Ensimmäisen kerran joutui nuori lordini vihollisen tuleen
helluntaipäivänä, tuona kuuluisana 23 p:nä toukokuuta v. 1706;
kohtasimme vihollisen taistelujärjestykseen asettuneena ylängölle
pienen Gheet-joen taakse, jossa heidän linjansa ulottuivat kolmen
penikulman alalle tai pitemmällekin; vihollisella oli vasemmalla
puolellaan Anderkirkin eli Autre-eglisen kylä ja oikealla puolellaan
Ramillies, joka on antanut nimen eräälle loistavimmista ja
tuhoisimmista taistelupäivistä, mitä historia koskaan on kirjoihinsa
merkinnyt.
Täällä kohtasi herttuamme taas vanhan vihollisensa Blenheimin ajoilta,
Baijerin vaaliruhtinaan, sekä marski Villeroy'n, josta Savoijin
prinssi oli saanut kuuluisan Chiarin voiton. Kukapa englantilainen
tai ranskalainen ei tuntisi tuon päivän tuloksia? Vaikka vihollinen
oli valinnut asemansa ja vaikka sillä oli suurempi miesluku kuin
englantilaisilla ja lisäksi vielä nuo oivalliset espanjalaiset ja
baijerilaiset joukot sekä koko Maison-du-Roy, maailman loistavin
ratsuväki -- niin tämän suurenmoisen Villeroy'n armeijan hävitti
yhdessä tunnissa (ja huolimatta Ranskan kuninkaallisten tavattomasta
urhoollisuudesta, kuninkaallisten, jotka tekivät hyökkäyksen linjamme
keskustaa vastaan ja mursivat sen) joukko, joka oli marssinut
kaksitoista tuntia. Voitto oli mitä suurimmassa määrässä ylipäällikön
rohkeuden ja nerokkuuden ansiota. Kun hän oli vihollisen läheisyydessä,
hän näytti tosiaankin voiton jumalalta.
Luulen johtuneen enemmän vakaumuksesta kuin valtioviisaudesta, vaikka
hänen valtioviisautensa varmaan olikin maailman varovaisinta, että
suuri herttua aina puhui voitoistaan tavattoman vaatimattomasti ja
ikäänkuin nämä hämmästyttävät saavutukset eivät olisi olleet hänen
ihailtavan älynsä ja rohkeutensa tuloksia, vaan aivankuin hän olisi
ollut määrätty kohtalokkaaksi välikappaleeksi sallimuksen käsiin,
sallimuksen, joka ehdottomasti halusi vihollisen kukistumista.
Ennen sotatoimiaan hän aina antoi pitää juhlalliset kirkonmenot ja
ilmoitti horjumattoman uskonsa olevan, että kuningattaren aseet
olivat siunatut ja voittomme varma. Kaikki kirjeet, jotka hän on
kirjoittanut taistelujen jälkeen, osoittavat hartautta pikemminkin kuin
riemua. Eipä hän lukenut saavutuksia, joista olen kuullut mitättömien
upseerien ja sotamiesten kerskailevan anteeksiannettavan turhamaisesti,
ollenkaan oman urhoollisuutensa tai taitonsa ansioksi, vaan taivaan
suojelevan hoivan, jota hän aina näytti pitävän meidän erikoisena
liittolaisenamme. Ja armeijamme alkoi uskoa niin ja vihollinenkin oppi
ajattelemaan siten; sillä emme koskaan käyneet taisteluun uskomatta
täydellisesti, että se päättyisi voittoon, eivätkä ranskalaiset
Blenheimin saavutuksen sekä tuon hämmästyttävän Ramillies'n voiton
jälkeen koskaan kohdanneet meitä tuntematta, että leikki oli
menetetty jo ennenkuin se alettiinkaan ja että ylipäällikkömme
onnetar oli vastustamaton. Täällä, samoinkuin Blenheimissäkin,
ammuttiin herttuan ratsu ja hetken aikaa luultiin hänenkin kuolleen.
Kun hän kiipesi toisen, Binfield-nimisen ratsun selkään, ammuttiin
hänen ylitallimestariltaan, joka oli polvistunut pitämään hänen
ylhäisyytensä jalustinta, pää irti ruumiista kanuunankuulalla. Eräs
ranskalainen kuninkaallisiin kuuluva aatelismies, joka oli vankinamme,
kertoi kirjoittajalle, että kun heidän hevosensa sekoittuivat meidän
hevosiimme kuninkaallisten hyökkäyksen aikana, eräs irlantilainen
upseeri heikäläisistä tunsi ruhtinasherttuan ja huutaen: "Marlborough,
Marlborough" laukaisi pistoolinsa herttuata kohti _à bout portant_
[aivan läheltä] ja että lukuisia muitakin karbiineja ja pistooleja
laukaistiin häntä kohti. Yksikään niistä ei osunut häneen: hän
ratsasti ranskalaisten kyrassierien lävitse miekka kädessä ja aivan
vahingoittumattomana, tyynenä ja hymyilevänä, kokosi saksalaisen
ratsuväen, joka horjui vihollisen edessä, ja toi nämä ja kaksikymmentä
eskadroonaa orkneylaisia takaisin ranskalaisia vastaan ja ajoi
heidät joen yli ja johti taas itse hyökkäystä ja lannisti sen ainoan
vaarallisen liikkeen, minkä ranskalaiset sinä päivänä tekivät.
Kenraalimajuri Webb johti rintamamme vasenta siipeä, ja nyt sai
hänen oma rykmenttinsä nauttia rakastetun päällikkönsä johtoa. Tässä
tilaisuudessa ei hän eikä hänen rykmenttinsäkään pettänyt entisiä
urhoollisuusominaisuuksiaan. Multa Esmond oli kovin huolestunut
rakkaasta lordistaan, koska hän ei ollut nähnyt tätä kuin kerran
koko päivänä tämän tuodessa erästä määräystä ylipäälliköltä mr.
Webbille. Kun ratsuväkemme, hyökättyään vihollisen oikeaa siipeä
vasten Overkirkin luona, oli saattanut sen täydelliseen sekasortoon,
ryhdyttiin kauttaaltaan etenemään ja koko meidän rintamamme lähti
liikkeelle ja kulki pienen joen ja suon poikki ylänkömaalle, johon
ranskalaiset olivat asettuneet ja hurrasi edetessään ja vihollisen
perääntyessä. Hyökkäyksemme oli enemmän kunniata kuin vaaraa tuottava,
sillä ranskalaiset pataljoonat eivät ainoassakaan tapauksessa
odottaneet päästäkseen vaihtamaan keihään tai pajunetin pistoja
meikäläisten kanssa ja tykkimiehet pakenivat aseittensa äärestä, jotka
joutuivat meidän rintamamme taa meidän edetessämme ja ranskalaisten
perääntyessä.
Ensin oli heidän perääntymisensä aivan järjestettyä, mutta sitten
muodostui se pakokauhuksi, ja tästä paniikista oli seurauksena hirveä
ranskalaisten teurastus, niin että kuusikymmentuhantinen armeija
kokonaan murskattiin ja tuhottiin muutamien tuntien kuluessa. Oli
aivan kuin hirmumyrsky olisi ottanut valtaansa lujan ja lukuisan
laivaston, pannut sen kokonaan tuuliajolle, murskannut, hukuttanut
ja tuhonnut sen: _afflavit Deus, et dissipati sunt_ [Jumala puhalsi,
ja ne tuhoutuivat]. Ranskalainen Flanderin armeija oli mennyttä;
heidän tykistönsä, heidän sotalippunsa, aarteensa, muonavarastansa ja
ampumatavaransa olivat kaikki jääneet heidän paetessaan; nuo raukat
olivat paenneet ilman keittokattiloitaankin, joita ranskalainen
ratsuväki käyttää yhtä suuressa määrin suojuksinaan kuin sulttaanin
janitsaarit ja joiden ympärille he kokoontuvat vielä enemmän kuin
liljojensa ympärille.
Takaa-ajo ja hirveä verilöyly, joka siitä johtui, (sillä sodassa on
aina, olipa se miten loistava tahansa, ryöstöjen, julmuuksien ja
humalaisen sekasorron kehno leima) ulottui kauas Ramillies'n kenttien
ulkopuolelle.
Kelpo Lockwood, Esmondin palvelija, halusi varmaankin itse olla
ryöstäjien mukana ja saada osansa saaliista, sillä kun taistelu oli
lopussa ja joukot saapuivat yöleiriinsä ja kapteeni pyysi Lockwoodia
hankkimaan ratsun, kysyi tämä kovin surullisen näköisenä tahtoiko hänen
armonsa hänen seuraavan mukanaan; mutta hänen armonsa käski hänen vain
mennä omille asioilleen ja Jack keikkui pois varsin ihastuneena niin
pian kuin näki isäntänsä ratsun selässä. Esmond suuntasi kulkunsa,
tosin ei vaaroitta ja vaikeuksitta, hänen ylhäisyytensä päämajaan
ja etsi pian adjutanttien kortteerit, jotka olivat erään maatalon
ulkorakennuksissa. Siellä useat näistä herroista istuivat illallisella
juoden ja laulaen. Jos Esmond olikin tuntenut pojastaan huolta,
huojentui se huoli heti. Muuan näistä herroista lauloi jotain laulua
nuotilla, jota sekä mr. Farquhar että mr. Gay olivat käyttäneet
ihailtavissa huvinäytelmissään ja joka oli hyvin suosittu senaikuisessa
armeijassa. Laulun jälkeen säesti kuoro: "ah mäkien yllä niin kaukana"
ja Esmond kuuli Frankin raikkaan äänen aivan kuin kohoavan yli muiden
nuorten miesten äänien -- hänen äänensä, jolla aina oli eräänlainen
koruton, kuvaamaton voima itsessään ja joka saikin mr. Esmondin silmät
täyttymään kyynelistä nyt, kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, kun lapsi
oli turvassa ja yhä eli nauraakseen ja laulaakseen.
Kun laulu oli loppunut, saapui Esmond huoneeseen, jossa hän tunsi
useita läsnäolevia herroja. Siellä istui myöskin nuori lordi, joka oli
riisunut panssarinsa; hänen liivinsä olivat auki, kasvot hehkuivat,
pitkä keltainen tukka solui hänen hartioilleen ja hän joi toisten
mukana ja oli nuorin, iloisin ja kaunein läsnäolevista. Heti kun hän
näki Esmondin hän löi pöytään lasinsa ja juoksi ystävänsä luo ja
kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja syleili häntä. Esmondin ääni
vapisi ilosta, kun hän tervehti nuorukaista, hän oli juuri ajatellut
seisoessaan pihalla heleän kirkkaassa kuutamossa: "Suuri Jumala!
Mikä surman näky onkaan penikulman päässä täältä, sadat ja tuhannet
ovat saaneet seistä vaaran edessä tänään! Ja täällä laulavat nämä
nuorukaiset maljojensa ääressä, ja sama kuu, joka valaisee tuon kauhun
kentän tuolla, heittää varsin todennäköisesti valonsa myös Walcote'iin
myladyn istuessa ajatellen poikaansa, joka on sodassa." Kun Esmond nyt
syleili nuorta oppilastaan, tapahtui se hyvin hartain ja kiitollisin
mielin, ja hän tunsi melkein isällistä iloa saadessaan nähdä tämän.
Lordin kaulassa oli juovikkaalla nauhalla varustettu tähti, joka oli
tehty pienistä briljanteista ja saattoi olla sadan kruunun arvoinen.
"Katso", sanoi hän, "eikö tämä olekin sievoinen lahja äidille?"
"Kuka antoi sinulle tuon kunniamerkin?" kysäisi Harry tehden herroille
sotilaallisen tervehdyksen; "voititko sinä sen taistelussa?"
"Minä voitin sen miekallani ja keihäälläni", huudahti toinen. "Eräällä
muskettisoturilla oli se kaulassaan -- sellainen suuri muskettisoturi,
yhtä suuri kuin kenraali Webb. Minä huusin hänelle että hän antautuisi
ja että hän saisi asunnon minun luotani. Hän kutsui minua _petit
polisson'iksi_ [nulikaksi] ja laukaisi pistoolinsa minua kohti ja
lähetti sen sitten kiroten päätäni kohti. Ratsastin hänen luokseen,
sir, syöksin miekkani suoraan hänen käsivartensa alle ja taitoin sen
tuon konnan ruumiiseen. Löysin kukkaron hänen pistoolikotelostaan, ja
kukkarossa oli kuusikymmentäviisi louista sekä käärö rakkauskirjeitä
ja pullo unkarinvettä. _Vive la guerre!_ [Eläköön sota!] kas tässä se
kymppi, jonka minulle lainasit. Olisi hauskaa saada taistella joka
päivä", ja lordi veteli pieniä viiksiään ja käski erästä palvelijaa
tuomaan kapteeni Esmondille illallista.
Harry kävi siihen käsiksi erinomaisella ruokahalulla; hän ei
ollut maistanut mitään kahteenkymmeneen tuntiin, ei sitten päivän
sarastuksen. Herra lapsenlapsi, joka tätä luet, etsitkö taistelujen
ja piiritysten historiaa? Mene ja hae ne sopivista kirjoista; tämä on
vain tarina isoisästäsi ja hänen perheestään. Paljon ihanampaa kuin
voitto oli hänestä se, että tuo päivä oli kulunut ja hänen rakas nuori
Castlewoodinsa loukkaantumattomana, vaikka kyllä voitonkin suhteen voi
sanoa _meminisse juvat_ [on hauska muistella].
Ja jos te hyvä herra, haluaisitte tietää, mitenkä eräs rauhallinen
jalkaväen kapteeni, uuttera ja yksinäisyyttä harrastava
kaksikymmenkahdeksan tai -yhdeksän vuotias nuorimies, joka ei paljoa
välittänyt niistä iloista, joihin hänen toverinsa ottivat osaa ja jonka
ei koskaan tiedetty kadottaneen sydäntään missään leirikaupungissa --
jos teitä haluttaisi tietää, miksi sellainen mies tunsi niin suurta
hellyyttä ja miksi niin hellästi vaali kahdeksantoista vuoden vanhaa
poikaa, niin odottakaa, ystäväkulta, kunnes itse olette rakastunut
koulutoverinne sisareen, ja saattepa nähdä mitä tunnette toverianne
kohtaan. Esmondin kenraali ja hänen ylhäisyytensä prinssiherttua
olivat varsin huomattavasti erimielisiä ja todennäköistä oli, ettei
ensinmainitun ystävyys kyennyt auttamaan eteenpäin ketään, jonka
palveluksista Webb puhui suopeasti, vaan paljon uskottavampaa oli, että
sellainen suositus vain vahingoittaisi asianomaista suuren ylipäällikön
suosiossa, niin vakuutti sotaväki. Siitä huolimatta oli mr. Esmondilla
onni saada hyvin edullinen maininta kenraalimajuri Webbin raportissa
taistelun jälkeen, ja koska Webbin rykmentin majuri ja kaksi kapteenia
oli saanut surmansa Ramillies'n taistelussa sai Esmond, joka oli
toinen luutnanteista, hänen komppaniansa, ja hänellä oli seuraavalla
sotaretkellä kunnia palvella kapteeni Esmondina.
Mylord meni kotiin talven tullen, mutta Esmondia peloitti seurata
häntä. Hänen armas emäntänsä kirjoitti hänelle useampia kirjeitä,
kiittäen häntä, niinkuin vain äidit osaavat kiittää, siitä, että Esmond
oli pitänyt hänen pojastaan huolta ja suojellut tätä ja ylistellen
Esmondin omia ansioita, paljon enemmän kuin olisi ansainnut -- sillä
hän ei tehnyt velvollisuuksiaan sen paremmin kuin joku muukaan
upseeri -- ja puhuen toisinaan, vaikka arasti ja varovaisesti,
Beatrixista. Kotoa saapui uutisia ainakin puolestakymmenestä hienosta
naimiskaupasta, joita tuon kauniin hovineidon piti tehdä. Hän oli
kihloissa jonkun jaarlin kanssa, vakuuttivat St. James'ista tulleet
herrat, ja sitten hän hylkäsi tämän erään herttuan tähden, joka
vuorostaan oli vetäytynyt pois. Tämä Helena saattoi hyvinkin voittaa
jaarlin tai herttuan, sillä Esmond tiesi, ettei hän koskaan vaihtaisi
itseään köyhään kapteeniin. Beatrixin käytös, se oli selvää, ei
kyennyt tyydyttämään hänen äitiään, joka harvoin mainitsi häntä, tai
ehkä lempeä lady ajatteli, että oli parasta olla mitään mainitsematta
ja jättää haava ajan hoiviin. Joka tapauksessa Henryn oli parasta
olla poissa tuon tuhoisan olennon luota, joka aina sai hänet niin
onnettomaksi; ja niin hän ei ensinkään pyytänyt lomaa mennäkseen
kotiin, vaan jäi rykmenttinsä luo, joka oli leiriytynyt Brysseliin.
Se kaupunki joutui meidän käsiimme, kun Ramillies'n voitto ajoi
ranskalaiset Flanderista pois.