Niiden vieraiden joukossa, jotka tulivat katsomaan noita kahta
upseeria, oli eräs Harry Esmondin vanha tuttava, henkivartioston
herra, hän nimittäin, joka oli ollut niin hyvä Harrylle, kun kapteeni
Westburyn väki oli ollut Castlewoodiin majoitettuna enemmän kuin
seitsemän vuotta sitten. Oppinut Dick ei enää ollut sotamies Dick,
vaan Lucasin jalkaväen kapteeni Steele ja lordi Cuttsin, tuon kuningas
Wilhelmin kuuluisan upseerin, joka oli urhoollisin ja rakastetuin
mies Englannin armeijassa, kirjuri. Nuo kaksi iloista vankia olivat
olleet juomassa erään ystäväjoukon kera (sillä meidän kellarimme,
samoinkuin Newgaten vanginvartijankin, oli täpötäynnä burgundinviini-
ja samppanjakoreja, joita everstien ystävät lähettivät). Ja Harry,
joka ei ollenkaan halunnut heidän juomaansa eikä heidän keskusteluaan,
hän kun oli liian heikko terveydeltään edelliseen ja liian synkkä
mieleltään jälkimmäiseen, istui erillään pienessä huoneessaan lukien
kirjoja, joita hänellä oli. Eräänä iltana kun kelpo eversti Westbury
viinistä punaisena ja aina hyväntuulisena, kuten hän oli sekä humalassa
ollessaan että muulloinkin, tuli nauraen Harryn kamariin ja sanoi:
"Hei, nuori murjottaja! sinua on tullut eräs ystävä tapaamaan; hän
rukoilee kanssasi tai juo kanssasi tai juo ja rukoilee vuorotellen.
Dick, sinä kristitty sankari, tässä on Castlewoodin pikku tiedemies."
Dick saapui ja suuteli Esmondia molemmille poskille; nuorukainen tunsi,
että hyväilijä löyhkäsi vahvasti espanjan viiniltä.
"Mitä! tämäkö on se pikkuinen mies, joka puhui latinaa ja täytti
maljamme? Miten pitkäksi oletkaan kasvanut! Mutta olisinpa tuntenut
sinut missä hyvänsä. Ja olet siis muuttunut hylyksi ja tappelijaksi ja
tahdoit mitellä miekkoja Mohunin kanssa, eikö niin? Vakuutan Mohunin
sanoneen eilen henkivartioston päivällisillä, jossa meitä oli sievä
seura koolla, että tuo nuori mies halusi taistella hänen kanssaan ja
oli noista kahdesta miehestä etevämpi."
"Toivon, että olisin voinut sitä koetella ja sen toteennäyttää, mr.
Steele", virkkoi Esmond ajatellen hyväntekijävainajaansa, ja hänen
silmänsä kyyneltyivät.
Tuota yhtä ilkeätä kirjettä lukuunottamatta, jonka oli emännältään
saanut, ei mr. Esmond ollut kuullut hänestä mitään. Tämä näytti
menettelevän päätöksensä mukaan: eroavan hänestä ja kieltävän hänet.
Mutta miten ollakaan, nuorukainen sai hänestä tietoja, jotka mr.
Steele uskollisesti toi prinssin ja prinsessan hovista, jossa kelpo
kapteenimme oli ylennetty kamariherran virkaan. Kun hän oli saanut
vapautta velvollisuuksistaan siellä, kapteeni Steele tuli usein
lohduttamaan vankilassa olevia ystäviään. Epäilemättä pani iloinen
luonto ja ystävällisyys kaikkia kovaosaisia kohtaan hänet vierailujaan
tekemään, ja hyvä seura ja hyvä viini niitä pitkittämään.
"Tosiaankin", sanoi Westbury, "pikkuinen oppinut se ensiksi riidan
alkoi -- nyt sen muistankin -- Lockissa. Olen aina vihannut tuota
Mohunia. Mikä oli todellisena riidan syynä hänen ja Frank paran
välillä? Loisinpa vetoa, että se oli nainen."
"Riita johtui pelistä -- vakuutan, että se johtui pelistä", vastasi
Harry. "Lordiparkani menetti suuria summia ystävälleen Castlewoodissa.
He vaihtoivat katkeria sanoja; ja vaikka lordi Castlewood oli
lempein ja myöntyväisin elävistä olennoista, hän oli hyvin ylpeä, ja
siitä johtui tuo kohtaus, joka on meidät tänne saattanut", virkkoi
mr. Esmond, joka oli päättänyt olla koskaan tunnustamatta, että
kaksintaisteluun oli ollut mitään muuta syytä kuin kortit.
"En tahdo puhua pahaa aatelismiehestä", sanoi Westbury, "mutta jos
lordi Mohun olisi tavallinen henkilö, sanoisin, että oli vahinko, ettei
häntä hirtetty. Hän tunsi arpapelin ja naiset jo siihen aikaan, jolloin
muut pojat saavat koivurieskaa koulussa, hän oli yhtä huono mies
kuin vanhin irstailija jo vuosia ennen kuin oli lopettanut kasvunsa
ja käsitteli veristä miekkaa ja, florettia, ennenkuin oli kertaakaan
käyttänyt partaveistä. Hän se piti Will Mountford parkaa keskustelussa
sinä iltana, jolloin verinen Dick Hill hänet lävisti. Paha on oleva
hänen loppunsa, paha on tuon nuoren lordin loppu oleva, eikä mikään
loppu olekaan tarpeeksi paha hänelle", virkkoi kelpo mr. Westbury --
jonka ennustus kaksitoista vuotta myöhemmin toteutui sinä kohtalokkaana
päivänä, jolloin Mohun kaatui ja vei kuolemaan mukanaan erään Englannin
aatelismiesten urheimmista ja jaloimmista.
Mr. Steeleltä, joka toi sekä yleiset huhut että yksityistietojakin,
Esmond siis sai tietää onnettoman emäntänsä asioista. Steelen sydän
oli kovin herkästi syttyvä, ja juhlamenojen ohjaaja puhui rajattoman
ihailevaan sävyyn sekä leskestä (tuosta verrattoman ihanasta naisesta,
kuten hän sanoi) että hänen tyttärestään, joka kapteenin silmissä oli
vielä ihanampi. Vaikka kalpea leski, jota kapteeni Richard runollisessa
innostuksessaan vertasi kyynelöivään Niobeen -- Sigismundaan, --
itkevään Belvideraan, oli ihanin ja liikuttavin näky mitä hänen
silmänsä koskaan olivat nähneet tai jonka tähden hänen sydämensä oli
heltynyt, hänen kypsynyt täydellisyytensä ja kauneutensa oli kuitenkin
mitätöntä verrattuna niihin äärettömän ihaniin lupauksiin, jotka hyvä
kapteeni näki hänen tyttäressään. Tässä oli _mater pulchra filia
pulchrior_ [äiti kaunis, mutta tytär vielä kauniimpi]. Steele sepitti
sonetteja äidin ja tyttären kauneudelle ollessaan toimessaan prinssinsä
eteishuoneessa. Hän saattoi puhua heistä tuntikausia Harry Esmondille
eikä hän todellakaan olisi voinut valita toista aihetta, joka olisi
onnetonta nuorukaista enemmän huvittanut, nuorukaista, jonka sydän
nyt, kuten aina, oli näihin naisiin kiintynyt, ja joka oli kiitollinen
kaikille, jotka heitä rakastivat tai ylistivät tai toivoivat heille
hyvää.
Ei silti, että hänen uskollisuuttaan olisi korvannut mikään vastaava
ystävällisyys tai edes katumuksen näytekään hänen emäntänsä puolelta,
joka nyt oli muuttunut kovasydämiseksi kymmenvuotisen rakkauden ja
hyvien töiden jälkeen. Kun ei onneton nuori mies, Tusherin vastausta
lukuunottamatta, saanut mitään vastausta kirjeeseen, jonka oli
kirjoittanut, ja koska hän oli liian ylpeä kirjoittamaan enempää, hän
avasi sydämensä Steelelle, jota lempeämpää kuulijaa ja ystävällisempää
lähettilästä ei kukaan onneton mies olisi voinut löytää. Hän kuvaili
nuoruuttaan, uskollisuuttaan, altista rakkauttaan tuota perhettä
kohtaan, joka oli hänet kasvattanut ja harrasta kiintymystään sanoin,
jotka epäilemättä olivat liikuttavia, sillä ne tulivat suoraan
sydämestä ja saivat kelpo Dickin vuodattamaan runsaasti kyyneleitä.
Hän kuvaili miten hän oli saanut osakseen rakkautta ja miten hellästi
sitä palkinnut vielä eiliseen asti ja niitä tilanteita ja syitä, joiden
kautta tuo surullinen riita oli Esmondista tehnyt tuomitun vangin,
tehnyt leskeksi ja orvoiksi ne, joita hän enin elämässä rakasti.
Sanoin, jotka olisivat hyvinkin liikuttaneet kovasydämisempääkin miestä
kuin nuoren Esmondin uskottu oli -- sillä puhujan sydän oli puolittain
särkynyt, kun hän lausui nuo sanat -- hän kuvasi osan siitä mitä oli
tapahtunut sillä ainoalla surullisella tervehdyskäynnillä, jonka hänen
emäntänsä oli hänelle suonut, hän kertoi, miten lady oli jättänyt hänet
vihaisena ja melkein kiroten, lady, jonka sanat ja ajatukset siihen
saakka olivat olleet vain siunausta ja ystävällisyyttä, miten hän oli
syyttänyt häntä ja sanonut hänen vuodattaneen sen veren, jonka puolesta
hän iloisena olisi uhrannut omansa (mutta tässä suhteessa lordi Mohun
ja lordi Warwick ja kaikki kaksintaisteluun osaaottaneet herrat
samoinkuin yleinen mielipide -- kertoi Steele -- puolustivat onnetonta
nuorukaista), ja koko sydämestään hän itkien pyysi mr. Steeleä
ilmoittamaan emännälleen tämän sukulaisen onnettomasta tilasta ja että
tämä luopuisi siitä julmasta vihasta, jota oli hänelle osoittanut.
Puoliksi raivostuneena hänelle tehdyn vääryyden aiheuttamasta surusta
ja verraten sitä tuhansiin suloisiin entisen rakkauden ja luottamuksen
muistoihin, jotka tekivät hänen nykyisen onnettomuutensa sanomattoman
paljon katkerammaksi, kulutti miesparka useita ikäviä päiviä ja
unettomia öitä jonkinlaisessa voimattomassa epätoivossa raivoten
kovaa kohtaloaan vastaan. Kaikkein hellin käsi antoi hänelle iskun ja
kaikkein lempein ja säälivin olento vainosi häntä. "Olisin aivan yhtä
kernaasti", mietti nuorukainen, "julistautunut syylliseksi murhaan
ja kärsinyt, siitä muiden pahantekijäin tavoin kuin kestänyt tätä
kidutusta, johon emäntäni minut määrää."
Vaikka Esmondin kertomus ja hänen intohimoiset pyyntönsä ja
vastalauseensa saivat häntä kuulevan Dickin hartaasti itkemään, ei
niillä ollut mitään vaikutusta henkilöön, jota niiden tarkoituksena
oli liikuttaa. Esmondin lähettiläs palasi asialta, jonka toimittamisen
nuori herra parka oli hänelle uskonut, surullisin, tyhjin kaavoin
ja pudistaen päätään; hän selitti, ettei vangilla ollut toivomisen
varaa, ja tuskin tunsi kurja Newgaten rikoksellinen, joka oli määrätty
mestattavaksi ja odotti tuomionlykkäystä, itseään masentuneemmaksi kuin
mr. Esmond, joka oli viaton ja tuomittu.
Kuten oli sovittu vangin ja hänen asianajajansa välillä heidän
neuvotteluissaan, mr. Steele oli mennyt leskivarakreivittären taloon
Chelseahin, jossa jo olemme maininneet nuoren lesken ja orpojen olleen.
Hän oli tavannut siellä lady Castlewoodin ja puhunut tämän onnettoman
sukulaisen puolesta. "Ja luulenpa, poika parkani, että puhuin hyvin",
sanoi mr. Steele, "sillä kukapa ei puhuisi hyvin sellaisessa asiassa ja
niin kauniin tuomarin edessä? En nähnyt ihanaa Beatrixia, varmaan ei
hänen firenzeläinen kuuluisa kaimansa koskaan ole ollut puoliksikaan
niin kaunis; ainoastaan nuori kreivi oli huoneessa lordi Churchillin
seurassa, joka on lordi Marlborough'n vanhin poika. Mutta nämä nuoret
herrat poistuivat ja menivät puutarhaan; saatoin nähdä heidät akkunasta
ja he keihästelivät toisiaan leikkiturnajaisissa puukeihäillä (suru
koskettaa nuoriin keveästi ja muistan itse rummuttaneeni marssia oman
isäni ruumisarkkuun). Kreivitär katsoi akkunasta kahden poikasen
leikkiä ja sanoi: 'Tässä nyt näette, sir, että lapsia opetetaan
käyttämään kuolettavia aseita leluinaan ja tekemään murhasta urheilun';
ja puhuessaan hän näytti niin ihanalta ja seisoi siinä itse niin
surullisena ja ihanana esikuvana sille opille, jonka alhainen opettaja
olen, että ellen olisi omistanut pikkuista 'Kristitty sankari' kirjaani
(huomaan, Harry, ettet ole vielä sen lehtiäkään aukonut. Saarna on
hyvä, usko minua, vaikkei saarnaajan elämä olekaan sitä vastaava) --
vakuutan, että ellen olisi omistanut kirjaani lordi Cuttsille, olisin
pyytänyt lupaa panna kreivittären nimen etusivulle. Luulen, etten ole
milloinkaan nähnyt niin ihanata orvokinväriä kuin hänen silmäinsä
väri, Harry. Hänen ihonsa on vaaleanpunaisen ruusun väriä, hänellä on
täydellisesti kaartuva ranne ja pehmoinen käsi, enkä epäile --".
"Tulitteko kertomaan minulle myladyn pehmoisesta kädestä?" huomautti
mr. Esmond surullisesti.
"Surun murtama ihana olento näyttää minusta aina kaksinverroin
kauniimmalta kuin ennen", sanoi kapteeni parka, joka liiankin usein
oli siinä tilassa, että näki esineet kaksinkertaisina, ja alkoi
keskeytyksen jälkeen uudestaan punoa kertomuksensa lankaa. "Kun
ilmoitin asiani", kertoi mr. Steele, "ja kerroin emännällesi, minkä
koko maailma tietää ja minkä vastapuolue on kauniisti myöntänyt -- että
olit koettanut mennä noiden kahden lordin väliin ja ottaa isäntäsi
riidan omalle vastuullesi ja yleisen ylistyksen urhoollisuudestasi ja
lordi Mohunin erityisen tunnustuksen siitä, niin luulen, että leski
kuunteli jommoisellakin mielenkiinnolla ja hänen silmänsä -- en ole
milloinkaan nähnyt semmoista orvokinväriä, Harry -- katsoivat minuun
pari kertaa. Mutta puhuttuani hetken aikaa tästä asiasta hän päästi
äkkiä vaikeroivan huudon. 'Jumalan nimessä toivon, sir', sanoi hän,
'etten olisi milloinkaan kuullut tuota 'urhoollinen' sanaa, jota
käytätte, enkä tietänyt sen tarkoitusta. Mieheni voisi nyt olla tässä,
ellei sitä olisi ja kotini voisi olla onnellinen, poikaparallani voisi
olla isä. Se juuri, jota te herrat sanotte urhoollisuudeksi, tuli
kotiini ja johti mieheni miekkaan tarttumaan ja tappoi hänet. Teidän
ei tulisi lausua sitä sanaa kristitylle naiselle, sir, onnettomalle
orpojen leskiäidille, jonka koti oli onnellinen, kunnes maailma sinne
saapui -- paha, jumalaton maailma, joka vuodattaa viattomien veren ja
antaa syyllisten kulkea vapaina'."
"Kun surun murtama lady puhui tällä tavalla, sir", jatkoi mr. Steele,
"tuntui aivankuin viha olisi häntä kannustanut vielä enemmän kuin suru.
'Korvaustako?' hän jatkoi kiivaasti kasvot ja silmät hehkuvina. 'Mitä
korvausta antaa maailmanne leskelle hänen miehestään ja lapsille heidän
isänsä murhaajasta? Tuo hylky, joka teki tuon työn, ei ole saanut
mitään rangaistusta. Omatunto, mitä omaatuntoa on sillä, joka voi tulla
ystävänsä kotiin, kuiskailla valheita ja loukkauksia naiselle, joka
ei milloinkaan ole häntä loukannut ja upottaa miekkansa siihen hyvään
sydämeen, joka häneen luotti? Lordin -- lordi-hylyn, lordi-konnan,
lordi-murhaajan päärit tulevat koolle häntä tutkimaan ja he vapauttavat
hänet kaikesta parilla moitteen sanalla, ja lähettävät hänet uudestaan
maailmaan ahdistamaan naisia huonossa ja petollisessa tarkoituksessa
ja murhaamaan pahaa-aavistamattomat isäntänsä, jotka pitävät häntä
vieraanaan. Sinä päivänä, jolloin lordi-murhaaja (en tahdo koskaan
mainita hänen nimeään) päästettiin vapaaksi, mestattiin Tyburnissa
eräs nainen siksi, että hän oli varastanut eräästä puodista. Mutta
toinen mies voi ryöstää toiselta hänen elämänsä tai naiselta hänen
kunniansa eikä hänen tarvitse kärsiä mitään rangaistusta! Otan lapseni
ja juoksen valtaistuimen ääreen ja pyydän polvillani oikeata tuomiota,
ja kuningas hylkää pyyntöni. Kuningas! Minulle ei hän ole mikään
kuningas; ei hän tule koskaan olemaankaan. Hänkin ryösti valtaistuimen
isältään kuninkaalta -- oikealta kuninkaalta -- ja hän on päässyt
rangaistuksetta, niinkuin suuret pääsevät'."
"Ajattelin silloin puhua sinun puolestasi", jatkoi mr. Steele, "ja
puutuin puheeseen, sanoen: 'Yksi ainakin oli, madam, joka olisi pannut
oman rintansa miehenne ja lordi Mohunin miekan väliin. Teidän nuori
sukulaispoikanne, Harry Esmond, on kertonut minulle, että hän koetti
kääntää riidan itseänsä vastaan'."
"Oletteko tullut _hänen_ luotaan? kysyi kreivitär", (niin jatkoi mr.
Steele), "nousten seisomaan kovin ankarana ja arvokkaana. Luulin, että
prinsessa oli teidät lähettänyt. Tapasin mr. Esmondin vankilassa ja
heitin hänelle jäähyväiset. Hän toi onnettomuutta kotiini. Hänen ei
olisi tullut milloinkaan sinne saapua."
"Madam, madam, häntä ei teidän pidä syyttää, minä keskeytin", jatkoi
Steele.
"Syytänkö minä häntä, sir?" kysyi leski. "Jos hän on teidät lähettänyt,
niin sanokaa, että olen hakenut turvaa sieltä" -- hän puhui nyt hyvin
kalpeana ja ääni väristen -- "sieltä mistä kaikki, jotka pyytävät, sen
saavat; ja että Jumala vaatii minun eroamaan hänestä eikä enää häntä
tapaamaan. Kohtasimme vankilassa viimeisen kerran -- ainakin monien
vuosien ajaksi. Saattaa käydä niin, että tulevaisuudessa, vuosien
perästä -- kun -- kun polvemme ja kyyneleemme ja katumuksemme ovat
muuttaneet syntiset sydämemme, sir, ja ansainneet meille anteeksiannon,
että kohtaamme uudelleen -- mutta ei nyt. Kaiken tämän jälkeen en
voisi kestää hänen näkemistään. Toivotan hänelle hyvää, sir, mutta
lausun hänelle myös jäähyväiset; ja jos hänellä on meitä kohtaan tuo
-- tuo kunnioitus, josta hän puhuu, kehoitan häntä sitä osoittamaan
tottelemalla minua tässä suhteessa."
"Tulen murtamaan tuon nuoren miehen sydämen, madam, viedessäni tämän
kovan tuomion", sanoi mr. Steele.
"Lady pudisti päätään", jatkoi lempeä oppinut ystäväni. "Nuorten
miesten sydämet, mr. Steele, eivät ole niin hauraita", sanoi hän.
"Mr. Esmond on löytävä toisia, -- toisia ystäviä. Tämän talon emäntä
on kovin myötämielinen entisen lordin pojalle", hän lisäsi punastuen,
"ja on luvannut minulle -- tarkoitan leskivarakreivittären luvanneen
minulle, että hän pitää huolen tuon nuoren miehen tulevaisuudesta.
Niin kauan kuin minä siinä asun tuon hirveän, hirveän teon jälkeen,
joka on tapahtunut, ei Castlewood milloinkaan saa olla hänen kotinsa
-- ei milloinkaan. Enkä halua, että hän kirjoittaa minulle -- ellei
-- ei -- en halua hänen milloinkaan kirjoittavan minulle enkä halua
häntä koskaan tavata. Sanokaa hänelle, jos haluatte, minun jäähyväis --
hiljaa! ei sanaakaan tästä tyttäreni kuullen."
"Tässä saapui ihana Beatrix joelta, posket terveyttä loistaen ja
näyttäen vielä entistään ihanammalta ja tuoreemmalta surupuvussaan."
Ja kreivitär sanoi:
"Beatrix, tämä on mr. Steele, hänen korkeutensa prinssin kamariherra.
Milloin ilmestyy uusi huvinäytelmänne, mr. Steele? -- Toivottavasti
ensi-illan aikoihin olet päässyt vankilan ulkopuolelle, Harry."
Tunteellinen kapteeni lopetti tämän surullisen jutun, sanoen: "_Filia
pulchriorin_ kauneus ajoi totisesti _pulchram matrem_ mielestäni; ja
kuitenkin tullessani jokea pitkin ja ajatellessani tuota paria, pääsi
kypsyneen naisen tyyni arvokkuus ja ääretön suloisuus etualalle, ja
arvioin hänet neitoa vieläkin jalommaksi!"
Vankiemme seura eleli perin mukavasti Newgatessa, ja he nauttivat
varsin toisenlaisia mukavuuksia kuin ne, jotka suotiin siellä
oleville kurjille onnettomille. (Nuorukaisen tunteettomuus heidän
onnettomuutensa, heidän vielä kolkompien ilojensa, heidän kiroustensa
ja solvauspuheittensa suhteen on senjälkeen herättänyt hänessä
jonkinmoista häpeäntunnetta, aivankuin osoittaen, miten itsekäs
hänen vankeutensa aikana hänen oma, erikoinen surunsa oli ja miten
kokonaan sen ajatteleminen hänet valtasi.) Jos nuo kolme herraa
elivät hyvin Newgaten vartijan hoivaamina, niin johtui se siitä,
että he maksoivat hyvin; eikä tosiaankaan kalleimman ravintolan
eikä upeimman kapakan maksukustannukset Lontoossa olisi kyennyt
muodostamaan pitempää laskua kuin isäntämme "Käsiraudan ravintolassa",
-- niinkuin eversti Westbury sitä nimitti. Kolme huonettamme oli
suoraan Newgaten portista -- toisessa kerroksessa. Huoneista oli
näköala Newgate Streetille Cheapsidea ja Paavalin kirkkoa kohti. Ja
meillä oli lupa kävellä katolla ja voimme sieltä nähdä Smithfieldin
ja sinitakkisten poikain koulun, puutarhat ja Cbartreux'n -- missä,
kuten Harry Esmond muistaa, oppinut Dick ja Harryn ystävä, Tom Tusher,
olivat saaneet kouluutuksensa. Harry ei mitenkään olisi voinut maksaa
osuuttaan huikean suureen laskuun, jonka isäntämme kerran viikossa toi
vierailleen, sillä hänellä oli taskussaan ainoastaan kolme hopearahaa
tuona tuhoisana iltana ennen kaksintaistelua, kun herrat olivat
korttiensa ääressä ja tarjoutuivat kaikki viisi pelaamaan; mutta hänen
vielä sairastaessaan Gatehousessa -- senjälkeen kuin lady Castlewood
oli vieraillut hänen luonaan siellä ja ennen hänen tutkintoaan --
saapui sinne eräs mies, jolla oli oranssinruskea, sininauhainen
takki (livrea, jota Esmondit aina käyttivät) ja toi mr. Esmondille
sinetöidyn käärön, jossa oli kaksikymmentä guineaa, ja kirjeen, jossa
ilmoitettiin, että hänelle oli hankittu asianajaja ja että hänelle
lähetettiin lisää rahaa aina kun hän sitä tarvitsi.
Kirje oli omituinen kirje oppineelta, sillä sitä hän oli tai siksi
hän itseään kutsui, Castlewoodin leskikreivittäreltä, ja oli
kirjoitettu omituisella, barbaarisella ranskalla, jota hän ja useat
muut senaikuiset hienot naiset -- esimerkiksi Portsmouthin armo --
käyttivät. Oikeinkirjoitus ei tosiaankaan senaikuisessa maailmassa
ollut yleinen taito, ja lordi Marlboroughin kirjeet osoittavat,
että hänellä, yhtenä monista, oli hyvin vähän vihiä tästä puolesta
kielioppiaan.
"Mong Coussin", kirjoitti rouva leski varakreivitär, "je scay que
vous vous êtes bravement batew et grièvement bléssay -- du costé
de feu M. le Vicomte. M. le Compte de Varique ne se playt qua
parlay de vous; M. de Moon aucy. Il di que vous avay voulew vous
bastre avecque luy -- que vous estes plus fort que luy sur
l'auscrimme -- quil'y a surtout certaine Botte que vous scavay
quil n'a jammay sceu pariay: et que c'en eut été fay de luy
sivouselug vous vous fussiay battews ansamb. Aincy ce pauv Vicompte
est mort. Mort et peutayt -- Mon coussin, mon coussin! jay dans
la tayste que vous n'estes quung pety Monst angcy que les Esmonds
ong tousjours esté. La veuve est chaymoy. J'ay recuilly cet'pauve
famme. Elle est furieuse cont vous, allans tous les jours chercher
le Roy (d'icy) démandant à gran cri revanche pour son Mary. Elle
ne veux voyre ni entende pariay de vous: pourtaut elle ne fay qu'en
pariay milfoy par jour. Quand vous seray hor prison venay me voyre.
J'auray soing de vous. Si cette petite Prude veut se défaire de
song pety Monste (Hélas je craing quil ne soy trotar!) je m'en
chargeray. J'ay encor quelqu interay et quelques escus de costay.
"La Veuve se raccommode avec Milady Marlboro qui est tout puicante
avecque la Reine Anne. Cet dam sentéraysent pour la petite prude;
qui pourctant a un fi du mesme asge que vous savay.
"En sortant de prisong venez icy. Je ne puy vous recevoir chaymoy
à cause des méchansetés du monde, may pre du moy vous aurez
logement.