversti
Esmond; ja emäntäänsä kääntyen: "Käyttikö vieraanne näitä sanoja teidän
armonne kuullen vain suvaitsiko hän lausua Beatrixille yksityisesti
mielipiteensä minun väsyttävästä saarnaamisestani."
"Oletko tavannut häntä yksin?" huudahti mylord syöksähtäen seisomaan ja
kiroten. "Jumaliste, oletko tavannut häntä yksin?"
"Jos hän olisi täällä, niin te ette uskaltaisi minua näin loukata --
ei, te ette uskaltaisi!" huudahti Frankin sisar. "Pitäkää kirosana
vaimoanne varten, mylord. Täällä me emme ole tottuneet sellaisiin
sanoihin. Siihen asti kuin te tulitte vallitsi äidin ja minun välillä
ystävyys;, ja minä rakastin häntä silloin, kun ette hänestä välittänyt,
kun olitte vuosia poissa hevosienne ja rakastajattarienne ja katolisen
vaimonne luona."
"-- vie", virkkoi mylord päästäen taas huuliltaan kirouksen. "Clotilda
on enkeli! Kuinka sinä uskallat sanoa sanaakaan Clotildaa vastaan?"
Eversti Esmond ei voinut olla hymyilemättä, kun hän huomasi miten
helposti Frankin hyökkäys torjuttiin tuolla syötillä. "Mielestäni ei
nyt ole kysymys Clotildasta", virkkoi Mr. Esmond hieman pilkallisesti;
"lady Clotilda on pitkien matkojen päässä Pariisissa ja valmistaa
lapsen vaatteita. Nyt on kysymys lordi Castlewoodin sisaresta eikä
hänen vaimostaan."
"Hän ei ole lordi Castlewood", virkkoi Beatrix, "ja hän tietää, ettei
hän ole. Hän on eversti Francis Esmondin poika, ei sen enempää, ja hän
käyttää väärää arvonimeä ja elää toisen kustannuksella, ja hän tietää
sen." Tämä oli toinen raju hyökkäys piiritettyä linnapoloista vastaan,
mutta nopea pelastus tuli toisaalta. "Pyydän toistamiseen anteeksi",
virkkoi Esmond. "Jos ei minun oikeuksistani ole mitään todistuksia,
niin ei minulla ole mitään oikeuksia. Jos ei isäni tunnustanut ketään
perillistä, oli sinun isäsi hänen laillinen seuraajansa, ja lordi
Castlewoodilla on yhtä hyvä oikeus arvoonsa ja tilukseensa kuin kellään
miehellä Englannissa. Mutta se ei taas ole kyseessä oleva asia,
niinkuin hyvin tiedätte. Palatkaamme siis asiaan, koska sinä haluat
minun siihen sekaantuvan. Ja minun vilpitön mielipiteeni on, että se
talo, missä prinssi, joka ei kunnioita ketään naista, oleskelee päivät
pitkät, ei sovi nuoren naimattoman ladyn asunnoksi ja että sinun olisi
parempi olla maalla kuin täällä. Prinssi on täällä suurta päämäärää
varten, josta ei minkään mielettömyyden tulisi häntä estää; kun sinä
siis tänä aamuna olet jalosti täyttänyt osasi, Beatrix, sinun tulisi
vähäksi aikaa poistua näyttämöltä ja jättää se näytelmän toisten
henkilöjen varaan."
Kun eversti, erittäin tyynenä ja kohteliaana, jommoisena hän aina
toivoo esiintyneensä naisille, seisoi hänen emäntänsä hänen vierellään
pöydän toisella puolella ja Frank seisoi toisella puolella piirittäen
Beatrix-parkaa, joka oli sen takana; tuntui aivankuin me lähestyessämme
sulkisimme häneltä tien.
[Rakas isäni sanoo aivan oikein, että hänen käytöksensä naisia kohtaan
aina oli tasaisen kohteliasta. Hän kohteli minua lapsuudestani asti
äärettömän lempeästi aivankuin olisin ollut pikkuinen lady. En voi
muistaa (vaikka annoin siihen usein aihetta) kuulleeni häneltä koskaan
karkeata sanaa. Eikä hän kohdellut vähemmän harkitusti ja lempeästi
tiluksemme alhaisimpiakaan neekerinaisia. Hän ei ollut läheinen muiden
kuin äitini kanssa, ja oli suloista nähdä miten tuo luottamus säilyi
heidän välillään ihan viime hetkiin asti. Kaikki hänen alustalaisensa
olivat hartaan kuuliaisia hänelle; ja äitini ja koko talo kilvoitteli
aina häntä miellyttääkseen, ja heitä ihan kauhistutti jollain tavalla
loukata häntä. Hän oli mitä nöyrin mies, tästä huolimatta, mitä
vaatimattomin, mitä helpoimmin tyydytetty. Ja mr. Benson, meidän
pastorimme Castlewoodista, hän, joka oli isäni luona tämän viime
hetkellä, sanoi aina: "En tiedä, mikä eversti Esmondin oppi oli, mutta
hän eli ja kuoli kuin harras kristitty." -- R.E.W.]
Kun Beatrix kaksi kertaa oli tehnyt hyökkäyksen ja joutunut
peräytymään, koetti hän nyt, kuten olin odottanutkin, naisten _ultima
ratiota_ [viimeinen keino] ja turvautui kyyneliin. Hänen kauniit
silmänsä täyttyivät kyynelistä. En ole koskaan voinut kestää hänessä
enkä kenessäkään naisessa tuota tuskan ilmaisua. "Minä olen yksin",
nyyhkytti hän, "teitä on kolme minua vastassa -- veljeni, äitini ja
sinä. Mitä minä olen tehnyt, kun te puhutte ja katsotte minuun noin
epäystävällisesti? Onko minun vikani, että prinssi, kuten te sanoitte,
ihailee minua? Minäkö hänet tänne toin? Teinkö minä muuta kuin sen,
mitä pyysitte, kun olin hänelle ystävällinen? Ettekö te sanoneet
minulle, että meidän velvollisuutemme oli kuolla hänen puolestaan? Etkö
sinä, äiti, opettanut minua aamuin ja illoin rukoilemaan kuninkaan
puolesta, ennenkuin edes rukoilimme omasta puolestamme? Mitä sinä
minusta tahdot, serkku -- sillä sinä olet minua vastaan tähdätyn
salaliiton johtaja, minä tiedän sen, sir, ja että äitini ja veljeni
tekevät vain sen, mitä sinä pyysit -- minne sinä tahtoisit minun
menevän?"
"Minä tahtoisin ainoastaan poistaa prinssiltä vaarallisen kiusauksen",
virkkoi Esmond vakavasti. "Taivas varjelkoon minua sanomasta, että
sinä myöntyisit; minä tahtoisin vain vapauttaa hänet siitä. Sinun
kunniasi ei tarvitse mitään kaitsijaa, Jumalan kiitos, mutta prinssin
julkeus tarvitsee sen. Arvonsa kautta hän on niin paljon yläpuolella
kaikkia naisia, että ei voi olla muuta kuin rikollista, kun hän heitä
tavoittelee. Me tahtoisimme varjella perheemme armaimman ja ihanimman
tuon loukkauksen vaaralta ja siksi me toivoisimme sinun menevän, hyvä
Beatrix."
"Harry puhuu kuin kirjasta", virkkoi Frank, käyttäen erästä
kirouksistaan, "ja -- vie, joka sana, minkä hän sanoo, on totta.
Sinä et voi mitään sille, että olet kaunis, Trix, ja vielä vähemmän
voi prinssi olla sinua tavoittelematta. Minä neuvon sinua välttämään
vaaraa; sillä taivaan tähden, jos prinssi aikoisi kujeilla kanssasi,
niin olkoonpa hän vaikka kuningas tai siksi tuleva, lukisimme Harry
Esmond ja minä hänelle tuomion."
"Eikö kaksi sellaista esitaistelijaa riitä kaitsijoiksi minulle?" kysyi
Beatrix hieman surullisesti; "on varmaa, ettei minulle voi tapahtua
mitään pahaa, kun te kaksi vartioitte."
"Enhän minäkään sitä pelkää, Beatrix", virkkoi eversti Esmond, "eikä
prinssi yrittäisikään, jos hän meidät tuntisi."
"Mutta tunteeko hän teidät"? huomautti lady Castlewood tyynesti.
"Hän tulee maasta, missä ei naiselle pidetä minään häpeänä, jos
kuninkaat heitä tavoittelevat. Lähtekäämme, rakas Beatrix! Menisimmekö
Walcote'iin vai Castlewoodiin? Parempi on, että olemme kaupungista
poissa; ja kun prinssi on tunnustettu hallitsijaksi ja esitaistelijamme
ovat palauttaneet hänet valtaistuimelle ja hän oleskelee omassa
linnassaan St. Jamesissa tai Windsorissa, voimme palata tänne omaan
asuntoomme. Oletteko te samaa mieltä, Harry ja Frank?"
Voin vakuuttaa, että Frank ja Harry olivat samaa mieltä.
"Me lähdemme siis", virkkoi Beatrix kalveten hiukan. "Tänä iltana
pitäisi lady Mashamin ilmoittaa minulle, miten hänen majesteettinsa
kuningatar voi ja huomenna --"
"Minusta meidän olisi paras lähteä tänään, armaani", virkkoi lady
Castlewood. "Me voisimme mennä vaunuissa ja viettää yön Hounslowissa ja
huomenna saapuisimme Castlewoodiin. Kello on nyt kaksitoista; serkku,
käske heti hankkimaan vaunut."
"Hävetkää!" huudahti Beatrix kyynelien ja nöyryytyksen kiihdyttämänä.
"Te häpäisette minua julmalla varovaisuudellanne. Oma äitini
ensimmäisenä epäilee minua ja tahtoo toimia vanginvartijana ja viedä
minut pois. Minä en lähde kanssasi, äiti; minä en lähde kenenkään
vankina. Jos tahtoisin pettää, niin luuletteko, ettei minulla olisi
keinoja johtaa teidät harhaan? Oma perheeni epäilee minua. Kun ne,
joiden enin tulisi minua rakastaa, epäilevät minua, on parasta
poistua heidän luotaan. Minä menen, mutta menen yksin: vaikkapa
sitten Castlewoodiin. Siellä olen ollut kyllin onneton ja kyllin
yksinäinen; menen siis takaisin sinne, mutta säästäkää minulta ainakin
se nöyryytys, että asetatte onnettomuuteeni vartijan, sillä sellaista
koettelemusta en voi kestää. Minä menen, koska tahdotte, mutta minä
menen yksin tai en ollenkaan. Te kolme voitte jäädä iloitsemaan
onnettomuudestani; ja minä kestän sen niinkuin olen ennenkin kestänyt.
Menköön ylinvangitsijani tilaamaan vaunuja, joiden tulee viedä minut
pois. Minä kiitän sinua, Henry Esmond, osanotostasi tähän salaliittoon.
Koko elämäni ajan sinua kiitän ja muistelen sinua; ja sinä veli ja sinä
äiti, miten olen osoittava kiitollisuuttani teille siitä, että niin
huolellisesti olette suojelleet kunniaani?"
Beatrix poistui huoneesta kuin keisarinna ja heitti uhmaavia silmäyksiä
meihin jokaiseen, ja jätti meidät taistelun voittajiksi; mutta me
olimme hämillämme ja melkein häpesimme voittoamme. Tuntui tosiaankin
kovalta ja ilkeältä, että me kolme olimme liittoutuneet karkoittamaan
ja nöyryyttämään tuota ihanaa olentoa. Me katsahdimme toisiimme
vaiteliaina; tämä ei ollut meidän monista teoistamme tuona onnettomana
aikana ensimmäinen, jonka teon me sitten, kun se oli tehty, toivoimme
tekemättömäksi. Me sovimme siitä, että Beatrix poistuisi yksin, ja
puhelimme keskenämme varkain ja kuiskaillen, kuten henkilöt, jotka
tekevät sellaista, mikä heitä itseään hävettää.
Keskustelustamme oli ehkä kulunut puoli tuntia, kun Beatrix palasi,
ja hänen olemuksessaan oli sama ylenkatseellinen sävy, mikä hänellä
oli, kun hän lähti luotamme. Beatrixilla oli shagrininahkainen lipas
kädessään. Esmond tiesi, että siinä olivat ne jalokivet, mitkä
hän oli antanut Beatrixille lahjaksi silloin kun tämä oli herttua
Hamiltonin morsian ja joita Beatrix oli niin komeasti käyttänyt tuona
pahaenteisenä prinssin saapumisiltana. "Minä olen tuonut takaisin",
virkkoi hän, "Esmondin markiisille sen lahjan, minkä hän suvaitsi
minulle antaa aikana, jolloin hän luotti minuun enemmän kuin nyt.
En milloinkaan enää ota vastaan etuja tai ystävällisyyttä Henry
Esmondilta; ja palautan nämä perhetimantit, jotka kuuluivat erään
kuninkaan rakastajattarelle, sille herralle, joka luuli, että minusta
tulisi toinen sellainen. Oletteko jo toimittanut vaununvahtivirkanne,
herra markiisi? Lähetättekö lakeijanne pitämään huolta, että en minä
karkaa?" Me olimme oikeassa, mutta hän oli käytöksellään saattanut
meidät kaikki väärään: Me olimme voittajia, mutta päivän kunnia tuntui
olevan tuon sorretun tyttöpoloisen.
Tuo onneton lipas, joka sisälsi jalokivet, oli ensin koristettu
paroonin kruunulla, kun Beatrix oli kihloissa sen nuoren herran
kanssa, josta hän erosi; ja myöhemmin oli lippaan kanteen kaiverrettu
herttuattaren kullattu kruunu, jota ei sallimus myöskään suonut
Beatrix raukan kantaa. Lady Castlewood aukaisi koneellisesti laatikon,
ajatellen tuskin mitä hän teki, ja katso, jalokivien, Esmondin lahjan
ohella oli laatikossa herttuavainajan emaljoitu pienoiskuva, jonka
Beatrix surupukunsa mukana oli asettanut syrjään, kun kuningas tuli
taloon, ja jonka tuo huolimaton olentoparka varmaankin oli unohtanut.
"Jätätkö sinä tämänkin, Beatrix?" kysäisi hänen äitinsä ottaen
pienoiskuvan lippaasta ja osoittaen julmuutta, jommoista hänessä ei
usein ilmennyt; mutta on hetkiä, jolloin naisista lempeimmätkin ovat
julmia, ja on voitonriemua, jota eivät enkelitkään voi tukahuttaa.
[Tämä huomautus osoittaa, miten väärin ja ylenkatseellisesti
parhaimmatkin miehet toisinaan arvostelevat naissukua. Lady
Castlewoodilla ei ollut pienintäkään aikomusta osoittaa vahingoniloaan
tyttärelleen, vaan hän osoitti ainoastaan velvollisuuden tunteesta
Beatrixille tämän valitettavan erheen. -- R.E.]
Kun lady Castlewood oli antanut tämän pistoksen, kauhistui hän itse sen
vaikutusta. Se meni suoraan Beatrix-poloisen sydämeen. Hän punastui ja
vei nenäliinan silmiensä eteen; sitten hän suuteli muotokuvaa ja pani
sen povelleen. "Minä olin unohtanut sen", virkkoi hän; "virheeni sai
minut unohtamaan suruni; äitini on muistuttanut minua molemmista. Jää
hyvästi, äiti! Minä luulen, etten voi koskaan antaa sinulle anteeksi;
meidän välillämme on särkynyt jotain, jota eivät kyyneleet eivätkä
vuodet kykene korjaamaan. Olen aina sanonut, että olin yksin; sinä et
koskaan rakastanut minua, et koskaan -- ja olit minulle kateellinen
siitä asti, kuin istuin isäni polvella. Minä siis poistun -- mitä
pikemmin sitä parempi; minä en voi enää kestää teidän seuraanne."
"Mene, lapsi", virkkoi hänen äitinsä kovin ankarana -- "mene ja taivuta
ylpeät polvesi pyytämään anteeksiantoa; mene ja rukoile yksinäisyydessä
nöyryyttä ja katumusta. Sinun moitteesi eivät tuota minulle surua, vaan
sen tekee sinun kova sydämesi, Beatrix-poloiseni. Hellyttäköön Jumala
sen ja opettakoon Hän sinut kerran vielä äitiäsi ymmärtämään."
Jos emäntäni oli julma, niin ei häntä ainakaan milloinkaan saatu sitä
myöntämään. Ladyn ylpeys voitti Beatrixinkin ylpeyden; ja jos tuolla
tyttöraukalla oli ylpeä luonne, niin minä pahoin pelkään, että hän oli
sen perinyt äidiltään.