Kärsineekö kukaan nuori herra jälkeläisistäni lemmentuskaa lukiessaan
näitä vanhan isoisänsä muistiinpanoja? Sille löytyy eräs nöyryyttävä
parannuskeino, mutta se on helppo ja sopii juuri tuolle taudille, --
tulee koettaa _paikan muutosta_. Esmond poistui rakastettunsa luota ja
parantui useita kertoja; hän palasi uudestaan Beatrixin luo ja sai taas
heti tuon kuumeen. Esmond vakuutti itselleen, että hän voisi poistua
tämän luota ja unohtaa tämän ainiaaksi -- ja siten hän kykeni hyvin
vaimentamaan tuon kiihkon ja kaihon, joka häntä kalvoi hänen ollessaan
Beatrixin luona; mutta heti kun hän palasi, alkoi hänen tuskansa taas
uudestaan. Hän oli tosiaankin naurettava ja säälittävä olento, sillä
sääliäkään ei riittänyt enää muilta kuin hänen armaalta emännältään,
lady Castlewoodilta, jonka hellään huostaan hän uskoi kaikki surulliset
salaisuutensa ja joka ei koskaan väsynyt häntä kuulemaan eikä puhumaan
hänen hyväkseen.
Toisinaan luuli Esmond itsellään olevan toivoa. Sitten häntä alkoi
epätoivo kalvaa rakastettunsa hulluttelun tai liehittelyn johdosta.
Oli päiviä, jolloin he olivat kuin veli ja sisar tai parhaimmat
ystävät -- Beatrix oli yksinkertainen, hellä ja viehättävä ja
Esmond oli sanomattoman onnellinen hänen ystävällisyydestään. Mutta
yht'äkkiä muuttui taas kaikki. Joko oli Esmond liian tunkeileva ja
vihjasi rakkauteensa, jolloin Beatrix heti torjui hänet ja loukkasi
hänen turhamaisuuttaan; tai oli Esmond mustasukkainen, syystä kyllä,
jollekin uudelle ihailijalle tai jollekin rikkaalle vasta kaupunkiin
saapuneelle herralle, jolle tämä parantumaton kiemailija asetteli
pyydyksiään. Kun Esmond pani vastalauseensa virkkoi pieni kapinoitsija:
"Kuka sinä olet? Minä kuljen omaa tietäni, hyvä herra, ja se tie
vie aviomiehen luo; sillä tiellä minä en kaipaa _sinua_. Minä olen
parempia varten, eversti, parempia varten -- kuuletko sen? Saattaisit
kelvata, jos sinulla olisi maatilus ja jos olisit nuorempi. Mitä,
sanot olevasi minua vain kahdeksan vuotta vanhempi! pyh! Sinä olet
sata vuotta vanhempi. Sinä olet kovin, kovin vanha Murhemuoto, ja minä
tekisin sinut onnettomaksi; se olisikin ainoa lohdutus, mikä minulla
olisi, jos menisin kanssasi naimisiin. Mutta sinulle ei jää tarpeeksi
rahaa pitää kissaakaan siistinä, kun olet maksanut miespalvelijasi
ja taloudenhoitajasi laskut. Luuletko sinä, että minä haluan asua
vuokrahuoneistossa ja kääntää nuorasta lampaanpaistia sillä välin kuin
teidän armonne hoitaa lasta? Lorua! Miksi et saanut päästäsi pois tuota
hulluutta sodassa ollessasi? Olet palannut surullisempana ja synkempänä
kuin milloinkaan. Sinä ja äiti sovitte hyvin yhteen. Voisitte näytellä
Darbya ja Joania ja pelata knorria elämänne loppuun saakka."
"Sinä sentään myönnät maailmanmielisyytesi, Trix-poloinen", virkkoi
hänen äitinsä.
"Maailmanmielisyyteni! Niin, sievä rouvaseni, luuletteko minun olevan
lastenkamarissa, missä mörköjä pelätään? Maailmanmielisyyteni, niinkö;
ja mitä pahaa, rouva, on siinä, että haluan elää mukavasti? Kun sinä
olet poissa, rakkahin olento, tai kun minä olen sinuun väsynyt ja olen
juossut pois, niin minne menen? Menenkö lasten ylihoitajattareksi
paavinuskoiselle kälylleni ja vien lapsia raittiiseen ilmaan ja
kuritan niitä ja panen ne nukkumaan, kun ne ovat pahoja? Rupeanko
Castlewoodin ylimmäiseksi palvelijattareksi joutuakseni Tom Tusherin
kanssa naimisiin? _Merci_ [Kiitoksia] Minä olen ollut ihan tarpeeksi
kauan Frankin nöyrin palvelija. Miksi en ole mies? Minulla on kymmenen
kertaa niin paljon järkeä kuin Frankilla, ja jos minä olisin saanut
kantaa -- no, no, ei teidän armonne tarvitse peljätä -- jos minä olisin
saanut kantaa miekkaa ja pitää peruukkia tämän vaipan ja vaateparren
asemasta, minkä luonto on minulle määrännyt (vaikka se on kylläkin
sievä, -- serkku Esmond, sinä menet huomenna pörssiin ja hankit ihan
samanlaista nauhaa kuin nämä ruusukkeet, kuuletko sir?) niin minä
olisin tehnyt nimemme huomatuksi. Myöskin Murhemuoto tässä olisi tehnyt
nimestämme jotain, jos hän olisi sitä edustanut. Lordi Murhemuoto
olisi ollut erinomainen. Niin, sinulla on siro käytös ja sinusta
olisi tullut kovin täsmällinen ja juhlallinen puhuja." Ja nyt alkoi
Beatrix matkia Esmondin käyttäytymistä ja puhetapaa tälle itselleen
niin hassunkurisesta että hänen emäntänsä purskahti nauruun ja Esmond
huomasi itsekin, että tuossa leikillisen ilkeässä jäljittelyssä oli
jotain yhdenlaisuutta.
"Niin", virkkoi Beatrix, "minä juhlallisesti vakuutan, myönnän ja
tunnustan, että tarvitsen hyvän miehen. Mitäpä pahaa siinä olisi?
Minun kasvoni ovat omaisuuteni. Kuka haluaa? -- ostakaa, ostakaa,
ostakaa! Minä en osaa tehdä työtä enkä kehrätä, mutta minä osaan pelata
kahtakymmentäkolmea korttipeliä. Minä osaan tanssia kaikkein uusimmat
tanssit ja metsästää peuraa ja luulenpa osaavan ampua lennosta. Minä
osaan puhua yhtä ilkeästi kuin joku muukin minun ikäiseni nainen
ja minä tunnen tarpeeksi monta juttua huvittaakseni oikullista
puolisoa ainakin tuhat yksi yötä. Minulla on hyvä maku pukeutumiseen,
timantteihin, uhkapeliin ja vanhaan porsliiniin nähden. Minä pidän
sokeriluumuista, marines-pitsistä (se, jota minulle toit, serkku, on
oikein somaa), oopperasta ja kaikesta, mikä on hyödytöntä ja kallista.
Minulla on marakatti ja pieni murjaanipoika -- Pompey, sir, mene ja
tarjoa suklaata eversti Murhemuodolle -- ja papukaija ja pyykoira ja
minun täytyy saada mies. Kuuletko, Cupido?"
"Juu, missis!" virkkoi Pompey, pieni virnistelevä neekeri, jonka
lordi Peterborow oli Beatrixille antanut ja jolla oli paratiisilintu
turbaanissaan ja kaulus, jossa oli hänen emäntänsä nimi.
"Juu, missis!" virkkoi Beatrix lasta matkien. "Ja jos ei mies tule,
täytyy Pompeyn mennä hakemaan."
Ja virnistelevä. Pompey poistui suklaatarjottimineen, ja miss Beatrix
juoksi äitinsä luo ja lopetti vallattoman jaarituksensa tavalliseen
tapaansa suudelmalla. Ei ollut ihme, että hänen hellä tuomarinsa antoi
hänelle anteeksi sellaisen hyvityksen saatuaan.
Kun Esmond palasi kotiin, oli hänen terveytensä yhä heikko; hän
vuokrasi, huoneiston lähellä emäntänsä taloa Kensingtonista. Hän kykeni
ottamaan vastaan muutamia vieraita -- vieläpä sellaisia, joista hän
enin piti. Mr. Addison ja mr. Steele kunnioittivat häntä molemmat
vierailullaan ja tyhjensivät lukemattomia laseja hyvää punaviiniä
hänen asunnossaan, sillä välin kuin heidän isäntänsä haavansa tähden
sai tyytyä terveysjuomaan ja velliin. Nämä herrat olivat whigeja ja
Marlborough'n herttuan suuria ihailijoita, joten Esmond oli kokonaan
toista puoluetta. Mutta heidän erilaiset valtiolliset katsantokantansa
eivät estäneet herroja soveltumasta yhteen muissa asioissa, ja eräänä
iltana kun Esmondin hyvä vanha suojelija, kenraaliluutnantti Webb astui
keppeineen ja kainalosauvoineen everstin asuntoon (joka oli kauniilla
paikalla Knightsbridgen varrella Lontoon ja Kensingtonin välissä
vastapäätä puutarhoja) he myönsivät, että kenraaliluutnantti oli jalo
ja urhoollinen soturi ja että häntä oli kohdeltu väärin Wynendaelin
asiassa. Mutta kyllä kenraali nyt piti puolensa puheessa; ja jos mr.
Addisonilla vain olisi ollut halua kirjoittaa Wynendaelin taistelusta
runo, olisi hänellä nyt ollut tilaisuus kuulla selostus siitä satoja
kertoja.
Koska mr. Esmondin nyt täytyi alistua hiljaisuuteen, hän lohduttautui
kirjallisuudella ja sepitti näytelmän, josta minulla nyt on kuiskaajan
jäljennös sinetöitynä ja nimi lapulla varustettuna pähkinäpuisen
kirjoituspöytäni laatikossa; nimilipussa on kirjoitus: "Uskollinen
narri, näytelmä, jonka hänen majesteettinsa palvelijat esittivät" Se
oli kovin sentimentaalinen kappale, ja mr. Steele, jolla oli enemmän
kuin mr. Addisonilla taipumusta sentimentaalisuuteen, ihaili näytelmää,
kun taas Addison melkein ivaili sitä, vaikka hän myönsikin sen siellä
täällä sisältävän muutamia kauniita kohtia. Addison julkaisi siihen
aikaani oman _Cato-näytelmänsä_ ja sen loisto sammutti kokonaan
Esmondin arvottoman kynttilän; Esmondin nimeä ei koskaan pantukaan
näytelmäkappaleeseen, joka julkaistiin aivan kuin jonkun huomattavan
henkilön tekeleenä. Vain yhdeksän kappaletta meni kaupaksi, vaikka
suuri kriitikko mr. Dennis sitä kehuikin ja sanoi sen olevan kovin
ansiokkaan teoksen; ja eversti Esmond poltatti eräänä päivänä
raivoissaan koko painoksen palvelijallaan Jack Lockwoodilla.
Koko tämä näytelmä ivasi purevasti erästä nuorta naista. Kappaleen
juoni oli aivan uusi. Siinä esiintyi nuori nainen, jolla oli kovin
paljon kosijoita ja joka valitsi nenäkkään hupsun päärin, näytelmän
sankarin asemesta, (mutta mr. Wilks, Uskollinen narri, esitti
mielestäni huonosti sankaria) joka yhä jäi hänen ihailijakseen.
Viidennessä näytöksessä Teraminta huomaa Eugenion (Usk. narrin)
ansiot ja alkaa liian myöhään rakastaa häntä. Eugenio näet ilmoittaa
antaneensa kätensä ja maatiluksensa Rosarialle, maalaisimmelle, joka
on kaikkien hyveiden kaunistama. Mutta täytyy myöntää, että yleisö
haukotteli koko näytelmän ajan ja että se kolmantena iltana hävisi
kokonaan, niin että jäljelle jäi vain kuutisen henkilöä sen suruja
seuraamaan. Esmond ja nuo kaksi ladyä tulivat ensi-iltaan ja Beatrix
nukahti; hänen äitinsä taas, joka ei ollut käynyt teatterissa kuningas
Jaakko II:n ajan jälkeen, piti näytelmää, joskaan ei juuri loistavana,
kovin kehuttavana moraalinsa puolesta.
Mr. Esmond siis kirjoitteli ja hän kyhäsikin kokoon joutilaisuudessaan
aika paljon sekä runomittaista että suorasanaista. Kun hän oli
tyytymätön Beatrixin käytökseen, sepusteli hän satiireja mielensä
kevennykseksi. Kun häntä kiusasi naisten uskottomuus, laati hän
runosikermän, missä hän ylenkatseellisesti kohteli koko naissukupuolta.
Ollessaan eräänä päivänä tällaisella päällä hän teki pienen pilan,
johon (vaitiolon lupauksella) hän sai ystävänsä Dick Steelen itseään
auttamaan. Hän laati lehtisen ja antoi Steelen latojan painaa sen ihan
Steelen lehden malliin sekä asetti emäntänsä aamiaispöytään seuraavan
sepustuksen:
"SPECTATOR.
"N:o 341. Tiistaina, huhtikuun 1 pnä 1712.
_Mutato nomine de te Fabula narratur_. -- Horatius.
_Sa itse arvaa oppi tarun tään_. -- Creech.
"Jocasta tunnetaan oppineena naisena ja muodinmäärääjänä ja
hän on hovimme ja maamme rakastettavimpia olentoja. Hän on
kotona kahtena aamuna viikossa ja kaikki nerot ja muutamat
Lontoon kaunottarista parveilevat hänen vastaanottoihinsa. Kun
hän matkustaa Tunbridgeen tai Bathiin ratsastaa ihailijaseurue
hänen kanssaan koko matkan. Ja Lontoon kavaljeerien ohella on
hänellä ihailijajoukko noissa virkistyspaikoissakin, sillä
Sussexin ja Somersetin hienosto saapuu hänen teekutsuihinsa
toivoen, että hän nyökkäisi heille istuimeltaan. Niinpä on siis
Jocastan tuttavapiiri kovin suuri. Erään hyvän kynänkäyttäjän
toimena onkin hänen vastaanottokirjansa hoito; vahva palvelija
on palkattu kantamaan sitä: ja pitäisi olla vieläkin terävämpi
muisti kuin on Jocastalla, jotta pysyisi selvillä kaikkien hänen
rakkaitten ystäviensä nimistä.
"Joko Epsom lähteellä tahi Tunbridgessä (sillä tästä tärkeästä
asiasta ei Jocasta ole varma) hänen armonsa tutustui ilokseen
erääseen nuoreen herraan, jonka keskustelu oli niin hupaista ja
käytös niin rakastettavaa että Jocasta kutsui tämän miellyttävän
nuoren keikarin vierailulle luokseen, jos tämä joskus tulisi
Lontooseen. Siellä oli Jocastan talo Spring Gardenissa oleva
hänelle avoinna. Vaikka tuo herra oli viehättävä ja epäilemättä
sievännäköinen, niin on Jocastalla kuitenkin niin suuri rykmentti
samanlaisia alati ympärillään, ettei ole mikään ihme, jos hänen
huomionsa tulee tasattua heidän keskensä. Ja täytyy siis myöntää,
vaikka tämä herra teki melkoisen vaikutuksen häneen ja liikutti
hänen sydäntään vähintäinkin kaksikymmentäkolme minuuttia, että
Jocasta oli unohtanut hänen nimensä. Hän oli tumma ja saattaa
olla kahdeksankolmatta vuotias. Hänen pukunsa on koruton,
vaikkakin kallisarvoinen. Hänellä on otsassa vasemman silmän
yläpuolella luomi, sininen nauha kepissä ja miekassa eikä hän
peitä tukkaansa peruukilla.
"Jocasta tunsi itsensä kovin imarrelluksi, kun hän näki
ihailijansa (sillä hän ei voi hetkeäkään epäillä, että eivät
kaikki, jotka hänet näkevät, ihailisi häntä) penkissä vastapäätä
itseään St. Jamesin kirkossa viime sunnuntaina. Ja se, miten hän
näytti nukahtavan saarnan aikana -- vaikka hän todennäköisesti
pitkien silmäripsensä takaa heitti kunnioittavan kaihoavia
katseita Jocastaa kohti suuresti liikutti ja huvitti Jocastaa.
Kirkosta tullessa raivasi herra tien hänen kantotuolinsa luo
ja teki komean kumarruksen, kun Jocasta istui siihen. Jocasta
näki herran jälkeenpäin hovissa, missä tämä osoitti mitä
hienostuneinta käytöstä, mutta kukaan Jocastan tutuista ei
tiennyt tämän nimeä. Seuraavana iltana herra oli teatterissa,
missä lady sivuaitiossa istuen näki hänet.
"Koko näytelmän ajan vaivasi lady aivojaan muistaakseen herran
nimen, joten hän ei kuullut sanaakaan kappaleesta; ja kun lady
ilokseen vielä kerran kohtasi tämän teatterin eteisessä, kiiruhti
hän herran luo ja kehoitti tätä muistamaan, että hänellä oli
vastaanotto kaksi kertaa viikossa ja että hän halusi nähdä tämän
Spring Gardenissa.
"Herra saapui tiistaina kallisarvoisessa puvussa, joka todisti
sekä räätälin että kantajan erinomaista aistia; ja vaikka meitä
oli kokonainen liuta viehättävän Jocastan ympärillä, henkilöitä,
jotka kuvittelivat tuntevansa joka naaman kaupungissa, ei
yksikään, kun Jocasta kiihkeästi uteli, voinut ilmoittaa herran
nimeä; Jocasta sinkautteii tiedustelujaan oikeaan ja vasempaan,
kun herra astui huoneeseen kumartaen niin että se olisi
kaunistanut herttuata.
"Jocasta otti vastaan tervehdyksen niiaten ja hymyillen niin kuin
vain tuo lady taitaa. Hän niiasi kaihoavana aivankuin sanoakseen:
'Viimeinkin olette tullut. Teitä minä olen ikävöinyt.' Ja sitten
hän viimeistelee uhrinsa surmaavalla katseella, joka sanoo: 'Oi,
Philander! Silmät on minulla vain sinua varten.' Camilla osaa
ehkä yhtä kauniisti niiata ja Thalestris voi ehkä näyttää melkein
yhtä viehättävältä; mutta tuo katse ja niiaus yhdessä kuuluvat
kaikista Englannin kaunottarista vain yksin Jocastalle.
"Tervetuloa Lontooseen, sir", virkkoi hän. "Teistä huomaa
hyvin, että tulette maalta." Hän olisi sanonut Epsomista tai
Tunbridgestä, jos hän olisi tarkalleen muistanut kummassa
paikassa hän oli kohdannut tuon vieraan, mutta ah, hänhän oli
unohtanut.
"Herra kertoi olleensa kaupungissa vain kolme päivää ja yhtenä
syynä hänen tuloonsa oli ollut halu osoittaa kunnioitustaan
Jocastalle.
"Jocasta sanoi, että terveysvesi ei ollut tehnyt häneen
sanottavampaa vaikutusta.
"Terveysvedet ovat sairaita varten", selitti herra, "ja nuoret
ja kauniit menevät vain saadakseen veden loistamaan. Ja kun
pappi luki saarnaa sunnuntaina", lisäsi hän, "ajattelin minä,
että teidän armonne on kuin enkeli, joka saapuu lammikolle";
hyväksymisen mutinalla tervehdittiin tätä huomautusta. Manilio,
joka on nerokas silloin kun ei hän ole korttien ääressä, oli niin
kiihtynyt, että hän toisti tuon lauseen.
"Jocasta oli enkeli, joka saapui lammikolle, mutta kumpaan
Bethesdaan? Jocasta joutui yhä enemmän ja enemmän ymmälle ja
näytti kuten tavallisesti viattomammalta ja yksinkertaisemmalta
mitä viekkaammat hänen tarkoituksensa olivat.
"Me keskustelimme", virkkoi hän, "eri nimien kirjoitustavasta
teidän tullessanne. On niin paljon mutkikkaita nimiä."
"Sellainen lumoojatar kuin teidän armonne tuntee kaikkien
salaisuuksien avaimen", virkkoi herra.
"Miten te tavaatte nimenne?" kysäisi Jocasta, tullen viimein
asiaan; sillä tämä pirteä keskustelu oli kestänyt paljon kauemmin
kuin tässä osoitetaan; sitä oli jatkunut ainakin kolmen teekupin
juontiajan.
"'Oh, madame', virkkoi herra, 'minä kirjoitan nimeni v:llä.' Ja
herra laski kuppinsa pöydälle ja teki taas komean kumarruksen ja
poistui huoneesta.
"Jocasta ei tämän pettymyksen jälkeen ja muukalaisen hävittyä ole
saanut rahtuakaan unta. Kun hänelle koituu jotain mieliharmia,
sairastuu hän aina varmasti ja joutuu huonolle tuulelle; ja
me, hänen palvelijansa kärsimme, kuten on tavallista, niin
kauan kuin kuningattaremme pysyy vihaisena. Voitteko Te, mr.
Spectator, joka tiedätte kaiken, auttaa meitä selittämään
hänelle tämän arvoituksen ja antamaan meille mielenrauhan? Me
olemme nähneet Jocastan luettelossa mr. Bertyn, mr. Smithin,
mr. Piken ja mr. Tylerin -- jotka saattavat olla mr. Bertie,
mr. Smyth, mr. Pyke ja mr. Tiler yhtähyvin. Jocasta on sanonut
irti vastaanottokirjansa hoitajan, miespoloisen, jolla on paljon
lapsia. Lukekaa tämä arvoitus, hyvä mr. Shortiace, iloksi
ihailijallenne --