"Te, mr. Spectator, tunnette oikean nimeni, missä ei ensinkään
ole y-kirjainta. Mutta jos lady, jota olen nimittänyt
Saccharissaksi, ihmettelee, miksi en enää saavu hänen
teekutsuihinsa, niin ilmoitan hänelle tässä kunnioittaen syyn."
Ylläoleva on vertaus, jonka kirjoittaja nyt selittää. Jocasta ei ollut
kukaan muu kuin miss Esmond, hänen majesteettinsa hovinainen. Hän oli
kertonut mr. Esmondille tämän pienen jutun siitä, miten hän oli jossain
tavannut erään herran ja unohtanut tämän nimen; silloin herra, jolla
ei ollut sellaisia pahoja tarkoituksia kuin "Cymonilla" ylläolevassa
jutussa, antoi juuri samanlaisen vastauksen kuin ylläoleva; ja me
olimme kaikki huvitettuja ajatellessamme, miten vähän pikkuinen miss
Jocasta-Beatrix oli hyötynyt juonestaan ja varovaisuudestaan.
"Cymon" taas oli tarkoitettu edustamaan teidän ja Beatrixin nöyrintä
palvelijaa, tämän selityksen ja koko sepustuksen kirjoittajaa, jonka
sepustuksen me olimme painaneet _Spectatorin_ paperille mr. Steelen
painossa aivan samalla tavalla kuin nuo kuuluisat lehtiset painettiin;
oikean lehden asemesta pantiin sitten tämä lehti aamiaispöydälle.
Mss. Jocasta, joka oli kovin henkevä, ei voinut elää, ellei hän
saanut _Spectatoria_. teensä yhteydessä; tämän valhe_Spectatorin_
tarkoituksena oli vakuuttaa tuolle nuorelle naiselle, että hän itse oli
kiemailija ja että "Cymon" oli kunniantuntoinen ja päättävä mies, joka
näki kaikki hänen virheensä ja oli päättänyt iäksi katkaista kahleensa.
Sillä vaikka ihan tarpeeksi jo on sanottu tästä rakkausasiasta,
-- ainakin tarpeeksi osoittamaan kirjoittajan jälkeläisille miten
yksinkertainen rakastunut narri heidän vanha isoisänsä oli, hän, joka
haluaisi heidän pitävän itseään kovin viisaana vanhana herrana -- niin
ei kuitenkaan vielä ole kerrottu läheskään kaikkea, mikä koskee tätä
asiaa; jos Esmond olisi lehdessään suonut sille niin paljon tilaa
kuin se otti hänen ajastaan, niin hän väsyttäisi vallan näännyksiin
sukulaisensa, ja hänellä olisi semmoinen hullutusten, tyhmyyksien,
ilojen ja tuskain päiväkirja, jommoista ei kukaan edes vähänkin
turhamainen mies halua jättää jälkeensä.
Sillä jos Beatrix hänelle nauroi tai rohkaisi häntä, jos hymyili tai
oli kylmä ja soi hymynsä toiselle (vaikka Beatrix oli maailmanlapsi ja
kunnianhimoinen ja kova ja huoleton, jommoiseksi hovielämä sekä sadat
ihailijat, jotka tulivat hänen luokseen ja jättivät hänet, näyttivät
hänet muuttavan), niin ei Esmond kuitenkaan milloinkaan, vaikka hän
olisi kuinka koettanut, voinut saada Beatrixia mielestään. Esmond
ajatteli häntä, aina, sekä kotona että kotoa poissa ollessaan. Jos
Esmond näki nimensä _Gazettessa_ tai sai sodassa vältetyksi tykin
kuulan tahi jonkun suuremman vaaran, kuten hänelle usein tapahtui,
hän ajatteli heti kun oli voittanut kunniaa tai välttänyt vaaran:
"Mitä Beatrix siitä sanoo? Tuottaako tämä arvonimi tahi hengenvaara
hänelle sellaista liikutusta taikka tuskaa, että hän tuntee suurempaa
kiintymystä minuun?" Esmond ei voinut olla tuntematta tätä uskollista
intohimoa sen enempää kuin hän voi estää silmiään näkemästä -- kumpikin
tuntui olevan hänelle luonteenomaista; ja vaikka Esmond tunsi hänen
kaikki virheensä yhtä hyvin kuin hänen pahimmat solvaajansa, ja ymmärsi
mikä tyhmyys avioliitto olisi sellaisen naisen kanssa, se liitto ei
koskaan olisi voinut tuottaa hänelle viikkoa pitempää onnea, niin
siitä huolimatta tällä Kirkellä oli lumousvoima, josta ei harhautunut
miespoloisemme voinut vapautua, ja Esmond olikin paljon pitemmän
aikaa kuin Odysseus (toinen keski-ikäinen upseeri, joka oli paljon
matkustellut ja ollut sodassa vieraalla maalla) tämän lumoojattaren
taikojen lumoama ja sokaisema. Poistuako hänen luotaan? Esmond ei
voinut poistua hänen luotaan -- kuten "Cymon" kertomuksessamme teki
petolliselle ystävälleen -- sen enempää kuin hän voi menettää eilisen
tajunsa. Beatrixin oli vain ojennettava kätensä ja Esmond oli palaava
miten kaukaa tahansa; jos Beatrix vain olisi sanonut hyljänneensä
jonkun ihailijoistaan, olisi tuo hurmaantunut poloinen varmasti alkanut
juosta hänen äitinsä talossa toivoen pääsevänsä hänen kosijainsa
luetteloon, vaikka miespoloinen tiesikin, että hänet seuraavalla
viikolla voitiin hyljätä. Jos Esmond hulluttelussaan olikin Odysseuksen
kaltainen, niin oli myös Beatrix Penelopen kaltainen siinä, että
hänellä oli kosijajoukko ja että hän päivä päivältä ja yö yöltä purki
sen lumon kankaan ja kiemailun verkon, joilla hän kiehtoi ja huvitti
heitä.
Osa Beatrixin kiemailua saattoi aiheutua hänen oleskelustaan hovissa,
missä kaunis hovineito oli se valo, jonka ympärille tuhansia
kavaljeereja leijaili; siellä hänellä oli aina ihailijapiiri
ympärillään; nämä tunkeilivat kuuntelemaan hänen sukkeluuksiaan yhtä
paljon kuin ihailemaan hänen kauneuttaan, ja hovissa hän puhui ja sai
itse kuulla paljon roskaa, jommoista ei koskaan olisi voinut luulla
Rachel Castlewoodin tyttären huulien lausuneen tai korvien kuulleen.
Kun hovinaiset ja -herrat suorittivat palveluksiaan Windsorissa tai
Hamptonissa, tekivät he ratsastusretkiä yhdessä -- miss Beatrix,
puettuna ratsumiehen takkiin ja päähineeseen, ratsasti etummaisena
hirvikoirien jäljessä ja kiiti nuolena puistoaitojen yli parvi nuoria
miehiä kintereillään. Joskin englantilaiset ladyt olivat tähän aikaan
maalla maailman puhtaimpia ja kainoimpia naisia, niin englantilaiset
kaupunkilais- ja hovinaiset soivat itselleen sensijaan puheessa ja
käytöksessä vapauksia, jotka eivät olleet siveitä eivätkä puhtaita;
ja muutamat heistä ottivat vapauksia, joita ne, jotka enin naissukua
rakastavat, eivät milloinkaan sille myöntäisi. Sukuni herrat,
jotka seuraavat jälkiäni (sillä en kehoita sukuni naisia tekemään
senlaatuisia tutkimuksia), voivat mr. Congreven ja tri Swiftin sekä
eräiden muiden teoksista saada käsityksen aikamme keskustelusta ja
tavoista.
Englannin kaunein nainen v. 1712, jolloin Esmond palasi isänmaahansa,
oli korkeasukuinen, vaikka totta kyllä varaton, älykäs ja hurmaava
Beatrix Esmond, nyt kuudenkolmatta vuotias ja yhä Beatrix Esmond.
Sadoista ihailijoistaan hän ei ollut valinnut ainoatakaan puolisokseen,
ja ne, jotka häntä olivat kosineet, hän oli hyljännyt ja vielä useammat
olivat luopuneet hänestä. Hänen aikanaan oli jo melkein kymmenen
vuoden kuluessa joka vuosi tullut kaunotarsato ja tosi _aviomiehet_
olivat sen leikanneet -- käyttääksemme maanviljelysvertausta -- ja jo
kauan sitten kauniisti korjanneet. Hänen omat ikätoverinsa olivat jo
vakavia äitejä; tytöt, joilla ei ollut hituistakaan hänen sulojaan
eikä hänen älyään, olivat tehneet hyviä naimiskauppoja ja vaativat
nyt etuoikeuksia naimattomalta naiselta, joka vielä hiljattain oli
tehnyt heidät naurunalaiseksi ja loistanut heidät varjoon. Nuo nuoret
kaunottaret alkoivat pitää Beatrixia vanhanapiikana ja ilkkuivat
hänelle ja nimittivät häntä Kaarle II:n aikalaiseksi ja tiedustelivat
eikö hänen kuvaansa ollut Hampton Courtin muotokuvakokoelmassa? Mutta
Beatrix hallitsi yhä ainakin yhden miehen sydämessä ylväämpänä kaikkia
noita pikku neitejä, jotka olivat nuorten miesten maljojen esineinä, ja
Esmondin silmissä hän oli aina täydellisen ihana ja nuori.
Kukapa tietää miten monet olivat vähällä saada onnen omistaa hänet tai
pikemminkin onnistuivat välttämään tämän sireenin paulat? Ihmeellistä
on ajatella, että hänen äitinsä oli maailman puhtain ja yksinkertaisin
nainen ja että tämä tyttö oli hänestä syntynyt. Minä luulen tosiaankin,
että emäntäni, joka ei sanonut ainoatakaan kovaa sanaa lapsilleen (hän
teki sen vain yhdelle henkilölle pari kolme kertaa) oli liian hellä
ja tyrkytti liiaksi äidillistä hoivaansa; sillä sekä hänen poikansa
että hänen tyttärensä lensivät pois varhain, eikä heitä koskaan ensi
lentonsa jälkeen saatu kokonaan palaamaan pesään hellän äidin syliin.
Lady Castlewood ei tuntenut tyttärensä elämää eikä tämän tosiajatuksia
ja kenties niin olikin parempi. Miten olisi hän voinut käsittää mitä
tapahtui kuningattaren odotushuoneissa tai hovipöytien ääressä? Miss
Beatrix vaati omaa päätösvaltaansa niin taipumattomasti, että hänen
äitinsä pian myöntyi. Tuolla hovineidillä olivat omat ajoneuvonsa
ja hän lähti ja palasi kotiin milloin halusi: hänen äitinsä oli
yhtä voimaton häntä vastustamaan kuin johtamaan tai käskemään tai
kehoittamaan häntä.
Beatrix oli, mikäli Esmond tietää, ollut kihloissa pari kolme kertaa.
Kun Esmond matkusti Englannista, oli hänet juuri luvattu lordi
Ashburnhamille; ja katso, kun hän palasi, oli lordi juuri nainut lady
Mary Butlerin, Ormondin herttuan tyttären ja lordin hienot talot ja
kahdentoistatuhannen punnan vuotuiset tulot, joiden tähden Beatrix oli
häntä halunnut, eivät enää olleet Beatrixin vallassa. Esmond ei voinut
Beatrixille puhua mitään tämän liiton purkautumisesta; ja kun hän sitä
emännältään tiedusteli, lady Castlewood ei voinut sanoa muuta kuin:
"Älä puhu minulle siitä, Harry. Minä en voi sinulle sanoa kuinka tai
miksi he erosivat ja minua peloittaa sitä tiedustella. Olen jo ennen
sinulle sanonut, että voin sanoa kovin vähän hyvää Beatrix-poloisesta,
vaikka ottaakin lukuun hänen hyvyytensä ja älynsä ja jalomielisyytensä
ja vieläpä hänenlaisensa loistavan luonteenlaadunkin, ja minä ajattelen
kauhulla avioliittoa, jonka hän tulee solmimaan. Hänen mielensä on
ainoastaan kiintynyt maalliseen loistoon ja hän haluaa jotain suurta;
ja kun hän tämän saavuttaa, väsyy hän siihen kuten kaikkeen muuhunkin.
Taivas varjelkoon hänen puolisoaan, kuka hän sitten tuleekin olemaan!
Mylord Ashburnham oli mitä oivallisin nuori mies, lempeä ja kuitenkin
miehekäs, ja hänellä oli jalot luonteenominaisuudet, niin minulle on
kerrottu ja minä olen myöskin itse siitä vähästä minkä olen hänen
kanssaan keskustellut, saanut saman käsityksen; ja lempeä ja kestävä on
hänen täytynyt, olla kaiken sen perusteella mitä hänen täytyi kestää.
Mutta viimein lordi jätti hänet jonkun Beatrixin mahdottoman oikun tai
itsevaltaisuuden tähden; ja nyt on lordi nainut nuoren naisen, joka
tekee hänet tuhansia kertoja onnellisemmaksi kuin tyttöparkani koskaan
olisi voinut tehdä."
Mikä ikänä lienee aiheuttanut tuon kihlauksen purkautumisen (minä
kuulin koko häväistysjutun, mutta en viitsi tässä kertoa tuota pitkää
ja ala-arvoista kahvilalorua) niin siitä juoruttiin joka tapauksessa
kovin paljon; ja mr. Esmond oli läsnä, kun mylord saapui kuningattaren
syntymäpäiville morsiamensa kanssa, jolle Beatrix kosti siten, että
näytti niin ylhäiseltä ja rakastettavalta, että tuo kaino, masentunut
nuori lady ei voinut näyttäytyä hänen vieressään, ja lordi Ashburnham,
joka omista syistään karttoi Beatrixia, vetäytyi pois kovin nolona
ja kovin varhain. Nyt oli hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttua,
jonka Esmond ennenkin oli nähnyt hänen seurassaan, aina miss
Beatrixin kintereillä. Hän oli Euroopan loistavimpia herroja, joka oli
hienostunut kirjojen, matkustelun ja parhaan seurapiirin pitkäaikaisen
hionnan avulla; hän oli huomattu valtiomies, joka oli toiminut
lähettiläänä kuningas Wilhelmin aikana, ja hän oli skotlantilaisen
parlamentin etevä puhuja; sieltä käsin hän oli johtanut puoluetta,
joka vastusti unionihallitusta; ja vaikka hän nyt oli viiden- tai
kuudenviidettä vuotias, niin oli tuo korkeassa asemassa oleva henkilö
niin hienostunut älyltään ja niin suosittu, että hän olisi voinut
pyytää minkä eurooppalaisen ruhtinattaren kättä tahansa.
"Haluaisitko herttuan serkuksesi?" kysäisi herra ministeri St. John
ranskaksi kuiskaten eversti Esmondilta; "leski näyttää lohduttautuvan."
Mutta palatkaamme pieneen _Spectator_-lehtiseemme ja keskusteluun,
jonka se aiheutti. Miss Beatrix oli ensin aivan "lyöty" (kuten
siihen aikaan sanottiin) eikä "haistanut" jutun tekijää. Esmond
oli tosiaankin parhaansa mukaan koettanut jäljitellä Steelen
kirjoitustapaa (toisen _Spectatorin_ toimittajan suorasanaista tyyliä
on luullakseni mahdotonta jäljitellä) ja Dick, joka oli miehistä
laiskin ja hyväluontoisin olisi antanut tuon palasen tulla lehteensä
ja tulla ikuistutetuksi omana tekeleenään, mutta Esmond ei halunnut
lähettää maailmaan niin huonossa valossa rakastamansa naisen nimeä.
Beatrix osoitti halveksumistaan lukiessaan; ja eversti Esmond katseli
tarkkaavasti hänen kasvojaan lukemisen aikana.
"Miten tyhmäksi ystäväsi mr. Steele alkaa tulla!" huudahti miss
Beatrix. "Epsom ja Tunbridge! Saako hän koskaan tarpeekseen Epsomista
ja Tunbridgesta ja kavaljeereista kirkossa ja Jocastasta ja
Lindamirasta? Miksi hän ei sano naisia Nellyksi ja Bettyksi, jotka
nimet heidän kumminsa kasteessa heille antoivat?"
"Beatrix, Beatrix!" virkkoi hänen äitinsä, "puhu vakavasti vakavista
asioista."
"Äiti luulee varmaankin kirkkokatekismuksen tulleen taivaasta", virkkoi
Beatrix naurahtaen, "ja että jokin piispa toi sen vuorelta. Oi miten
hirveästi minä vaivasin päätäni sillä! Mutta äiti, minullahan oli
katolilainen kummitäti; miksi annoitte minulle sellaisen?"
"Minä annoin sinulle kuningattaren nimen", vastasi hänen äitinsä
punastuen. "Ja se on kovin sievä nimi", virkkoi eräs toinen.
Beatrix jatkoi lukemistaan: "Minä kirjoitan nimeni y:llä -- sinä senkin
lurjus", virkkoi hän kääntyen eversti Esmondiin -- "sinä olet kertonut
minun juttuni mr. Steelelle -- tai ei; -- sinä olet kirjoittanut koko
lehden itse saattaaksesi minut naurunalaiseksi. Häpeä toki, sir!"
Esmond tunsi itsensä pikemminkin pelästyneeksi ja sanoi totuuden, joka
kuitenkin oli pelkkää valhetta. "Minä en totisesti", virkkoi hän, "ole
edes lukenut tämän aamuista _Spectatoria_." Sitä hän ei ollutkaan tehnyt,
sillä tuo lehti ei ollut _Spectator,_ vaan ainoastaan valhelehti, joka
oli asetettu sen tilalle.
Beatrix jatkoi lukemistaan ja hänen kasvonsa kävivät punaisiksi, kun
hän luki. "Ei", virkkoi hän, "sinä et ole voinut kirjoittaa tätä.
Mr. Steele sen on tehnyt humalassa ollessaan, pelätessään hirveätä,
sivistymätöntä vaimoaan. Kun näen naisen saavan jonkin suunnattoman
kohteliaisuuden tai luen kiihkeän ylistyslaulun naishyveistä, niin
olen aina varma siitä, että kapteeni ja hänen parempi puolensa ovat
riitaantuneet edellisenä iltana ja että kapteeni on tuotu kotiin
humalaisena tai että hänet on löydetty --"
"Beatrix!" huudahti lady Castlewood.
"No äiti! Älä huuda ennenkuin loukkaannut. Minä en aio sanoa mitään
sopimatonta. Minä koetan tuottaa sinulle mahdollisimman vähän
mielipahaa, sinä soma, hyvä äiti. Niin, ja sinun pikku Trixisi on paha
pikku Trix ja hän jättää tekemättä kaiken sen, mikä hänen tulisi tehdä
ja tekee kaikkea sellaista, mitä hänen ei tulisi tehdä, ja siinä on --
no niin, minä en jatka. Niin, kyllä minä jatkan, ellet suutele minua."
Ja tämän sanottuaan pani nuori lady syrjään lehden ja juoksi äitinsä
luo ja hyväili tätä monenmoisin menoin ja sanoi Esmondille niin selvään
kuin silmät soivat puhua: "Etkö _sinäkin_ haluaisi leikkiä samaa
hauskaa leikkiä."
"Kyllä, minä tekisin sen kovin mielelläni, neiti", virkkoi Esmond.
"Mitä sinä tekisit?" kysyi miss Beatrix.
"Sen mitä tarkoitit kun katsoit minuun niin kiehtovana" vastasi Esmond.
"Mistä olisi Henry mielissään, kultaseni?" kysäisi hänen äitinsä, tuo
hyvä olento, joka ajatteli aina vain sitä mistä me pitäisimme ja miten
hän voisi meitä ilahduttaa.
Tyttö juoksi hänen luokseen. "Oh, sinä tyhmä, hyvä äiti", virkkoi hän
suudellen tätä uudestaan, "tästä Harry pitäisi", ja hän purskahti
raikuvaan nauruun ja lady Castlewood punastui yhtä kainosti kuin
kuusitoistavuotias neitonen.
"Katsopas häntä, Harry", kuiskasi Beatrix juosten Esmondin luo ja
puhuen suloisella, matalalla äänellä. "Eikö tuo punastus pue häntä?
Eikö hän ole soma? Hän näyttää minua nuoremmalta ja on varmaan satoja
miljoonia kertoja parempi."
Esmondin hyvä emäntä poistui huoneesta ja vei punastuksensa mukanaan.
"Jos me hovinaiset voisimme kasvattaa semmoisia ruusuja", jatkoi
Beatrix naurahtaen, "niin tekisimme mitä tahansa säilyttääksemme ne. Me
leikkaisimme niiden varret ja panisimme ne suolaveteen. Mutta sellaiset
kukat eivät kuki Hampton Courtissa eivätkä Windsorissa, Henry." Hän
pysähtyi hetkiseksi ja hymy hävisi hänen vaihtelevilta kasvoiltaan ja
antoi tilaa uhkaavalle kyyneltulvalle. "Oi, miten hän on hyvä, Harry!"
jatkoi Beatrix. "Oi, mikä pyhimys hän on! Hänen hyvyytensä peloittaa
minua. Minä en sovi elämään hänen kanssaan. Minä luulen, että voisin
olla parempi, jollei hän olisi niin täydellinen. Hänellä on elämässään
ollut suuri suru ja suuri salaisuus ja hän on sitä katunut. Se ei ole
voinut johtua isän kuolemasta -- siitä äiti puhuu vapaasti; ja äiti ei
ole voinut rakastaa isää kovin paljoa -- vaikka kukapa tietää mitä ja
miksi me naiset rakastamme?"
"Mitä ja miksi tosiaankin!" virkkoi mr. Esmond.
"Kukaan ei tiedä", jatkoi Beatrix, ottamatta tätä keskeytystä
huomioon muuten kuin katseella, "mitä elämää äiti elää. Hän on
ollut aamurukouksissa jo tänä aamuna. Hän viettää useita tunteja
rukouskammiossaan; jos nyt seuraisit häntä sinne, tapaisit hänet
rukoilemasta. Hän vaalii seutumme köyhiä -- noita hirveitä, likaisia
köyhiä. Hän kuuntelee kappalaisen saarnat päästä päähän -- oi noita
pitkäveteisiä saarnoja! Ja sinä ymmärrät: _on a beau dire_ [sanottakoon
mitä tahansa]; mutta vaikka hänenlaisensa ihmiset ovat hyviä, eivät
he koskaan sovi yhteen meidän suurmaailman ihmisten kanssa. Tuntuu
aina siltä kuin olisi joku kolmas läsnä, silloinkin kun minä ja äiti
olemme kahdenkesken. Hän ei voi olla aivan avomielinen miniälle, hän,
joka aina ajattelee tulevaista maailmaa ja suojelusenkeliään, joka
ehkä onkin hänen seurassaan. Oi, Harry, minä olen niin mustasukkainen
tuolle suojelusenkelille"; tässä miss Beatrix keskeytti puheensa.
"Minä tiedän, että se on väärin; mutta äidin elämä on kokonaan
taivasta varten ja minun kokonaan -- maailmaa varten. Me emme koskaan
voi olla oikeita ystäviä. Ja sitten äiti välittää enemmän Frankin
pikkusormestakin kuin minusta -- minä tiedän sen; ja hän rakastaa
sinua, sir, ihan liian paljon ja se saa minut vihaamaan sinua. Minä
tahtoisin hänet kokonaan itselleni, mutta hän ei tahdo. Kun olin
lapsi, hän rakasti isää (oh, miten hän saattoikaan rakastaa häntä?
Voin muistaa isän hyvänä ja kauniina, mutta hän oli niin tyhmä,
eikä hän kyennyt puhumaan juotuaan viiniä); senjälkeen hän rakasti
Frankia, ja nyt ovat taivas ja papit hänen tilallaan. Kuinka minä
olisin häntä rakastanut! Jo lapsena jouduin raivoihini, jos luulin
hänen rakastavan muita kuin minua; mutta hän rakasti teitä kaikkia
enemmän -- kaikkia, minä tiedän sen. Ja nyt hän puhuu uskonnon
siunatusta lohdusta. Rakas olento! hän luulee olevansa onnellisempi,
kun hän uskoo, kuten hänen täytyykin uskoa, että me kaikki olemme
pahoja ja kurjia syntisiä ja että tämä maailma hyville ihmisille on
vain _pied-à-terre_ [levähdyspaikka], jossa he viipyvät vain yhden
yön, niinkuin mekin Walcotesta tullessamme viivymme yön synkässä,
epämukavassa Hounslow-kievarissa leväten noilla kauheilla vuoteilla --
oh, muistatko noita kauheita vuoteita? -- ja vaunut tulevat ja vievät
heidät seuraavana aamuna taivaaseen."
"Älä lörpöttele, Beatrix!" virkkoi mr. Esmond.
"Lörpöttele --! Sinäkin Henry olet teeskentelijä vakavine ilmeinesi ja
äreine naamoinesi. Kaikki me olemme teeskentelijöitä. Voi kuitenkin!
Me olemme kaikki niin yksin, niin yksin, niin yksin!" virkkoi
Beatrix-parka, ja hänen ihanasta povestaan kohosi huokaus.
"Minä olen kirjoittanut joka rivin tuosta lehdestä, ystäväiseni",
virkkoi mr. Esmond. "Sinä, Beatrix, et ole niin maailmanmielinen kuin
luulet olevasi ja sinä olet parempi kuin me luulemme sinun olevan. Sitä
hyvää, mikä meissä on, me epäilemme, ja onnen, joka on kädessämme, me
heitämme pois. Sinun kunnianhimosi kannustimena on loistava avioliitto
ja komea koti -- ja miksi? Sinä väsyt niihin saatuasi ne etkä ole sen
onnellisempi, jos vaunuissasi on kruunu --"
"Kuin jos ratsastaisit Lubinin selän takana markkinoille", virkkoi
Beatrix. "Paljon kiitoksia, Lubin!"
"Minä olen tosiaankin synkkä paimen", vastasi Esmond, punastuen,
"ja minä tarvitsen nymfin, joka kokoaa vuoteeni ja keittää minulle
vesivelliä. No niin, kyllä Jack Lockwood voi sen tehdä. Hän kantoi
minut hartioillaan tykkientulesta ja hoiti minua sairaana ollessani
hellemmin kuin ehkä rakkaus milloinkaan -- vain hyvän palkan ja
vaatteitteni ja matkalaukkuni sisällyksen toivosta. Miten kauan Jaakob
palveli Raakelin vuoksi?"
"Äidinkö vuoksi?" kysyi Beatrix. "Haluaako teidän kunnianarvoisuutenne
äitiä, jotta minulla olisi onni sanoa teitä isäksi?"
Esmond punastui taas. "Minä puhuin siitä Raakelista, jota eräs
paimen kosi viisituhatta vuotta sitten; silloin paimenet olivat
elinvoimaisempia kuin nykyjään. Ja minä tarkoitin, että kun sinut ensi
kerran näin eromme jälkeen -- olit silloin vain lapsi --"
"Ja panin jalkaani parhaat sukkani kiehtoakseni sinut, minä muistan,
sir --"
"Minun sydämeni, semmoisena kuin se oli, on ollut sinun siitä lähtien,
enkä välittänyt kenestäkään muusta naisesta. Se vähäinen maine, minkä
olen itselleni hankkinut, oli tarkoitettu vain sinua miellyttämään; se
ei tosiaankaan ole paljon, ja luulen, että sadat narrit armeijassamme
ovat ansainneet ja saaneet juuri yhtä paljon. Oliko synkän, vanhan
Castlewoodin ilmassa jotain, joka teki meidät kaikki synkiksi ja
tyytymättömiksi ja yksinäisiksi sen kuluneen vanhan katon alla?
Yksinäisiä me kaikki olimme, vaikka olisimme olleet yhdessäkin, ja
vaikka näytimme toisiimme liittyneiltä, niin tuntui kuitenkin kuin
kullakin olisi omat suunnitelmansa, kun istuimme pöydän ääressä."
"Tuo rakas, synkkä vanha koti!" huudahti Beatrix. -- "Äidillä ei
koskaan ole ollut voimaa palata sinne sen jälkeen kuin sieltä lähdimme
kun -- olkoonpa siitä miten monta vuotta tahansa." Ja Beatrix
pudisti kiharansa otsaltaan ja katsahti siron olkansa yli mahtavana,
kuvastimeen aivankuin sanoakseen: "Aika, minä en pelkää sinua."
"Niin", virkkoi Esmond, joka, kuten Beatrix myönsikin, osasi usein
lukea hänen ajatuksiaan. "Sinä voit vielä katsoa kuvastimeen ja se
totuus, minkä se sinulle sanoo, tuottaa sinulle vain iloa. Mutta
arvaapa nyt, mitä minä mietin! Minä olen ajatellut pyytää Frankilta
itselleni Virginian tilusta, jonka kuningas Kaarle antoi isoisällemme.
(Beatrix teki mahtavan kumarruksen, aivankuin sanoakseen: 'Meidän
isoisällemme tosiaankin! Paljon kiitoksia, herra äpärä!') Niin,
minä tiedän, että sinä ajattelet kilpeni tahraa ja sitähän minäkin
ajattelen. Tässä maassa ei mies voi sitä puhdistaa -- paitsi jollei hän
kanna sitä kuninkaan vaakunan suojassa, mikä on kovin kunnioitettava
puku; minä siis aion vetäytyä noille eteläisille tiluksille, missä
rakennan itselleni intiaanimajan metsiin, ja jos tulen seurankipeäksi,
voin ottaa itselleni intiaanivaimon toveriksi. Me lähetämme teidän
armollenne turkiksia talveksi, ja kun te tulette vanhaksi, pidämme
teidät tupakassa. Minä en ole tarpeeksi vikkelä tai tarpeeksi suuri
roisto -- kumpikohan lienen -- Vanhassa Maailmassa elääkseni. Ehkä
luon itselleni aseman Uudessa, joka ei ole niin täynnä, ja pystytän
perheen siellä. Kun sinä itse olet äiti ja ylhäinen lady, niin kenties
lähetän sinulle jonakuna päivänä tiluksiltani pienen barbaarin, joka on
puoliksi Esmond ja puoliksi Mohock-intiaani; ja sinä olet hänelle hyvä
hänen isänsä tähden, joka joka tapauksessa oli sinun sukulaisesi ja
jota sinä pikkuisen rakastit."
"Mitä hullutuksia sinä puhut, Harry!" virkkoi miss Beatrix tuijottaen
silmät suurina.
"Se on totista totta", virkkoi Esmond. Ja tuo suunnitelma oli
tosiaankin kovin usein kangastellut hänen mielessään viime aikoina
ja erittäinkin hänen kotiin paluunsa jälkeen, jolloin hän näki miten
toivotonta ja hänelle itselleen alentavaa hänen intohimonsa oli.
"Niin", virkkoi hän sitten, "minä olen koettanut jo kuutisen kertaa,
ja minä voin kestää sinun luotasi poissaolon vallan hyvin, mutta sinun
luonasi oleminen on sietämätöntä (miss Beatrix teki jälleen syvän
kumarruksen) ja minä menen. Minulla on tarpeeksi rahaa kirvesten ja
pyssyjen ostoon miehilleni ja helmien ja kankaiden ostoon villeille; ja
minä menen heidän luokseen elämään."
"_Mon ami_" [Ystäväni], virkkoi Beatrix varsin lempeästi ja tarttui
Esmondin käteen kovin säälivän näköisenä. "Sinä et voi ajatella,
että meidän asemassamme mikään enempi kuin nykyinen ystävyytemme on
mahdollista. Sinä olet vanhempi veljemme; sellaisena me sinua pidämme
ja säälimme sinun onnettomuuttasi, mutta emme sinua senvuoksi moiti.
Niin, sinä olisit tarpeeksi vanha ja vakava meidän isäksemme. Minä
olen aina pitänyt sinua satavuotiaana, Harry, juhlallisen naamasi ja
vakavuutesi vuoksi. Minä tunnen sisaren tunteita sinua kohtaan enkä
muuta voi. Eikö se riitä, sir?" Ja Beatrix toi kasvonsa aivan lähelle
Esmondin kasvoja -- kuka tietää missä tarkoituksessa?
"Se on liikaakin", virkkoi Esmond kääntyen toisaalle. "Minä en voi
kestää tätä elämää ja minä jätän sen. Mutta luultavasti minä kuitenkin
viivyn niin kauan, että sinä olet naimisissa ja sitten minä lastaan
laivan ja annan sille nimen Beatrix ja sanon teille kaikille --"
Tässä palvelija sysäsi oven auki ja ilmoitti hänen ylhäisyytensä
Hamiltonin herttuan; ja Esmond peräytyi päästäen huuliltaan jotain
manauksen tapaista, kun tuo aatelismies saapui näyttäen loistavalta
tähtineen ja vihreine ritarinauhoineen. Hän soi mr. Esmondille juuri
yhtä armollisen kumarruksen kuin hän olisi suonut lakeijalle, joka
toi hänelle istuimen tai otti hänen hattunsa, ja istuutui Beatrixin
viereen, kun eversti poistui huoneesta hirtehisen ilme kasvoillaan.
Esmondin emäntä oli vastakkaisessa huoneessa alhaalla, kun tämä saapui
alakertaan. Lady kohtasi usein Esmondin, kun tämä saapui Beatrixin
luota, ja hän viittasi Esmondin huoneeseen.
"Onko hän kertonut sinulle, Harry?" kysyi lady Castlewood.
"Hän on ollut kovin avomielinen -- kovin avomielinen", vastasi Esmond.
"Mutta -- mutta sen, mitä tulee tapahtumaan?"
"Mitä tulee tapahtumaan?" virkkoi Esmond tykyttäviä sydämin.
"Hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttua on kosinut Beatrixia", virkkoi
mylady. "Hän teki tarjouksensa eilen. He menevät naimisiin heti kun
suruaika on lopussa; ja sinä olet kuullut, että hänen ylhäisyytensä
on määrätty lähettilääksi Pariisiin ja lähettilään rouva menee hänen
mukanaan."