VANKEUTENI PÄÄTTYY, VAIKEUTENI EIVÄT.

Niiden vieraiden joukossa, jotka tulivat katsomaan noita kahta

upseeria, oli eräs Harry Esmondin vanha tuttava, henkivartioston

herra, hän nimittäin, joka oli ollut niin hyvä Harrylle, kun kapteeni

Westburyn väki oli ollut Castlewoodiin majoitettuna enemmän kuin

seitsemän vuotta sitten. Oppinut Dick ei enää ollut sotamies Dick,

vaan Lucasin jalkaväen kapteeni Steele ja lordi Cuttsin, tuon kuningas

Wilhelmin kuuluisan upseerin, joka oli urhoollisin ja rakastetuin

mies Englannin armeijassa, kirjuri. Nuo kaksi iloista vankia olivat

olleet juomassa erään ystäväjoukon kera (sillä meidän kellarimme,

samoinkuin Newgaten vanginvartijankin, oli täpötäynnä burgundinviini-

ja samppanjakoreja, joita everstien ystävät lähettivät). Ja Harry,

joka ei ollenkaan halunnut heidän juomaansa eikä heidän keskusteluaan,

hän kun oli liian heikko terveydeltään edelliseen ja liian synkkä

mieleltään jälkimmäiseen, istui erillään pienessä huoneessaan lukien

kirjoja, joita hänellä oli. Eräänä iltana kun kelpo eversti Westbury

viinistä punaisena ja aina hyväntuulisena, kuten hän oli sekä humalassa

ollessaan että muulloinkin, tuli nauraen Harryn kamariin ja sanoi:

"Hei, nuori murjottaja! sinua on tullut eräs ystävä tapaamaan; hän

rukoilee kanssasi tai juo kanssasi tai juo ja rukoilee vuorotellen.

Dick, sinä kristitty sankari, tässä on Castlewoodin pikku tiedemies."

Dick saapui ja suuteli Esmondia molemmille poskille; nuorukainen tunsi,

että hyväilijä löyhkäsi vahvasti espanjan viiniltä.

"Mitä! tämäkö on se pikkuinen mies, joka puhui latinaa ja täytti

maljamme? Miten pitkäksi oletkaan kasvanut! Mutta olisinpa tuntenut

sinut missä hyvänsä. Ja olet siis muuttunut hylyksi ja tappelijaksi ja

tahdoit mitellä miekkoja Mohunin kanssa, eikö niin? Vakuutan Mohunin

sanoneen eilen henkivartioston päivällisillä, jossa meitä oli sievä

seura koolla, että tuo nuori mies halusi taistella hänen kanssaan ja

oli noista kahdesta miehestä etevämpi."

"Toivon, että olisin voinut sitä koetella ja sen toteennäyttää, mr.

Steele", virkkoi Esmond ajatellen hyväntekijävainajaansa, ja hänen

silmänsä kyyneltyivät.

Tuota yhtä ilkeätä kirjettä lukuunottamatta, jonka oli emännältään

saanut, ei mr. Esmond ollut kuullut hänestä mitään. Tämä näytti

menettelevän päätöksensä mukaan: eroavan hänestä ja kieltävän hänet.

Mutta miten ollakaan, nuorukainen sai hänestä tietoja, jotka mr.

Steele uskollisesti toi prinssin ja prinsessan hovista, jossa kelpo

kapteenimme oli ylennetty kamariherran virkaan. Kun hän oli saanut

vapautta velvollisuuksistaan siellä, kapteeni Steele tuli usein

lohduttamaan vankilassa olevia ystäviään. Epäilemättä pani iloinen

luonto ja ystävällisyys kaikkia kovaosaisia kohtaan hänet vierailujaan

tekemään, ja hyvä seura ja hyvä viini niitä pitkittämään.

"Tosiaankin", sanoi Westbury, "pikkuinen oppinut se ensiksi riidan

alkoi -- nyt sen muistankin -- Lockissa. Olen aina vihannut tuota

Mohunia. Mikä oli todellisena riidan syynä hänen ja Frank paran

välillä? Loisinpa vetoa, että se oli nainen."

"Riita johtui pelistä -- vakuutan, että se johtui pelistä", vastasi

Harry. "Lordiparkani menetti suuria summia ystävälleen Castlewoodissa.

He vaihtoivat katkeria sanoja; ja vaikka lordi Castlewood oli

lempein ja myöntyväisin elävistä olennoista, hän oli hyvin ylpeä, ja

siitä johtui tuo kohtaus, joka on meidät tänne saattanut", virkkoi

mr. Esmond, joka oli päättänyt olla koskaan tunnustamatta, että

kaksintaisteluun oli ollut mitään muuta syytä kuin kortit.

"En tahdo puhua pahaa aatelismiehestä", sanoi Westbury, "mutta jos

lordi Mohun olisi tavallinen henkilö, sanoisin, että oli vahinko, ettei

häntä hirtetty. Hän tunsi arpapelin ja naiset jo siihen aikaan, jolloin

muut pojat saavat koivurieskaa koulussa, hän oli yhtä huono mies

kuin vanhin irstailija jo vuosia ennen kuin oli lopettanut kasvunsa

ja käsitteli veristä miekkaa ja, florettia, ennenkuin oli kertaakaan

käyttänyt partaveistä. Hän se piti Will Mountford parkaa keskustelussa

sinä iltana, jolloin verinen Dick Hill hänet lävisti. Paha on oleva

hänen loppunsa, paha on tuon nuoren lordin loppu oleva, eikä mikään

loppu olekaan tarpeeksi paha hänelle", virkkoi kelpo mr. Westbury --

jonka ennustus kaksitoista vuotta myöhemmin toteutui sinä kohtalokkaana

päivänä, jolloin Mohun kaatui ja vei kuolemaan mukanaan erään Englannin

aatelismiesten urheimmista ja jaloimmista.

Mr. Steeleltä, joka toi sekä yleiset huhut että yksityistietojakin,

Esmond siis sai tietää onnettoman emäntänsä asioista. Steelen sydän

oli kovin herkästi syttyvä, ja juhlamenojen ohjaaja puhui rajattoman

ihailevaan sävyyn sekä leskestä (tuosta verrattoman ihanasta naisesta,

kuten hän sanoi) että hänen tyttärestään, joka kapteenin silmissä oli

vielä ihanampi. Vaikka kalpea leski, jota kapteeni Richard runollisessa

innostuksessaan vertasi kyynelöivään Niobeen -- Sigismundaan, --

itkevään Belvideraan, oli ihanin ja liikuttavin näky mitä hänen

silmänsä koskaan olivat nähneet tai jonka tähden hänen sydämensä oli

heltynyt, hänen kypsynyt täydellisyytensä ja kauneutensa oli kuitenkin

mitätöntä verrattuna niihin äärettömän ihaniin lupauksiin, jotka hyvä

kapteeni näki hänen tyttäressään. Tässä oli _mater pulchra filia

pulchrior_ [äiti kaunis, mutta tytär vielä kauniimpi]. Steele sepitti

sonetteja äidin ja tyttären kauneudelle ollessaan toimessaan prinssinsä

eteishuoneessa. Hän saattoi puhua heistä tuntikausia Harry Esmondille

eikä hän todellakaan olisi voinut valita toista aihetta, joka olisi

onnetonta nuorukaista enemmän huvittanut, nuorukaista, jonka sydän

nyt, kuten aina, oli näihin naisiin kiintynyt, ja joka oli kiitollinen

kaikille, jotka heitä rakastivat tai ylistivät tai toivoivat heille

hyvää.

Ei silti, että hänen uskollisuuttaan olisi korvannut mikään vastaava

ystävällisyys tai edes katumuksen näytekään hänen emäntänsä puolelta,

joka nyt oli muuttunut kovasydämiseksi kymmenvuotisen rakkauden ja

hyvien töiden jälkeen. Kun ei onneton nuori mies, Tusherin vastausta

lukuunottamatta, saanut mitään vastausta kirjeeseen, jonka oli

kirjoittanut, ja koska hän oli liian ylpeä kirjoittamaan enempää, hän

avasi sydämensä Steelelle, jota lempeämpää kuulijaa ja ystävällisempää

lähettilästä ei kukaan onneton mies olisi voinut löytää. Hän kuvaili

nuoruuttaan, uskollisuuttaan, altista rakkauttaan tuota perhettä

kohtaan, joka oli hänet kasvattanut ja harrasta kiintymystään sanoin,

jotka epäilemättä olivat liikuttavia, sillä ne tulivat suoraan

sydämestä ja saivat kelpo Dickin vuodattamaan runsaasti kyyneleitä.

Hän kuvaili miten hän oli saanut osakseen rakkautta ja miten hellästi

sitä palkinnut vielä eiliseen asti ja niitä tilanteita ja syitä, joiden

kautta tuo surullinen riita oli Esmondista tehnyt tuomitun vangin,

tehnyt leskeksi ja orvoiksi ne, joita hän enin elämässä rakasti.

Sanoin, jotka olisivat hyvinkin liikuttaneet kovasydämisempääkin miestä

kuin nuoren Esmondin uskottu oli -- sillä puhujan sydän oli puolittain

särkynyt, kun hän lausui nuo sanat -- hän kuvasi osan siitä mitä oli

tapahtunut sillä ainoalla surullisella tervehdyskäynnillä, jonka hänen

emäntänsä oli hänelle suonut, hän kertoi, miten lady oli jättänyt hänet

vihaisena ja melkein kiroten, lady, jonka sanat ja ajatukset siihen

saakka olivat olleet vain siunausta ja ystävällisyyttä, miten hän oli

syyttänyt häntä ja sanonut hänen vuodattaneen sen veren, jonka puolesta

hän iloisena olisi uhrannut omansa (mutta tässä suhteessa lordi Mohun

ja lordi Warwick ja kaikki kaksintaisteluun osaaottaneet herrat

samoinkuin yleinen mielipide -- kertoi Steele -- puolustivat onnetonta

nuorukaista), ja koko sydämestään hän itkien pyysi mr. Steeleä

ilmoittamaan emännälleen tämän sukulaisen onnettomasta tilasta ja että

tämä luopuisi siitä julmasta vihasta, jota oli hänelle osoittanut.

Puoliksi raivostuneena hänelle tehdyn vääryyden aiheuttamasta surusta

ja verraten sitä tuhansiin suloisiin entisen rakkauden ja luottamuksen

muistoihin, jotka tekivät hänen nykyisen onnettomuutensa sanomattoman

paljon katkerammaksi, kulutti miesparka useita ikäviä päiviä ja

unettomia öitä jonkinlaisessa voimattomassa epätoivossa raivoten

kovaa kohtaloaan vastaan. Kaikkein hellin käsi antoi hänelle iskun ja

kaikkein lempein ja säälivin olento vainosi häntä. "Olisin aivan yhtä

kernaasti", mietti nuorukainen, "julistautunut syylliseksi murhaan

ja kärsinyt, siitä muiden pahantekijäin tavoin kuin kestänyt tätä

kidutusta, johon emäntäni minut määrää."

Vaikka Esmondin kertomus ja hänen intohimoiset pyyntönsä ja

vastalauseensa saivat häntä kuulevan Dickin hartaasti itkemään, ei

niillä ollut mitään vaikutusta henkilöön, jota niiden tarkoituksena

oli liikuttaa. Esmondin lähettiläs palasi asialta, jonka toimittamisen

nuori herra parka oli hänelle uskonut, surullisin, tyhjin kaavoin

ja pudistaen päätään; hän selitti, ettei vangilla ollut toivomisen

varaa, ja tuskin tunsi kurja Newgaten rikoksellinen, joka oli määrätty

mestattavaksi ja odotti tuomionlykkäystä, itseään masentuneemmaksi kuin

mr. Esmond, joka oli viaton ja tuomittu.

Kuten oli sovittu vangin ja hänen asianajajansa välillä heidän

neuvotteluissaan, mr. Steele oli mennyt leskivarakreivittären taloon

Chelseahin, jossa jo olemme maininneet nuoren lesken ja orpojen olleen.

Hän oli tavannut siellä lady Castlewoodin ja puhunut tämän onnettoman

sukulaisen puolesta. "Ja luulenpa, poika parkani, että puhuin hyvin",

sanoi mr. Steele, "sillä kukapa ei puhuisi hyvin sellaisessa asiassa ja

niin kauniin tuomarin edessä? En nähnyt ihanaa Beatrixia, varmaan ei

hänen firenzeläinen kuuluisa kaimansa koskaan ole ollut puoliksikaan

niin kaunis; ainoastaan nuori kreivi oli huoneessa lordi Churchillin

seurassa, joka on lordi Marlborough'n vanhin poika. Mutta nämä nuoret

herrat poistuivat ja menivät puutarhaan; saatoin nähdä heidät akkunasta

ja he keihästelivät toisiaan leikkiturnajaisissa puukeihäillä (suru

koskettaa nuoriin keveästi ja muistan itse rummuttaneeni marssia oman

isäni ruumisarkkuun). Kreivitär katsoi akkunasta kahden poikasen

leikkiä ja sanoi: 'Tässä nyt näette, sir, että lapsia opetetaan

käyttämään kuolettavia aseita leluinaan ja tekemään murhasta urheilun';

ja puhuessaan hän näytti niin ihanalta ja seisoi siinä itse niin

surullisena ja ihanana esikuvana sille opille, jonka alhainen opettaja

olen, että ellen olisi omistanut pikkuista 'Kristitty sankari' kirjaani

(huomaan, Harry, ettet ole vielä sen lehtiäkään aukonut. Saarna on

hyvä, usko minua, vaikkei saarnaajan elämä olekaan sitä vastaava) --

vakuutan, että ellen olisi omistanut kirjaani lordi Cuttsille, olisin

pyytänyt lupaa panna kreivittären nimen etusivulle. Luulen, etten ole

milloinkaan nähnyt niin ihanata orvokinväriä kuin hänen silmäinsä

väri, Harry. Hänen ihonsa on vaaleanpunaisen ruusun väriä, hänellä on

täydellisesti kaartuva ranne ja pehmoinen käsi, enkä epäile --".

"Tulitteko kertomaan minulle myladyn pehmoisesta kädestä?" huomautti

mr. Esmond surullisesti.

"Surun murtama ihana olento näyttää minusta aina kaksinverroin

kauniimmalta kuin ennen", sanoi kapteeni parka, joka liiankin usein

oli siinä tilassa, että näki esineet kaksinkertaisina, ja alkoi

keskeytyksen jälkeen uudestaan punoa kertomuksensa lankaa. "Kun

ilmoitin asiani", kertoi mr. Steele, "ja kerroin emännällesi, minkä

koko maailma tietää ja minkä vastapuolue on kauniisti myöntänyt -- että

olit koettanut mennä noiden kahden lordin väliin ja ottaa isäntäsi

riidan omalle vastuullesi ja yleisen ylistyksen urhoollisuudestasi ja

lordi Mohunin erityisen tunnustuksen siitä, niin luulen, että leski

kuunteli jommoisellakin mielenkiinnolla ja hänen silmänsä -- en ole

milloinkaan nähnyt semmoista orvokinväriä, Harry -- katsoivat minuun

pari kertaa. Mutta puhuttuani hetken aikaa tästä asiasta hän päästi

äkkiä vaikeroivan huudon. 'Jumalan nimessä toivon, sir', sanoi hän,

'etten olisi milloinkaan kuullut tuota 'urhoollinen' sanaa, jota

käytätte, enkä tietänyt sen tarkoitusta. Mieheni voisi nyt olla tässä,

ellei sitä olisi ja kotini voisi olla onnellinen, poikaparallani voisi

olla isä. Se juuri, jota te herrat sanotte urhoollisuudeksi, tuli

kotiini ja johti mieheni miekkaan tarttumaan ja tappoi hänet. Teidän

ei tulisi lausua sitä sanaa kristitylle naiselle, sir, onnettomalle

orpojen leskiäidille, jonka koti oli onnellinen, kunnes maailma sinne

saapui -- paha, jumalaton maailma, joka vuodattaa viattomien veren ja

antaa syyllisten kulkea vapaina'."

"Kun surun murtama lady puhui tällä tavalla, sir", jatkoi mr. Steele,

"tuntui aivankuin viha olisi häntä kannustanut vielä enemmän kuin suru.

'Korvaustako?' hän jatkoi kiivaasti kasvot ja silmät hehkuvina. 'Mitä

korvausta antaa maailmanne leskelle hänen miehestään ja lapsille heidän

isänsä murhaajasta? Tuo hylky, joka teki tuon työn, ei ole saanut

mitään rangaistusta. Omatunto, mitä omaatuntoa on sillä, joka voi tulla

ystävänsä kotiin, kuiskailla valheita ja loukkauksia naiselle, joka

ei milloinkaan ole häntä loukannut ja upottaa miekkansa siihen hyvään

sydämeen, joka häneen luotti? Lordin -- lordi-hylyn, lordi-konnan,

lordi-murhaajan päärit tulevat koolle häntä tutkimaan ja he vapauttavat

hänet kaikesta parilla moitteen sanalla, ja lähettävät hänet uudestaan

maailmaan ahdistamaan naisia huonossa ja petollisessa tarkoituksessa

ja murhaamaan pahaa-aavistamattomat isäntänsä, jotka pitävät häntä

vieraanaan. Sinä päivänä, jolloin lordi-murhaaja (en tahdo koskaan

mainita hänen nimeään) päästettiin vapaaksi, mestattiin Tyburnissa

eräs nainen siksi, että hän oli varastanut eräästä puodista. Mutta

toinen mies voi ryöstää toiselta hänen elämänsä tai naiselta hänen

kunniansa eikä hänen tarvitse kärsiä mitään rangaistusta! Otan lapseni

ja juoksen valtaistuimen ääreen ja pyydän polvillani oikeata tuomiota,

ja kuningas hylkää pyyntöni. Kuningas! Minulle ei hän ole mikään

kuningas; ei hän tule koskaan olemaankaan. Hänkin ryösti valtaistuimen

isältään kuninkaalta -- oikealta kuninkaalta -- ja hän on päässyt

rangaistuksetta, niinkuin suuret pääsevät'."

"Ajattelin silloin puhua sinun puolestasi", jatkoi mr. Steele, "ja

puutuin puheeseen, sanoen: 'Yksi ainakin oli, madam, joka olisi pannut

oman rintansa miehenne ja lordi Mohunin miekan väliin. Teidän nuori

sukulaispoikanne, Harry Esmond, on kertonut minulle, että hän koetti

kääntää riidan itseänsä vastaan'."

"Oletteko tullut _hänen_ luotaan? kysyi kreivitär", (niin jatkoi mr.

Steele), "nousten seisomaan kovin ankarana ja arvokkaana. Luulin, että

prinsessa oli teidät lähettänyt. Tapasin mr. Esmondin vankilassa ja

heitin hänelle jäähyväiset. Hän toi onnettomuutta kotiini. Hänen ei

olisi tullut milloinkaan sinne saapua."

"Madam, madam, häntä ei teidän pidä syyttää, minä keskeytin", jatkoi

Steele.

"Syytänkö minä häntä, sir?" kysyi leski. "Jos hän on teidät lähettänyt,

niin sanokaa, että olen hakenut turvaa sieltä" -- hän puhui nyt hyvin

kalpeana ja ääni väristen -- "sieltä mistä kaikki, jotka pyytävät, sen

saavat; ja että Jumala vaatii minun eroamaan hänestä eikä enää häntä

tapaamaan. Kohtasimme vankilassa viimeisen kerran -- ainakin monien

vuosien ajaksi. Saattaa käydä niin, että tulevaisuudessa, vuosien

perästä -- kun -- kun polvemme ja kyyneleemme ja katumuksemme ovat

muuttaneet syntiset sydämemme, sir, ja ansainneet meille anteeksiannon,

että kohtaamme uudelleen -- mutta ei nyt. Kaiken tämän jälkeen en

voisi kestää hänen näkemistään. Toivotan hänelle hyvää, sir, mutta

lausun hänelle myös jäähyväiset; ja jos hänellä on meitä kohtaan tuo

-- tuo kunnioitus, josta hän puhuu, kehoitan häntä sitä osoittamaan

tottelemalla minua tässä suhteessa."

"Tulen murtamaan tuon nuoren miehen sydämen, madam, viedessäni tämän

kovan tuomion", sanoi mr. Steele.

"Lady pudisti päätään", jatkoi lempeä oppinut ystäväni. "Nuorten

miesten sydämet, mr. Steele, eivät ole niin hauraita", sanoi hän.

"Mr. Esmond on löytävä toisia, -- toisia ystäviä. Tämän talon emäntä

on kovin myötämielinen entisen lordin pojalle", hän lisäsi punastuen,

"ja on luvannut minulle -- tarkoitan leskivarakreivittären luvanneen

minulle, että hän pitää huolen tuon nuoren miehen tulevaisuudesta.

Niin kauan kuin minä siinä asun tuon hirveän, hirveän teon jälkeen,

joka on tapahtunut, ei Castlewood milloinkaan saa olla hänen kotinsa

-- ei milloinkaan. Enkä halua, että hän kirjoittaa minulle -- ellei

-- ei -- en halua hänen milloinkaan kirjoittavan minulle enkä halua

häntä koskaan tavata. Sanokaa hänelle, jos haluatte, minun jäähyväis --

hiljaa! ei sanaakaan tästä tyttäreni kuullen."

"Tässä saapui ihana Beatrix joelta, posket terveyttä loistaen ja

näyttäen vielä entistään ihanammalta ja tuoreemmalta surupuvussaan."

Ja kreivitär sanoi:

"Beatrix, tämä on mr. Steele, hänen korkeutensa prinssin kamariherra.

Milloin ilmestyy uusi huvinäytelmänne, mr. Steele? -- Toivottavasti

ensi-illan aikoihin olet päässyt vankilan ulkopuolelle, Harry."

Tunteellinen kapteeni lopetti tämän surullisen jutun, sanoen: "_Filia

pulchriorin_ kauneus ajoi totisesti _pulchram matrem_ mielestäni; ja

kuitenkin tullessani jokea pitkin ja ajatellessani tuota paria, pääsi

kypsyneen naisen tyyni arvokkuus ja ääretön suloisuus etualalle, ja

arvioin hänet neitoa vieläkin jalommaksi!"

Vankiemme seura eleli perin mukavasti Newgatessa, ja he nauttivat

varsin toisenlaisia mukavuuksia kuin ne, jotka suotiin siellä

oleville kurjille onnettomille. (Nuorukaisen tunteettomuus heidän

onnettomuutensa, heidän vielä kolkompien ilojensa, heidän kiroustensa

ja solvauspuheittensa suhteen on senjälkeen herättänyt hänessä

jonkinmoista häpeäntunnetta, aivankuin osoittaen, miten itsekäs

hänen vankeutensa aikana hänen oma, erikoinen surunsa oli ja miten

kokonaan sen ajatteleminen hänet valtasi.) Jos nuo kolme herraa

elivät hyvin Newgaten vartijan hoivaamina, niin johtui se siitä,

että he maksoivat hyvin; eikä tosiaankaan kalleimman ravintolan

eikä upeimman kapakan maksukustannukset Lontoossa olisi kyennyt

muodostamaan pitempää laskua kuin isäntämme "Käsiraudan ravintolassa",

-- niinkuin eversti Westbury sitä nimitti. Kolme huonettamme oli

suoraan Newgaten portista -- toisessa kerroksessa. Huoneista oli

näköala Newgate Streetille Cheapsidea ja Paavalin kirkkoa kohti. Ja

meillä oli lupa kävellä katolla ja voimme sieltä nähdä Smithfieldin

ja sinitakkisten poikain koulun, puutarhat ja Cbartreux'n -- missä,

kuten Harry Esmond muistaa, oppinut Dick ja Harryn ystävä, Tom Tusher,

olivat saaneet kouluutuksensa. Harry ei mitenkään olisi voinut maksaa

osuuttaan huikean suureen laskuun, jonka isäntämme kerran viikossa toi

vierailleen, sillä hänellä oli taskussaan ainoastaan kolme hopearahaa

tuona tuhoisana iltana ennen kaksintaistelua, kun herrat olivat

korttiensa ääressä ja tarjoutuivat kaikki viisi pelaamaan; mutta hänen

vielä sairastaessaan Gatehousessa -- senjälkeen kuin lady Castlewood

oli vieraillut hänen luonaan siellä ja ennen hänen tutkintoaan --

saapui sinne eräs mies, jolla oli oranssinruskea, sininauhainen

takki (livrea, jota Esmondit aina käyttivät) ja toi mr. Esmondille

sinetöidyn käärön, jossa oli kaksikymmentä guineaa, ja kirjeen, jossa

ilmoitettiin, että hänelle oli hankittu asianajaja ja että hänelle

lähetettiin lisää rahaa aina kun hän sitä tarvitsi.

Kirje oli omituinen kirje oppineelta, sillä sitä hän oli tai siksi

hän itseään kutsui, Castlewoodin leskikreivittäreltä, ja oli

kirjoitettu omituisella, barbaarisella ranskalla, jota hän ja useat

muut senaikuiset hienot naiset -- esimerkiksi Portsmouthin armo --

käyttivät. Oikeinkirjoitus ei tosiaankaan senaikuisessa maailmassa

ollut yleinen taito, ja lordi Marlboroughin kirjeet osoittavat,

että hänellä, yhtenä monista, oli hyvin vähän vihiä tästä puolesta

kielioppiaan.

"Mong Coussin", kirjoitti rouva leski varakreivitär, "je scay que

vous vous êtes bravement batew et grièvement bléssay -- du costé

de feu M. le Vicomte. M. le Compte de Varique ne se playt qua

parlay de vous; M. de Moon aucy. Il di que vous avay voulew vous

bastre avecque luy -- que vous estes plus fort que luy sur

l'auscrimme -- quil'y a surtout certaine Botte que vous scavay

quil n'a jammay sceu pariay: et que c'en eut été fay de luy

sivouselug vous vous fussiay battews ansamb. Aincy ce pauv Vicompte

est mort. Mort et peutayt -- Mon coussin, mon coussin! jay dans

la tayste que vous n'estes quung pety Monst angcy que les Esmonds

ong tousjours esté. La veuve est chaymoy. J'ay recuilly cet'pauve

famme. Elle est furieuse cont vous, allans tous les jours chercher

le Roy (d'icy) démandant à gran cri revanche pour son Mary. Elle

ne veux voyre ni entende pariay de vous: pourtaut elle ne fay qu'en

pariay milfoy par jour. Quand vous seray hor prison venay me voyre.

J'auray soing de vous. Si cette petite Prude veut se défaire de

song pety Monste (Hélas je craing quil ne soy trotar!) je m'en

chargeray. J'ay encor quelqu interay et quelques escus de costay.

"La Veuve se raccommode avec Milady Marlboro qui est tout puicante

avecque la Reine Anne. Cet dam sentéraysent pour la petite prude;

qui pourctant a un fi du mesme asge que vous savay.

"En sortant de prisong venez icy. Je ne puy vous recevoir chaymoy

à cause des méchansetés du monde, may pre du moy vous aurez

logement.

Henry Esmondin historia: Hänen itsensä kertomana · 第 40 / 95 题