KOHTAAN FLANDERISSA VANHAN TUTTAVAN JA LÖYDÄN SIELTÄ ÄITINI HAUDAN JA
OMAN KEHTONI.
Kun Esmond eräänä päivänä oli P. Gudulen kirkossa Brysselissä ja ihaili
rakennuksen antiikkista loistoa (hän oli aina tuntenut suurta hellyyttä
ja kunnioitusta katolista kirkkoa kohtaan, jota oli yhtä julmasti
vainottu Englannissa kuin se itse koskaan menestyksensä päivinä oli
vainonnut toisia), hän näki sivualttarille polvistuneena viheriään
univormuun puetun upseerin, joka oli vaipunut hartaaseen rukoukseen.
Jokin tuttu piirre polvistuvan miehen vartalossa ja asennossa vaikutti
kapteeni Esmondiin jo ennen kuin hän näki upseerin kasvot. Kun tämä
nousi seisomaan ja pisti taskuunsa pienen mustan messukirjan, jommoisia
katoliset papit käyttävät, näki Esmond kasvot, jotka olivat niin
samanlaiset kuin hänen lapsuusaikansa ystävän ja opettajan, isä Holtin,
että hän päästi huuliltaan hämmästyksen huudon ja läheni askeleen
herraa, joka suuntasi askeleensa kirkosta pois. Saksalainen upseeri
näytti myös hämmästyneeltä nähdessään Esmondin, ja hänen kasvonsa,
jotka olivat kalpeat, kävivät äkkiä punaisiksi. Tästä tunnusmerkistä
tiesi englantilainen, ettei hän ollut erehtynyt, ja vaikka toinen ei
pysähtynyt, vaan päinvastoin käveli kovin nopeasti ovea kohti, otti
Esmond hänet kiinni ja katsoi hänen kasvoihinsa vielä kerran, kun
upseeri vihkivettä ottaessaan kääntyi koneellisesti alttariin päin,
kumartaakseen sille, ennenkuin poistui pyhästä huoneesta.
"Isä!" virkkoi Esmond englanninkielellä.
"Vaiti! En ymmärrä. En puhu englanninkieltä", sanoi toinen latinaksi.
Esmond hymyili tälle hämmennyksen merkille ja vastasi samalla kielellä:
"Tuntisin isän missä puvussa tahansa, olipa se musta tai valkea, olipa
hän parraton tai parrakas", sillä tämä itävaltalainen upseeri oli
puettu aivan sotaiseen tapaan ja hänellä oli yhtä sotaiset viikset kuin
millä Pandourilla tahansa.
Isä nauroi. Olimme tähän mennessä päässeet kirkon rappusille ja
kuljimme kerjäläistungoksen läpi, joka tavallisesti kokoontuu siihen
kaupitsemaan pieniä koruja tai ruikuttamaan saadakseen almuja. "Sinä
puhut latinaa, Harry Esmond", sanoi hän, "englantilaiseen tapaan; sinä
olet hylännyt sen vanhan puhtaan roomalaiskielen, jonka kerran tunsit."
Hänen sävynsä oli kovin vilpitöntä ja ystävällistä -- sama lempeä
ääni kuin viisitoista vuotta sitten; puhuessaan hän ojensi Esmondille
kätensä.
"Ja toiset taas ovat muuttaneet pukunsakin, isäseni", virkkoi Esmond,
katsellen ystävänsä sotaista asua.
"Vaiti! Olen kapteeni von Holtz Baijerin vaaliruhtinaan palveluksessa
ja eräällä lähetystoimella hänen ylhäisyytensä Savoijin prinssin luo.
Tiedän jo menneiltä ajoilta, että sinä voit säilyttää salaisuuden."
"Kapteeni von Holtz", virkkoi Esmond, "olen teidän nöyrin palvelijanne."
"Ja sinä olet myös vaihtanut takkia", jatkoi toinen iloiseen tapaansa.
"Olen kuullut sinusta Cambridgessa oloajaltasi ja sen jälkeenkin
-- meillä on ystäviä joka paikassa -- ja minulle on kerrottu, että
Cambridgen mr. Esmond oli yhtä hyvä miekkailija kuin hän oli huono
teologi."
"Niinkö", ajatteli Esmond, "minun entinen miekkailunopettajani oli siis
jesuiitta, kuten sanottiinkin."
"Olet ehkä oikeassa", virkkoi isä, lukien hänen ajatuksensa aivan kuin
entisaikaan. "Olit vähällä kuolla Höchstedtissä vasempaan kylkeen
saamastasi haavasta. Sitä ennen olit Vigossa Ormondin herttuan
adjutanttina. Toissapäivänä sait oman komppanian Ramillies'n taistelun
jälkeen. Sinun kenraalisi ja prinssiherttua eivät ole ystäviä.
Kenraalisi on Lydiard Tregozen Webb Yorkin kreivikunnasta ja hän on
lordi St. Johnin sukulainen. Sinun serkkusi, Monsieur de Castlewood
teki ensimmäisen sotaretkensä tänä vuonna vartioston palveluksessa.
Niin, minä tiedän muutamia asioita, kuten näet."
Kapteeni Esmond nauroi vuorostaan. "Teillä on todellakin ihmeellinen
tiedonlahja", sanoi hän. Eräs mr. Holtin heikkouksia, hän kun tiesi
enemmän kirjoista ja ihmisistä kuin kenties kukaan muu Esmondin
tapaama henkilö. Niinpä hän oli joka asiassa, jotka hän tässä julisti
tietävänsä, melkein oikeassa, vaikka ei aivan. Esmondin haava oli ohut
oikeassa kyljessä eikä vasemmassa; hänen ensimmäinen kenraalinsa oli
kenraali Lumley. Mr. Webb oli syntyisin Wiltshiresta eikä Yorkshirestä
j.n.e. Esmond ei pitänyt sopivana oikaista entisen opettajansa pieniä
virheitä, mutta ne auttoivat häntä isän luonteen tuntemisessa; ja hän
hymyili ajatellessaan, että tämä oli hänen oraakkelinsa menneiltä
ajoilta, mutta nyt ei tuo oraakkeli enää ollut erehtymätön eikä
jumalainen.
"Niin", jatkoi isä Holt tai kapteeni von Holtz, "mieheksi, joka ei
kahdeksaan vuoteen ole ollut Englannissa, minä tiedän mitä tapahtuu
Lontoossa varsin hyvin. Vanha tuomiorovasti, lady Castlewoodin isä, on
kuollut. Tiedätkö, että vastarintaa tekevät piispat tahtoivat koroittaa
hänet Southamptonin piispaksi ja että Collier on Thetfordin piispa
samanlaisen painostuksen johdosta? Anna-prinsessalla on nivelleini ja
hän syö liian paljon. Kun kuningas palaa takaisin, tulee Collierista
varmasti arkkipiispa."
"Amen!" virkkoi Esmond nauraen; "ja toivon, etten silloin enää kohtaa
teidän pyhyyttänne saappaissa, vaan punaisissa sukissa Whitehallissa."
"Olit aina meidän kanssamme -- minä tiedän sen; kuulin siitä, kun olit
Cambridgessa. Niin oli lordivainajakin ja niin on nuori varakreivikin."
"Ja niin oli isäni ennen minua", virkkoi Esmond, katsellen toista
tyynesti; tämän tutkimattomat harmaat silmät eivät kuitenkaan
osoittaneet vähintäkään ymmärryksen oiretta. Miten hyvin Henry muisti
ne ja niiden katseen; variksenvarpaat vain olivat alkaneet vyyhteillä
niiden ympärille -- vanhuuden merkkejä, ajan, joka oli asettautunut
sinne.
Esmondin kasvot eivät ilmaisseet enemmän hänen tarkoitustaan kuin
isänkään kasvot. Kummallakin niistä saattoi olla mitä heikoin
ymmärryksen välähdys, aivan kuin pajunetin välähdys väijytyksestä;
mutta kumpikin puoli perääntyi, kun kaikki jälleen pimeni ympärillä.
"Ja te, _mon capitaine_ [herra kapteeni] missä te olette ollut?" kysyi
Esmond, kääntäen keskustelun pois tältä vaaralliselta alalta, johon ei
kumpikaan halunnut kiintyä.
"Minä olen voinut olla Pekingissä", vastasi isä, "tai Paraguayssa --
kukapa tietää missä? Nyt olen kapteeni von Holtz hänen korkeutensa
vaaliruhtinaan palveluksessa ja olen tullut neuvottelemaan vankien
vaihdosta Savoijin prinssin kanssa."
Hyvin tunnettua oli, että useat armeijamme upseereista olivat
suopeamielisiä St. Germainissa oleskelevaa nuorta kuningasta
kohtaan, jonka oikeus Englannin valtaistuimeen oli eittämätön.
Moninverroin suurempi osa Englannin kansaa oli pitänyt parempana
hänen nousuaan valtaistuimelle kuin mitättömän saksalaisen ruhtinaan
valtiaaksi valitsemista, ruhtinaan, jonka julmuudesta, ahneudesta,
talonpoikaisesta käytöksestä ja vastenmielisistä muukalaisista tavoista
oli tuhansia juttuja liikkeellä. Meidän englantilaista ylpeyttämme
loukkasi ajatus, että kurja yläsaksalainen herttua, jonka tulot
eivät olleet kymmentä osaakaan useiden muinaiseen englantilaiseen
aateliin kuuluvien ruhtinaiden tuloista, mies, joka ei osannut puhua
sanaakaan kieltämme ja jonka me kernaasti kuvailimme jonkinlaiseksi
saksalaiseksi talonpojaksi, joka söi traaniöljyä ja hapankaalia ja
jolla oli seurue naikkosia jossain riihessä, tulisi hallitsemaan
maailman ylpeintä ja hienostuneinta kansaa. Alistuisimmeko me,
tuon suuren monarkian voittajat, sellaiseen halpaan hallitukseen?
Mitäpä liikutti tuon hannoverilaisen protestanttisuus meitä? Olihan
surullisen kuuluisaa (meille oli kerrottu ja meidät oli saatu
uskomaan niin), että yhtä tämän protestanttisen sankarin tyttäristä
kasvatettiin toistaiseksi ilman mitään uskontoa, jotta hänet voisi
muovata luterilaiseksi tai roomalaiskatoliseksi aina sen mukaan,
minkälaisen puolison hänen vanhempansa hänelle löytäisivät? Tällaisia
juttuja (josta suuri osa oli perin ilkeitä ja solvaavia) leviteltiin
sadoittain armeijan ruokapöydissä. Tuskin oli ainoatakaan vänrikkiä,
joka ei olisi sellaisia kuullut tai ottanut niihin osaa; ja jokainen
tiesi tai oli tietävinään, että itsellään ylipäälliköllä oli suhteita
sukulaiseensa Berwickin herttuaan (Jumalankiitos, että englantilainen
meidät löylyytti Almanzan luona) ja että hänen ylhäisyytensä oli
mitä halukkain palauttamaan valtaan hyväntekijänsä kuningassuvun ja
korvaamaan entisen kavalluksensa.
Varmaa on ainakin, ettei yksikään herttuan armeijaan kuuluva upseeri
menettänyt ylipäällikkönsä suosiota siksi, että oli ollut tai
julistanut olevansa uskollinen maanpaossa _olevalle_ kuningasperheelle.
Kun Chevalier de St. George [Pyhän Yrjön ritari], joksi Englannin
kuningas itseään nimitti, tuli ranskalaiseen kuningassukuun kuuluvien
herttuain seurassa, liittyäkseen Vendômen johtamaan ranskalaiseen
armeijaan, näkivät sadat meikäläiset hänet ja hurrasivat hänelle.
Ja sanoimme kaikki, että hän oli isänsä kaltainen, isänsä, joka
katsellessaan La Hoguen luona ranskalaisen ja meikäläisen laivaston
välistä taistelua, oli syntymämaansa puolella taistelun ajan. Mutta
Chevalier tiesi kuitenkin samoinkuin kaikki muutkin, että olivatpa
sotajoukkomme ja heidän ylipäällikkönsä miten suopeamielisiä
tahansa prinssille mieskohtaisesti, niin ei se vihollista vastaan
käydessä tullut kysymykseen. Missä herra herttua vain kohtasikin
ranskalaisen armeijan, siellä hän taisteli ja kukisti sen, kuten hän
teki Oudenardessa, kaksi vuotta Ramillies'n jälkeen; siellä hänen
ylhäisyytensä saavutti toisen suuren voittonsa ja jalo nuori prinssi,
joka hyökkäsi urhoollisesti yhdessä loistavan Maison-du-Royn kanssa,
lähetti sotatoimien tauottua onnittelijat voittajien luo.
Tässä taistelussa, jossa meidän puolellamme taisteleva nuori Hannoverin
vaaliruhtinas _osoitti_ suurta urhoollisuutta, kenraali Webb osoitti
suurenmoista taitavuutta ja levollisuutta ja taisteli urheasti kuin
tavallinen sotilas. Esmondin hyvä onni suosi häntä taaskin. Hän pääsi
ilman mitään vammaa, vaikka enemmän kuin kolmasosa hänen rykmenttiään
sai surmansa. Hänellä oli kunnia tulla taas suosiollisesti mainituksi
päällikkönsä raportissa ja hänet koroitettiin majurin arvoon. Mutta
tarpeetonta on puhua tämän taistelun kulusta, koska se on selostettu
kaikissa lehdissä ja koska siitä on puhuttu kaikissa maamme kylissä.
Palatkaamme siis kirjoittajan yksityisasioihin, joita hän nyt, vanhalla
iällään ja kaukana sieltä, kertoo jälkeläisilleen. Ennen Oudenarden
taistelua, sen jälkeen kuin Esmond oli sattumalta kohdannut kapteeni
von Goltzin Brysselissä, jesuiittakapteeni ja Webbin jalkaväen
kapteeni joutuivat yli vuoden ajan olemaan kovin paljon yhdessä.
Esmondin ei tarvinnut nähdä vaivaa saadakseen selville (isä ei sitä
häneltä salannutkaan, koska hän jo entisajoilta oli varma oppilaansa
luotettavuudesta), että vankien välittäjä oli St. Germainista lähetetty
asiamies, ja että hän toimitti perille tietoja meidän ja ranskalaisten
leirissä olevien suurten henkilöiden välillä. "Minun toimeni", sanoi
hän -- "ilmoitan sen sinulle sekä siitä syystä, että luotan sinuun,
kuin myöskin siksi, että terävät silmäsi ovat sen jo paljastaneet,
-- on olla välittäjänä Englannin kuninkaan ja hänen täällä olevien
alamaistensa välillä, jotka ovat sotimassa Ranskan kuningasta vastaan.
Mitä teihin ja ranskalaisiin tulee, niin eivät kaikki maailman
jesuiitat yhteensä estä teitä tappelemasta: tapellaan vain, herrat;
'Pyhä Yrjänä Englantiin', sanon minä -- ja sinä tiedät kuka niin sanoo,
olipa hän missä tahansa."
Luulen, että isä Holt tavallaan halusi komeilla salaperäisyydellään,
ja hän ilmestyi ja katosi leiristämme yhtä äkkiä kuin hän entisaikaan
tapasi saapua ja kadota Castlewoodissa. Hänellä oli passeja molempia
armeijoita varten ja hän tuntui tietävän (mutta epätarkasti, niinkuin
kuului hyvän isän kaikkitietäväisyyteen) yhtä hyvin mitä tapahtui
kummassakin leirissä. Eräänä päivänä hän toi Esmondille uutisia
suuresta juhlasta, mikä vietettiin ranskalaisten leirissä, Monsieur
de Rohanin illallisista. Kekkereissä oli pelattu ja soitettu viulua
ja sitten oli tanssittu ja sitten oli ollut naamiohuvit: Kuningas
meni sinne marski Villars'in omissa ajoneuvoissa. Eräänä toisena
päivänä toi isä tiedon hänen majesteettinsa vilutaudista: kuningasta
ei ollut taudinpuuska kohdannut enää kymmeneen päivään ja häntä voi
sanoa terveeksi. Tähän aikaan kapteeni Holtz teki matkan Lontooseen,
niin innostunut hän oli vankeja vaihtamaan. Tältä matkalta palattuaan
hän alkoi tulla avomielisemmäksi Esmondille, ja koska he kohtasivat
toisiaan usein, niin tilaisuuden sattuessa hän ilmaisi luottamustaan
kertomalla ne asiat, jotka on tässä kaikki yhteen mittaan esitetty.
Syy tähän lisääntyneeseen luottamukseen oli tämä: saavuttuaan
Lontooseen oli Esmondin tädin, leskivarakreivittären entinen rippi-isä
vieraillut ladyn luona Chelseassa ja saanut häneltä siellä tietää,
että kapteeni Esmond tunsi perheensä salaisuuden ja oli päättänyt,
ettei koskaan saattaisi sitä julkisuuteen. Tämä tieto koroitti Esmondia
vanhan opettajansa silmissä (niin suvaitsi Holt sanoa), ja hän ihaili
Henryä suuresti tämän kieltäymyksen vuoksi.
"Castlewoodin perhe on tehnyt paljon enemmän minun hyväkseni kuin omani
on koskaan tehnyt", virkkoi Esmond. "Antaisin elämäni heidän edestään.
Miksi siis nurkuisin siitä ainoasta hyvästä, joka minulla on valta
antaa heille." Hyvän isän silmät täyttyivät kyynelistä, kun hän kuuli
tämän, vaikka selitys Esmondin mielestä olikin kovin yksinkertainen.
Isä syleili Esmondia ja puhkesi monenmoisiin ihastuksen huutoihin. Hän
sanoi Esmondilla olevan _noble coeur_ [jalo sydän] ja että hän oli
ylpeä tästä ja rakasti tätä oppilaanaan ja ystävänään. Nyt, enemmän
kuin milloinkaan ennen, hän katui, että oli kadottanut oppilaansa
ja että hänen oli ollut pakko jättää tämä niinä varhaisina vuosina,
jolloin hänellä olisi voinut olla vaikutusta tähän ja jolloin hän olisi
voinut saattaa tämän ainoan oikean kirkon yhteyteen, sen kirkon, johon
isä kuului. Ja hän olisi kirjoittanut hänet jaloimpaan sotajoukkoon,
niihin ihminen on koskaan liittyivät -- hän tarkoitti omaa
jesuiittaseuraansa, jonka jäseniin (kuten hän sanoi) kuuluu suurimmat
sankarit, mitä maailma on koskaan tuntenut -- sotureita, jotka ovat
kyllin rohkeita uskaltamaan kaikki, kohtaamaan mitä vaikeuksia tahansa,
kuolemaan minkä kuoleman tahansa, sotureita, jotka ovat saavuttaneet
tuhannen kertaa loistavampia voittoja kuin suurinkaan sotapäällikkö,
sotureita, jotka ovat nöyrästi polvistuneina tuoneet kansakuntia pyhän
sotalippunsa, ristin juureen, sotureita, jotka ovat saavuttaneet
kunniakehiä ja arvomerkkejä, verrattoman paljon kirkkaampia kuin ne,
jotka annetaan kaikkein uljaimmillekaan maallisille voittajille --
ikuisen valkeuden kruunuja ja istuimia taivaan ihanuuksissa.
Esmond oli kovin kiitollinen ystävänsä hyvistä mielipiteistä, vaikka
hän ei voinutkaan yhtyä jesuiitta isän uskonkiihkoon. "Minäkin olen
ajatellut tuota asiaa, hyvä isä", virkkoi hän, ja hän tarttui isän
käteen, "ajatellut sen itsenäisesti, niinkuin kaikkien ihmisten tulee
tehdä, ja koetan tehdä oikein ja omalla tavallani luotan taivaaseen
yhtä hartaasti kuin te teette omallanne. Jos lapsena olisin saanut
olla kuusi kuukautta kauemmin seurassanne, niin en olisi sen parempaa,
halunnut. Itkin tyynyäni vasten Castlewoodissa, kun ajattelin teitä;
ja minusta olisi voinut tulla veljeskuntanne jäsen, ja kukapa tietää",
lisäsi Esmond hymyillen, "ehkä täysi pappi, jolla on viikset ja
baijerilainen univormu."
"Poikani", virkkoi isä Holt punastuen, "uskonnon ja uskollisuuden
palveluksessa ovat kaikki puvut sopivia."
"Niin kyllä", huomautti Esmond, "kaikki puvut ovat soveliaita, sanotte
te; ja minä sanon siihen, että kaikki univormutkin ovat hyviä, sekä
mustat että punaiset -- sekä musta että valkoinen kokardi -- sekä
nauhakoristeinen hattu että joku leveälierinen, jonka alla on munkin
tonsuuri. En voi uskoa, että P. Francis Xaver kulki viittansa päällä
meren yli tai että hän herätti kuolleita; koetin kerran ja melkeinpä
uskoinkin, mutta nyt en voi. Suokaa minun tehdä oikein ja omalla
tavallani toivoa parasta."
Esmond halusi vaimentaa hyvän isän teologista puhetta ja onnistui
siinä; ja isä huokasi oppilaansa voittamattoman tietämättömyyden
tähden, mutta ei kuitenkaan lakannut hänestä pitämästä ja antoi hänelle
kaiken luottamuksensa -- toisin sanoen, hän antoi sen siinä määrin kuin
pappi voi -- enemmän kuin useimmat tekevät, sillä hän oli luonnostaan
puhelias ja liiankin halukas puhumaan.
Holtin ystävyys antoi kapteeni Esmondille rohkeutta kysyä (mitä hän oli
kauan halunnut tietää ja mitä ei kukaan voinut hänelle sanoa) muutamia
seikkoja äitiraukastaan, jonka kuva usein oli kajastanut hänelle hänen
unelmissaan ja jota hän ei koskaan ollut tuntenut. Hän kertoi Holtille
ne seikat, jotka jo on selostettu tämän tarinan ensimmäisessä osassa
-- kertoi siitä lupauksesta, jonka oli antanut kuolevalle lordilleen
ja tuon kuolevan ystävänsä tunnustuksesta -- ja hän kehoitti Holtia
kertomaan hänelle mitä tiesi siitä naisparasta, jonka luota hänet oli
otettu.
"Hän oli juuri tästä kaupungista", virkkoi Holt, ja hän vei Esmondin
katsomaan sitä katua, jonka varrella hänen äitinsä isä oli asunut ja
jossa Holt arveli hänen äitinsä syntyneen. "V. 1676, kun isäsi, kapteeni
Thomas Esmond tuli tänne kuningasvainajan seurueessa (kuningas oli
silloin Yorkin herttua ja hänet oli häpeällisellä tavalla karkoitettu
tänne), hän tutustui äitiisi, ahdisteli häntä ja vietteli hänet. Isäsi
on useissa myöhemmissä keskusteluissaan kertonut minulle -- tunsin
silloin velvollisuuteni olevan pitää ne salassa -- että äitisi oli
kovin siveä ja lempeä nainen ja joka suhteessa kaikkein rakastavin ja
uskollisin olento. Isäsi nimitti itseään kapteeni Thomas'iksi, koska
hänellä oli hyvä syy hävetä käytöskään äitiäsi kohtaan, ja hän on
puhunut minulle usein siitä vilpittömällä katumuksella ja maininnut
suurella hellyydellä äitisi monenmoisia rakastettavia ominaisuuksia.
Hän myönsi kohdelleensa äitiäsi kovin huonosti ja eläneensä siihen
aikaan kelvottomasti, pelanneensa ja hurjailleensa. Äitisi tuli
raskaaksi, ja kun hänen vanhempansa pääsivät asian perille, he
kirosivat hänet, vaikka äitisi ei koskaan moittinutkaan onnettomuutensa
ja perikatonsa aiheuttajaa muuten kuin valuvilla kyyneleillään ja
surullisella ulkomuodollaan.
"Thomas Esmond -- kapteeni Thomas, joksi häntä sanottiin -- sekaantui
erääseen peliriitaan, ja riidasta seurasi kaksintaistelu sekä niin
ankara haava, että luultiin (hänen lääkärinsä vakuutti niin) hänen
kuolevan. Kun hän piti kuolemaansa varmana ja joutui katumuksen
valtaan, hän lähetti hakemaan erästä juuri tuon samaisen P. Gudulen
kirkon, jossa sinut kohtasin, pappia, ja vielä samana päivänä kun hän
ensin oli nöyrtynyt meidän kirkkomme oppiin, hänet vihittiin äitisi
kanssa muutamia viikkoja ennen kuin sinä synnyit. Herra varakreivi
Castlewoodin (Esmondin markiisin kuningas Jaakon valtakirjan nojalla,
jonka minä itse vein isällesi), kastoi P. Gudulen kirkossa sama
apulaispappi, joka vihki vanhempasi; sinä sait kasteessa nimen Henry
Thomas, E. Thomasin, englantilaisen upseerin, ja Gertrude Maes'in
poika. Näet siis, että kuulut meille syntymästäsi alkaen ja käsität
miksi en kastanut sinua, kun sinusta Castlewoodissa tuli minun armas
oppilaani.
"Sinun isäsi haava sai suotuisan käänteen -- hänen omatuntonsa keventyi
varmaankin hänen meneteltyään oikein -- ja lääkärien hämmästykseksi hän
parantui. Mutta kun terveys palasi, palasi hänen ilkeä luonteensakin.
Hän kyllästyi tyttöparkaan, jonka hän oli syössyt perikatoon. Ja kun
hän sai hiukan raha-avustusta sedältään, vanhalta herra varakreiviltä,
joka silloin oli Englannissa, teeskenteli hän liikeasioita, lupasi pian
palata, poistui, eikä enää sen koommin nähnyt äitiäsi.
"Hän tunnusti minulle, ensin ripissä, mutta myöhemmin myös
keskustelussa tätisi, vaimonsa kanssa, -- muuten en olisi koskaan
voinut paljastaa sitä, mitä nyt sinulle kerron, -- että hän Lontooseen
tultuaan kirjoitti valheellisen tunnustuksen Gertrude Maes-paralle
-- Gertrude Esmondille -- ilmoittaen, että hänet oli Englannissa
vihitty avioliittoon jo ennenkuin hän oli liittynyt äitiisi. Hän
ilmoitti, ettei hänen nimensä ollut Thomas; että hän oli juuri lähdössä
Euroopasta Virginiassa oleville tiluksille, jossa suvullasi tosiaankin
oli maa-alue, jonka se oli saanut kuningas Kaarle I:ltä. Hän lähetti
äidillesi rahaa, -- puolet viimeisestä sadasta guineasta, joka hänellä
oli -- rukoili tämän anteeksiantoa ja sanoi jäähyväisensä.
"Gertrude-parka ei milloinkaan tullut ajatelleeksi, että nämä kirjeessä
olevat tiedot voisivat olla petollisia, kuten isäsi muu käytös häntä
kohtaan. Mutta vaikka eräs nuori mies hänen omaa säätyään, mies, joka
tunsi hänen vaiheensa ja josta äitisi oli pitänyt, ennenkuin hän oli
nähnyt sen englantilaisen herran, josta oli koitunut kaikkien hänen
onnettomuuksiensa aihe, tarjoutui naimaan äitisi ja ottamaan sinut
lapsekseen aivan kuin olisit ollut hänen omansa, ja antamaan sinulle
nimensä, niin hylkäsi äitisi tarjouksen. Tämä kielto suututti kovin
hänen isäänsä, joka oli ottanut hänet kotiin. Hän ei milloinkaan enää
saanut pitää päätään pystyssä siellä, ja hän oli lankeemuksensa jälkeen
ainaisen huonon kohtelun alaisena. Kun siis muutamat hurskaat rouvat,
jotka olivat hänen tuttaviaan, tarjoutuivat maksamaan pienen eläkkeen
hänelle, meni hän luostariin, ja sinut annettiin hoidettavaksi. Sen
nuoren miehen, joka olisi ottanut sinut lapsekseen, sisar oli se
henkilö, joka sinut otti hoivaansa. Äitisi ja tämä henkilö olivat
serkuksia. Tämä nainen oli juuri menettänyt, oman lapsensa, jonka
sijaan sinä tulit, koska oma äitisi oli liian sairas ja heikko antamaan
sinulle ravintoa. Ja pian rakastui hoitajasi sinuun niin suuresti, että
hän nurisi jo sitäkin, että sinua käytettiin luostarissa, jossa äitisi
oli ja jossa nunnat hyväilivät pientä lasta, koska he säälivät ja
rakastivat sen onnetonta äitiä. Äitisi vakaantui kutsumuksessaan joka
päivä, ja kahden vuoden kuluttua otettiin hänet juhlallisesti luostarin
sisareksi.
"Hoitajasi kotiväki oli ranskalaisia silkinkutojia ja he palasivatkin
Arras'hin Ranskan Flanderiin hiukan ennen kuin äitisi teki
nunnanvalansa ja he veivät sinut mukanaan; silloin olit kolmen vuoden
vanha lapsi. Se oli kaupunki -- Ranskan kuninkaan äskeisiä voimakkaita
toimenpiteitä puuttui vielä -- joka oli täynnä protestantteja, ja
täällä hoitajasi isä, vanha Pastoureau, hän, jonka kanssa myöhemmin
asuit Ealingissa, omaksui reformeeratun opin, saastuttaen samalla
koko perheensä uskon. Heidät karkoitti sieltä kaikkein autuaimman
majesteetin julistus, ja he tulivat Lontooseen ja asettivat
kangaspuunsa käyntiin Spittlefieldissä. Tuo vanha mies toi hiukan rahaa
mukanaan ja jatkoi liikettään, mutta hyvin köyhällä tavalla. Hän oli
leskimies. Tähän mennessä oli hänen tyttärensä, leski hänkin, hoitanut
hänen talouttaan, ja vanha mies harjoitti yhdessä poikansa kanssa
ammattiaan. Sillä välin oli isäsi julkisesti tunnustanut kääntymyksensä
juuri ennen Kaarlekuninkaan kuolemaa (joka vainaja oli melkein
samallainen kääntymyksentekijä), sopinut varakreivi Castlewoodin kanssa
ja nainut, kuten tiedät, hänen tyttärensä.
"Tapahtui sitten, että nuorempi Pastoureau kohtasi vanhan kilpailijansa
mennessään näyttämään brokaadinpalasta Ludgate Hilliin kauppiaalle,
joka oli kiinnittänyt hänet töihinsä; tämä tuli jostain tien varrella
olevasta ravintolasta. Pastoureau tunsi heti isäsi, tarttui hänen
kaulukseensa ja soimasi häntä konnaksi, joka oli vietellyt hänen
rakastettunsa ja myöhemmin hyljännyt tämän ja tämän pojan. Mr. Thomas
Esmondkin tunsi Pastoureaun heti ja kehoitti tätä tyyntymään eikä
kokoamaan joukkoa heidän ympärilleen; hän pyysi tätä ravintolaan,
josta hän itse oli juuri tullut ja lupasi antaa tälle selityksen
kaikesta. Pastoureau meni sinne ja kuuli isännän antavan ovenvartijalle
määräyksen viedä kapteeni Thomas johonkin huoneeseen. Isääsi mainittiin
tuttavallisesti ristimänimeltään ravintoloissa, joissa hän kävi,
eivätkä ne ravintolat totta puhuen olleet kaikkein hyvämaineisimpia.
"Minun pitää kertoa sinulle, että kapteeni Thomas, tahi myöhemmin herra
varakreivi, ei koskaan ollut vailla selityksiä ja saattoi liehitellä
itsensä naisen tai velkojan suosioon sulavasti ja samalla niin
yksinkertaisen sävyisenä, että moni hänen velkojansa on antanut pettää
itsensä. Hänen juttunsa tulivat tavallisesti sitä uskottavammiksi
mitä pitemmälle kertoja edistyi. Hän liitti todistuksen todistukseen
ihmeellisellä nokkeluudella ja johdonmukaisuudella. Tarvittiin,
lukuunottamatta sinun olemassaoloasi, kovin pitkää tuttavuutta isäsi
kanssa, jos mieli tietää milloin lordi val -- puhui totta tahi ei.
"Hän kertoi minulle katkeran katumuksen vallassa ollessaan sairaana
-- sillä kuolemanpelko pani hänet aina katumaan -- ja naurun
remahduksin, ollessaan terve, sillä lordilla oli kovin suuri huumorin
lahja, miten hän oli puolessa tunnissa ja ennenkuin pullo oli vielä
pohjaan juotu, täydelleen saanut petkutetuksi Pastoureau-paran. Hän
myönsi myös vietelleensä äitisi, sitä hän ei voinut auttaa. Hän oli
valmis mitä vuolaimmin vuodattamaan kyyneleitä, ja hän vuodatti
niitä loppumattomasti sulattaakseen herkkäuskoisen kuulijansa. Hän
itki äitisi kohtaloa vielä enemmän kuin Pastoureau, joka hänkin
itki sydämensä pohjasta, miesparka, kuten lordi minulle kertoi. Hän
vannoi kunniansa kautta, että hän oli kaksi kertaa lähettänyt rahaa
Brysseliin, ja mainitsi sen kauppiaan nimen, jonka luona kirje odotti
Gertrude-parkaa. Lordi ei edes tiennyt oliko Gertrudella lasta vai
ei eikä sitäkään elikö hän vai oliko kuollut. Mutta hän sai helposti
tietää nämä asiat kelpo Pastoureaulta. Kun lordi sai kuulla, että
äitisi oli luostarissa, ilmoitti hän, että hän aikoi itsekin lopettaa
päivänsä sellaisessa, jos hän jäisi eloon vaimonsa jälkeen, jota hän
vihasi ja jonka tämän ilkeä isä oli pakottanut hänet naimaan. Ja kun
hänelle kerrottiin, että Gertruden poika eli ja oli Lontoossa, 'niin
minä säpsähdin', virkkoi lordi. 'Minun vaimoni oli juuri silloin, hitto
soi, joutumaisillaan lapsivuoteeseen, ja minä ajattelin, että jos tuo
vanha visukinttu, minun appiukkoni, alkaisi kitsastella, niin olisi
tässä hyvä tilaisuus säikytellä häntä'.
"Hän ilmaisi syvimmän kiitollisuutensa Pastoureaun perheelle siitä,
että nämä olivat hoitaneet lasta -- sinä olit jo lähes kuusivuotias,
-- ja Pastoureau sanoi karkeasti lordille, kun tämä ehdotti, että
heti lähdettäisiin lapsikultaa katsomaan, etteivät he milloinkaan
halunneet nähdä lordin pahaenteisiä kasvoja huoneittensa sisällä ja
että hän voi saada pojan, vaikka he kaikki olivat kovin pahoillaan,
jos menettäisivät hänet. Heidän sopi ottaa lordilta rahaa, koska he
olivat kovin köyhiä, jos hän antaisi sitä, tai he kasvattivat hänet
Jumalan avulla, niinkuin he olivat tähänkin asti tehneet, ilman hänen
avustustaankin. Lordi myöntyi tähän heti ja sanoi huokaisten: 'Niin
kyllä, on parasta, että armas lapsi jää ystävien luo, jotka ovat olleet
niin ihailtavan hyviä hänelle.' Puhuessaan minulle jälkeenpäin hän
ylisti ja ihaili vilpittömästi tuon kutojan käytöstä ja luontevuutta
ja myönsi, että ranskalainen oli kelpo mies ja hän itse, Jumala häntä
armahtakoon, surkea roisto."
"Isäsi", jatkoi mr. Holt, "oli antelias rahoihinsa nähden, kun hänellä
sattui niitä olemaan; ja koska hän juuri sinä päivänä oli saanut
jonkun summan sedältään, hän antoi kutojalle kymmenen kultarahaa kovin
avokätisesti ja lupasi tälle lisäavustusta. Hän kirjoitti Pastoureaun
nimen ja asunnon muistikirjaansa ja kun Pastoureau puolestaan
tiedusteli hänen osoitettaan, ilmoitti hän, aina valmiina, olevansa
kapteeni Thomas, ja osoitteensa olevan, New Lodge, Penzance, Cornwall.
Hän ilmoitti viipyvänsä Lontoossa vain muutamia päiviä vaimonsa
omaisuutta koskevien asiain vuoksi. Hän sanoi vaimoansa oikuttelijaksi,
vaikka tämä muuten olikin hyväluontoinen nainen. Hän ilmoitti isänsä
olevan Cornwallilaisen maalaisherran, jonka terveys oli kovin heikko
ja jonka kuollessa hän toivoi saavansa sievoisen summan, jolloin hän
lupasi avokätisesti palkita lapsensa ihailtavan hoitajan ja pitää
huolen pojastaan. 'Ja jumaliste, sir', sanoi hän minulle, omituisella,
nauravalla tavallaan, 'tilasin vähän juuri samanmallista brokaadia
kuin se, jota miehellä oli mukanaan, ja lahjoitin sen vaimolleni
aamupuvuksi, jotta hän voisi siinä puvussa ottaa vastaan vieraita, kun
hän toipui lapsivuoteesta saatuaan pienen poikamme.'
"Sinun pieni eläkkeesi maksettiin varsin säännöllisesti; ja kun
isästäsi tuli varakreivi Castlewood setänsä testamentin perusteella,
sain minä toimekseni vaalia sinua ja minun kehoituksestani tuotiin
sinut kotiin. Sinun kasvatusäitisi oli kuollut. Hänen isänsä tutustui
erääseen naiseen ja nai tämän; uusi vaimo riiteli kovasti miehensä
pojan kanssa. Tuo uskollinen sielu matkusti takaisin Brysseliin
saadakseen olla lähellä sitä naista, jota hän rakasti, ja hän kuolikin
muutamia kuukausia ennen äitiäsi. Tahdotko nähdä äitisi ristin
luostarin hautausmaalla? Johtaja on minun entinen rippilapseni ja hän
muistaa yhä sisar Marie Magdaleenaa suurella rakkaudella."
Esmond saapui tälle paikalle eräänä valoisana kevätiltana ja näki
tuhansien ristien joukossa, joiden varjot päilyivät ruohopeitteisten
hautojen yllä, sen, joka oli merkkinä hänen äitinsä leposijasta. Useat
muut niistä ihmisraukoista, jotka siellä lepäsivät, olivat valinneet
sen saman nimen, jolla suru oli hänet uudestaan ristinnyt, ja joka
nimi tuntui vienosti vihjaavan heidän rakkautta ja surua täynnä
oleviin vaiheisiinsa yksilöinä. Hän kuvitteli äitiään kyynelöiden
polvistuneena pimeässä sen ristin juurelle, jonka alle hänen huolensa
olivat haudatut. Esmond polvistui myöskin ja rukoili oman rukouksensa.
Hän ei tuntenut yhtä suuressa määrin surua kuin hartautta (sillä hän
ei muistanut ollenkaan äitiään), ja hän tunsi sääliä ajatellessaan
niitä tuskia, joita tuon lempeän olennon oli täytynyt elinaikanaan
kärsiä. Tälle ristille hän oli surunsa tuonut; tähän taivaalliseen
ylkään hän oli vaihtanut puolison, joka oli häntä tavoitellut, sen
petturin, joka oli hänet hyljännyt. Tuhansia sellaisia hautakumpuja oli
hänen ympärillään ja lempeät tuhatkaunot kohosivat mullasta niille, ja
kullakin haudalla oli ristinsä ja _requiescat_-kirjoituksensa. Eräs
mustiinverhoutunut nunna oli polvistunut läheisyyteen erään uinuvan
sisaren leposijan ääreen, ja vuode oli niin hiljan tehty, että kevät
ei ollut vielä ehtinyt kutoa peitettä sille. Hautausmaan muurien takaa
näkyi maailma ja elämä vilaukselta ja kaupungin tornit ja päädyt.
Vastapäätä olevalta katolta lensi lintu ja laskeutui ensin eräälle
ristille ja sitten ruohikolle sen juurelle: sieltä se pian lensi pois
lehti suussaan. Sitten kuului luostarikirkosta lähellä olevien sisarten
ylistyslaulu. Toiset olivat jo kauan sitten täyttäneet sen paikan, joka
Maria Magdaleena-paralla kerran siellä oli; he polvistuivat nyt samassa
penkissä ja kuulivat samoja hymnejä ja rukouksia, jotka olivat suoneet
lohtua äitivainajan särjetylle sydämelle. Levätköön hän rauhassa --
levätköön hän rauhassa; ja niin myös mekin, kun meidän taistelumme ja
vaivamme ovat päättyneet! Mutta maa on Herran niinkuin taivaskin; me
olemme Hänen omiaan sekä täällä että siellä. Minä taitoin pienen kukan
hänen kummultaan ja suutelin sitä ja menin omille teilleni niinkuin
lintu, joka juuri oli laskeutunut ristille viereeni, taas takaisin
maailmaan. Kuoleman tyyni tyyssija, ikuisen rauhan syvänne, jota eivät
myrskyt eivätkä vaivat tapaa! Minusta tuntui kuin ihmisestä, joka on
kävellyt meren pohjalla ja kulkenut haaksirikkoisten luiden seassa.